Välillä sitä tuntuu, että on aika scifillä alalla töissä. Vaan juuri tähänhän tämä minunkin työpaikkani (joka ei ole tuon linkin takana) pohjimmiltaan tähtää. Genomin sekvenssointi on vielä tänään kallista, mutta jonakin päivänä se tehdään halvalla ja rutiininomaisesti – siitä sitten alkaa ennustavan, ennaltaehkäisevän ja henkilökohtaisen terveydenhoidon aikakausi. Hurjaa.

Reissulta kotiuduttiin tänä aamuna. Herätys oli Los Angelesissa klo 3:45, ja työpaikalle ehdin juuri yhdentoista jälkeen – tein aivan normaalin työpäivän. Reissu oli kyllä varsin onnistunut, kuten varmaan raporteista saattoi päätellä. Motellikin oli loppujen lopuksi aivan hyvä, on sitä pahemmissakin loukoissa yötä oltu. Lisäsin taas ison määrän kuvia reissun aikana tekemiini blogimerkintöihin. Ainakin yhden Joshua Treen kiven päältä voi muuten löytää aivan pikkuruisia ihmisiä kiipeilemässä. Se auttanee mittakaavan ymmärtämisessä.

Reissun alla teemana oli metsäpalot ja niiden vaikutus matkaan. Onneksi emme peljästyneet, sillä reissussa tulipalot huomasi vain silloin, kun yhtenä iltana avasimme television ja sieltä tuli paikallisuutisia. Joshua Treen ympärillä kylläkin nähtiin palanutta maastoa, mutta se oli vuoden 1993 palon peruja.

Odotin että Los Angeles olisi jossain määrin samanlainen kaupunki kuin Houston. Se pitikin osittain paikkansa, mutta Los Angelesissa levittäytyminen eli urban sprawl on vieläkin pahempaa. Etäisyydet tuntuivat aivan käsittämättömiltä, samoin se miten kauaksi piti sunnuntaina ajaa ennen kuin päästiin pois Los Angelesissa kiinni olevalta urbaanilta alueelta. Päiväsaikaan kun kaupungin sisäiset moottoritiet ovat tukossa melkein mihin tahansa siirtymiseen saa ilmeisesti varata tunnin. Toisaalta kaupungissa suunnistaminen on helppoa: moottoritieverkosto on kattava ja lisäksi katutason pääväylät ovat leveitä ja helppoja suunnistaa. Ensimmäisenä päivänä emme ennen iltaa moottoriteille menneetkään, vaan suunnistimme kartalla, johon oli merkitty vain nämä pääväylät.

Houstonin tapaan Los Angelesissa on loputtomasti strip mallia stip mallin perään, siis sitä perusamerikkaa, jossa tienvarsilla on loputtomasti erilaisia ketjuliikkeitä ja -ravintoloita. Toisaalta Los Angelesissa on pilvenpiirtäjien muodostaman business-keskustan lisäksi mielenkiintoinen historiallinen keskusta. Tämä Houstonista puuttuu.

Keskustan pilvenpiirtäjistä mieleeni tulee reissun pöyristyttävin tapaus. Keskustaa valokuvatessamme meille tultiin nimittäin pariinkin otteeseen sanomaan, että rakennuksia ei saa valokuvata. No, tällaiseen kieltoonhan ei tietenkään ole mitään laillisia perusteluja, joten totesimme vain molemmilla kerroilla, että "personal use" ja kun kielto toistettiin, sanoimme vain jotakin että asia selvä, ja jatkoimme matkaa. Jälkimmäisellä kerralla kävelin kymmenisen metriä ja pysähdyin taas valokuvaamaan. Vartija huudahti jotakin ja lähti tulemaan kohti, muttei jatkanut perään kun jatkoin matkaa ja katosin kadun vilinään. Käsittämätöntä. Vaikka samaahan Suomessa yrittää ainakin Nokia, joka väittää ettei sen rakennuksia saisi valokuvata.

Perjantain toinen mielenkiintoinen tapaus sattui iltamyöhällä moottoritiellä. Viereisellä kaistalla ajeli parhaat päivänsä nähnyt pick-up, joka meinasi kurvata kylkeemme. Autossa istui kaksi Osama bin Ladenin kaksoishenkilöä. Olisi varmaan ollut tosi kiva alkaa keskellä yötä selvittää kolaria heidän kanssaan.

Seattlessa on viikonlopun aikana syksy edennyt ison harppauksen. Viime tiistaina blogiin kuvaamassani keltalehtisessä puussa ei enää ole lehtiä. Pian pääsee laskettelemaan.

Lämpö ja aurinko ne ovat mukavia asioita. Tänään kohteena oli Joshua Tree National Park, ja lämpö huiteli koko päivän 25 asteen ympärillä, enimmäkseen yläpuolella. Aurinkokin porotti ihan koko ajan, joten tänään saatiin juuri sitä mitä tänne etelään oltiin tultu hakemaan. Toki Mojaven autiomaa tiedettiin siinä mielessä varsin varmaksi valinnaksi. Päivän kovin lämpötila 34 astetta koettiin kylläkin auringon jo laskettua kun paluumatkalla pysähdyimme alhaalla laaksossa huoltoasemalla. Kuinkahan lämmintä siellä oli päivällä ollut?

Kansallispuisto on saanut nimensä siellä yleisen kaktusmaisen puun mukaan. Näitä ja vähän muitakin erämaan kasveja nähtiinkin sydämmiemme kyllyydestä. Toinen puiston hienous on valtavat kivet ja kiviröykkiöt. Niiden pinta on sopivan karhea, joten ne sopivat täydellisesti kiipeilyyn. Tuntuikin, että lähes jokainen vastaantulija kantoi kiipeilyköyttä ja muita tarvittavia varusteita. Tulikin sellainen olo, että taas kaikki muut ovat tulleet puistoon eri syystä kuin me. Viime viikonloppunahan minulla oli sama tunne kun kaikilla Mount Rainierilla vastaantulleilla oli mukana sukset tai lumilauta.

Hauska resissu meillä joka tapauksessa oli. Pultereilla kiipeily oli ilman varusteitakin kivaa, samoin kuin erämaan kasvien ihmettely. Osuvasti reissun lähes viimeinen kohde oli keidas, jolla kasvoi palmuja. Menomatkalla poikettiin myös Pioneertownissa eli vuonna 1946 elokuvia varten rakennetussa villin lännen kulississa. Oli aika villi paikka sekin.

Tänään oli aikalailla höpöhöpöpäivä. Aamulla käytiin ensin kuvaamassa "Hollywood" -kylttiä. Lopun päivää ohjelmassa oli Universal Studios, eli kierros oikealla studiolla ja päälle huvipuistolaitteita ja kaikenlaisia esityksiä. Erityisesti pidin 4D Shrek elokuvasta, jossa aasin aivastaessa lensi vettä päälle ja melkein alkoi ällöttää ennen kuin sai aivoissa viestin perille siitä mitä oikeasti tapahtui. Illalla samassa paikassa alkoi Halloween Horror Night, joka oli oikeasti pelottava. Jatkuvasti oli joku puukkomies tai örkkimöykky hyppimässä silmille. Hommaan kuului myös kierros Bates Motelin kulisseissa, melko karsea oli tunnelma. Tämäntyyppisen homman nää jenkit kyllä osaa. Kuva on päivän kierrokselta.

Tänään Los Angeles näytti positiivisemmat puolensa. Mielikuvien LA:sta nähtiin keskustan kiiltävät pilvenpiirtäjät, Hollywood Boulewardin tähdet, Beverly Hillsin luksuskodit, Rodeo Driven merkkiliikkeet, Santa Monican hiekkaranta sekä Venice Beachin friikit. Oli mukava päivä, vaikka suuri osa ajasta vain istuttiin autossa. Kuuluisien paikannimien kiertelyssa on sitten kuitenkin jotakin hohtoa, varsinkin kun on lämpöä, aurinkoa ja palmupuita.


On tavallaan harmi että olin ennalta niin hyvin perillä asioista, että esimerkiksi Hollywoodin nuhjuisuus ei päässyt yllättämään. Kaikki studiothan ovat muuttaneen sieltä pois jo ajat sitten. Oscarien jakopaikka Kodak Theater siellä toki on. Lounasta syötiinkin juuri sen paikan, jossa punaiset matot aina ovat, yläpuoleisella terassilla.

Illansuussa tapasimme USC:llä väitöskirjaa tekevän lukioaikaisen luokkakaverini. Kiertelimme ensin hieman kampuksella, mikä on musta aina hauskaa, ja nyt se oli sitä oikein erityisesesti, sillä kierrokseen kuului hauskoja tarinoita täkäläisesta yliopistoelämästä, muunmuassa siitä millaisia amerikkalaisen jalkapallonpelaajat ovat oppilaina. Kierroksen päälle ajoimme mainioon meksikolaiseen ravintolaan. Niin hyvää meksikolaista en olekaan sitten viimeisen Teksasin reissun saanut. Muutenkin oli todella hauska ilta; mielikuvani on että nauroimme ihan koko ajan. Vanhat kaverit ovat sellaisia. Illallisen päälle ajeltiin vielä Santa Monican iltaelämään: se tuntuukin tänään nähdyista alueista kaikkein miellyttävimmältä. Yöelämä sai nyt jäädä, sillä huomennakin on aikainen herätys.

Motellilla saatiin taas uusia elämyksiä. Menimme huoneeseemme, mutta siellä olikin vieraita ihmisiä. Olivat motellilla päätelleet meidän lähteneen ennen aikojamme, me kun emme sattuneesta syystä olleet jättäneet huoneeseen mitään tavaroitamme. Sikäli tässä kävi hyvin että saimme uuden hieman hiljaisemman huoneen.

Alkoipa todella jännittävissä merkeissä tämä LA:n reissu. Budjettimatkalainen yöpyy halvassa motellinläävässä lentokentän liepeillä. Meillä oli lähinnä oman puusilmäisyytemme takia hieman vaikeuksia löytää perille. Century Drivea edestakaisin ajellessamme tapasimme lähinnä lökäpöksyisiä mustia miehiä ja provokatiivisesti pukeutuneita naisia. Mielikuvien Los Angelesia toki tämäkin.

Los Angelesin piirikunnan palolaitoksen mukaan kaikki alueen metsäpalot ovat nyt täysin hallinnassa. Näyttää siis siltä, että palot eivät minun matkaani vaikuta.

Tätä mainosta voisi luulla hienovaraiseksi satiiriksi. Vaan kun ei se sitä ole. Televisiosta tuon ensin näin. Mainos pitää erikseen klikata käyntiin etusivulta.

Seattlessa paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta ja lämpöä on 21 astetta. Yhtäkkiä tuleva Los Angelesin reissu ei tunnukaan niin välttämättömältä.

Jokin bitti on näköjään kääntynyt ykköseksi. Minulle on nimittäin viimeisen viikon aikana tullut luottokorttitarjous kolmelta eri yhtiöltä. Näihin en yhteenkään sortunut, mutta sainpa lopulta aikaiseksi hakea luottokorttia omalta pankiltani. En edes yritä saada muuta kuin niinsanotun secured -kortin. Sitä varten luodaan tili, jolle talletan luottorajan verran rahaa pantiksi. Kuulostaa toki kierolta, enkä tuota korttia olisikaan muuten ottanut, mutta kun sen mukana tulee CDW eli Collision and Damage Waiver autonvuokrausta varten. Autonvuokraus on nyt sitten halpaa hupia kun liability tulee omasta autovakuutuksesta, eikä siis tarvitse ottaa vuokraamon kautta mitään vakuutuksia. Luottoa on nyt huimat kolmesataa dollaria. Vuoden päästä voin ilmeisesti anoa normaalia korttia, jolloin saan panttini takaisin.

Tampere United on Suomen mestari. Kylläpä ratkaisu vain lässähti, sen tuntee jopa täältä käsin. Olisihan se ollut mukava nähdä ratkaisu suorassa lähetyksessä (YLElle vahva kiitos nettistreameista), mutta ei nyt tällä kertaa. Olisiko se nyt niin vaikeaa laittaa kolmen viimeisen kierroksen pelit samalle päivälle ja kellonlyömälle?

Ei ole itse keksimäni juttu, mutta onhan se hankalaa olla suurseuran kannattaja, kun mestaruudetkin pitäisi voittaa "oikein". Toivottavasti toimistollakin hoidetaan hommat niin, että puheet suurseurasta saavat todellista katetta.

Tänään oli ohjelmassa amerikkalaista jalkapalloa. NFL:ää on nyt pelattu viisi kierrosta, ja Seahawks on tämän päivän voittonsa ansiosta vielä aivan hyvin vauhdissa mukana: kolme voittoa ja kaksi tappiota. Runkosarjassahan on vain 16 peliä, joten homman on kuljettava alusta asti. Playoffeihin pääsee 32 joukkueesta vain kahdeksan.

Pelipaikkana oli Qwest Field eli sama stadion, jolla olen käynyt lukuisia kertoja katsomassa (oikeaa) jalkapalloa. Oli aika jännää ensimmäistä kertaa kavuta sinne ylimmälle piippuhyllylle, aiemmin kun olen aina ollut aivan kentän tasolla. Liput olivat toki tänään silti yli 50 dollaria kallimmat kuin mitä olen koskaan ennen tälle stadionille maksanut. Paikka piippuhyllyllä oli kylläkin oikein hyvä. Amerikkalaista jalkapalloa on oikeastaan mainio katsella korkealta, koska sieltä pelin todella hahmottaa. Ja paikka oli aivan keskellä kenttää, että sen puolesta ei olisi paremmin voinut olla. Pelkällä Qwest Fieldin ylätasolla on muuten korkeimmalla kohdalla 45 penkkiriviä. Alatasoa en ole laskenut, mutta arvioni mukaan seillä on rivejä vähintään saman verran. Vertailun vuoksi: Olympiastadionilla Helsingissä taitaa olla alle 40 penkkiriviä.

Täytyy sanoa, että Qwest Field on mainio stadion. Se on selvästi suunniteltu niin, että siellä on mahdollisimman hyvä katsoa peliä, ja se on tässä maassa poikkeuksellista. Urheilu kun ei täällä ole koskaan se pääasia, vaan kaikki menee aina bisneksen ehdoilla. Stadionilla on molemmilla sivuilla valtaisan korkeat katsomot, joista siis ylimmiltäkin penkkiriveiltä peliä katsoo aivan mainiosti. Päädyissä sen sijaan ylin tasanne puuttuu toisessa kokonaan ja toisessakin on vain kymmenkunta riviä. Uskon että tämä on mietitty homma, sillä päädyissä ei kovin ylhäältä oikein enää peliä hahmota. Tästä on omakohtaista kokemusta Houstonista, jossa paikallisella Reliant Stadiumilla en tällaiselta korkealta päätypaikalta oikein saanut mitään käsitystä pelitapahtumista. Molemmat stadionit on otettu käyttöön vuonna 2002 ja katsojia ne vetävät 67000 ja 71500 katsojaa, mutta Qwest Field on aivan eri tasoa pelin katsomisen kannalta. Reliant Stadiumilla tuntui olevan enemmän kiiltoa ja luksusta, kun taas Qwest Field luo vaikutelman stadionista, joka on tehty peliä katsomaan tulleille. Qwest Fieldillä ei yllättäen edes kaikki paikat ole katettuja, siitä puhumattakaan että siellä olisi koko stadionin kattava liikuteltava katto niin kuin yleensä uusilla stadioneilla on. Tämäkin on kuulemma ollut tietoinen ratkaisu, siitäkin huolimatta että jalkapallokausi on syksyllä, siis silloin kun Seattlessa on yleensä kylmää ja sateista.

Ja oli siellä siis pelikin, jossa St. Luis Rams kukistui lopulta lukemin 33-6. Qwest Fieldillä on maine liigan kovaäänisimpänä stadionina, ja en kyllä muista että olisin missään urheilutapahtumassa kokenut sellaista meteliä kuin minkä tämä porukka sai aikaiseksi vierasjoukkueen hyökätessä. Metelin tarkoituksena on häiritä hyökkäystä: yhtäaikainen liikkeellelähtö on kriittistä, ja jos joku lähtee ennen aikojaan, tulee viiden jaardin rangaistus. Näitä tulikin myös tänään jatkuvasti, ja tässä tilastossa Qwest Field on selvässä johdossa. Ilmiössä taitaa olla jonkinlainen positiivinen takaisinkytkentä: stadion on suunniteltu niin että melu kaikuu kattorakenteista takaisin kentälle, ja kun yleisö tämän tietää, se huutaa kahta kauheammin.

Ainoa huono homma tänään oli se, että Seahawks oli tänään niin ylivoimainen, että paras hupi loppui jo hyvissä ajoin, ja suurin osa yleisöstä poistui jo viimeisen neljänneksen puolenvälin paikkeilla. Seattlen keskustan ruuhkapotentiaalin tietäen tavallaan ymmäränkin heitä kovasti, vaikka itselläni on aika tiukka periaate, että pelit katsotaan aina loppuun asti, oli miten oli; varsinkin häviämässä olevan joukkueen hylkääminen ennen pelin loppua tuntuisi aivan väärältä. No, olin toki bussilla liikkeellä, joten mikäs minä olen autoilijoiden ratkaisuja kritisoimaan. Tosin moni näytti kyllä suuntavan myös junaan. Näin nimittäin paikaltani laiturille, ja siellä näytti olevan järkyttävä ryysis. Näitä pelejä vartenhan on erikoisjunia etelän suuntaan.

Tauolla vessajonossa seistessäni vessasta poistuva kaveri totesi: "Watch out. You've got a tapdancer in there." Kaipa tuo oli tilannekomiikkaa. Sori jos menee Suomessa ohisektoriin tämä juttu, en tiedä kuinka paljon siellä on senaattorin vessaskandaalista uutisoitu.

Talvi on tullut. Ei Seattleen, mutta kun menee tarpeeksi ylös vuorille, niin siellä se sitten on. Tänään raja oli reilun tuhannen metrin korkeudella, ja olihan se hienoa nähdä taas pitkästä aikaa lunta. Kohteena oli taas kerran Mount Rainierin kansallispuisto, Melkein kaikki puistoon menevät tiet on jo suljettu tämän talven osalta. Ainoana auki on Paradiseen menevä tie, ja se pyritäänkin pitää auki ympäri vuoden. Reissun jäljiltä on edelleen aivan epätodellinen olo. Tuntuu aivan siltä kuin olisi käynyt aivan toisessa ulottuvuudessa. Seattlessa kun tietenkään ei ole lumesta tai pakkasesta tietoakaan.

Puiston lumisia teitä ajaminen oli tietenkin melko jännittävää. En nimittäin ole vielä saanut aikaiseksi hankkia ketjuja, ja autoni on pelkkä etuveto, joten vuorenseinää kiivetessä pääsin testaamaan "all season" -renkaideni rajoja. Vaan ei hätää, turvallisesti mentiin. Tosin automaattivaihteistolla ajaminen hieman hirvitti. Jos auto olisi lähtenyt käsistä, ei sille juuri mitään olisi voinut kun kytkintä ei ole. En olisi silti missään nimessä käyttänyt ketjuja vaikka sellaiset olisivat mukana olleet. Pito ei toki ollut aivan talvirenkaiden tasolla, nastoista puhumattakaan, mutta riitti mainiosti kun ajeli hissukseen. Ketjut jos olisi laittanut, olisi pitänyt ajaa vielä hiljempaa. Tosin aina kun ylöspäin mennessä pysähdyttiin, tarvittiin liikkeellelähtöön työntöapua. Onneksi meitä oli kolme. Ja onneksi tietä aurattiin tiuhaan.

Puistossa kävimme katselemassa komeaa Narada-vesiputousta ja kävelimmme hiukan matkaa lumihangessa ylös vuorta. Lumeen hautautuikin jatkuvasti yli polvia myöten, ja mikäs sen kivempaa. Haikki tosin jäi tämän takia arviolta alle viisikilometriseksi; arviolta siksi, että sankassa lumisateessa ei GPS toiminut. Oli tosiaankin jonkinverran raskasta kun askel ei pitänyt ja lähtöpaikkakin oli kuitenkin yli 1600 metrin korkeudessa. Ja kompassikin oli muuten unohtunut kotiin, että oltiin me kai kaikkien sääntöjen vastaisesti liikkeellä. Minulla on kuitenkin vakaa usko siihen, että kun pitää järjen päässä, sillä voi korvata puutteellista varustusta. Käännyimmekin takaisin heti kun alkoi tuntua siltä että polku käy niin hennoksi että se saattaa kadota lumipyryssä.

Useimpien paikallisten laskettelukeskusten ala-asemat ovat muuten selvästi alussa mainitsemani tuhannen metrin lumirajan yläpuolella. Kyllä se laskettelukausi sieltä vain siis väistämättä tulee – on sitä odotettukin. Olisikohan liian optimistista toivoa että jo parin viikon päästä pääsisi laskemaan? Mount Rainierilla voisi toki jo lasketella. Tänään melkein kaikilla vastaantulijoilla olikin sukset joko olalla tai jaloissa, mutta se on kyllä turhan rankkaa touhua minulle.

Aamulla reissuun lähdettäessä Waiting for the Interurban, josta olen aiemminkin kertonut, oli koristeltu isolla "Go Ducks!" -kyltillä, ja ratikkaa odottavat ihmishahmot oli puettu University of Oregonin "Ankkojen" väreihin. Heillä on tänään Seattlessa peli arkkivihollistaan University of Washingtonin Huskiesia vastaan, ja ilmeisesti joku oli yön tunteina käynyt tekemässä tällaisen häväistyksen. Illansuussa kotiinpalatessa mokomasta ei ollut enää merkkiäkään. Eikä ihme, kyllä tämä kaupunki rakastaa "Koiriaan". Laitoin tätä kirjoittaessani television päälle, ja Washington juuri tasoitti touchdownilla kolmannen neljänneksen lopulla, tilanne 31-31.

Taas pukkas haastetta.

Neljä työtä, joita olen elämäni aikana tehnyt:
1. Tutkimusapulainen
2. Nuorempi assistentti
3. Assistentti
4. Yliassistentti
Juu, olen täysin laitostunut.

Neljä paikkaa, joissa olen asunut:
1. Kaukajärvi
2. Kaleva
3. Houston
4. Seattle

Neljä tv-ohjelmaa, joita tykkään katsella:
1. ER
2. South Park
3. Boston Legal
4. The Daily Show

Neljä paikkaa, joissa olen ollut lomalla:
1. Olomouc, Tšekki
2. Český Krumlov, Tšekki
3. Bled, Slovenia
4. Tobermory, Skotlanti

Neljä internet-sivua, joilla käyn päivittäin:
1. http://www.google.com/
2. http://antin-blogi.blogspot.com/
3. http://www.hs.fi/
4. http://seattlepi.nwsource.com/

Neljä lempiruokaani:
1. Teksasilaiset fajitakset
2. Amerikkalainen pubihampurilainen
3. General Tso's chicken
4. Lihapullat perunoilla, ruskealla kastikkeella ja puolukkahillolla

Missä haluaisin olla juuri nyt:
1. Tampereella
2. Seattlessa
3. Tampereella
4. Seattlessa

Kävin pitkästä aikaa elokuvissa. Oli nimittäin selvää, että Across the Universe -musikaalia ei voi Beatles-fani jättää väliin. Elokuva olikin vallan hieno. Psykedeelinen, koskettava, oivaltava, kaunis, kantaaottava, ajankohtainen – ja paljon muuta. Se oli kuin Beatles-faneille tehty Moulin Rouge. Beatlesista elokuva ei kertonut, vaan Moulin Rougen tapaan siihen on tehty uudet sovitukset klassikkobiiseistä, ja nämä kuljettavat tarinaa eteenpäin. Onkin kyllä vaikea arvioida, miten tuon kokisi jos ei osaisi Beatlesejaan ulkoa. Elokuva kun on täynnä alluusioita ja viitteitä Beatlesin historiaan.

Suomen julkaisupäivää en tälle nopeasti löytänyt. Ja se on kyllä sääli se.

SMG:n lisäksi minulla on viimeaikoina ollut kuuntelussa Jenni Vartiaisen Ihmisten edessä. Gimmel-tausta sai tietenkin suhtautumaan levyyn varsin epäilevästi, mutta toisaalta jo silloin aikanaan totesin, että ainoana siitä kolmikosta Jennillä oli jotakin oikeaa annettavaa. Eikä se havainto ihan väärään osunut; upean ja monipuolisen levyn on likka tehnyt. Levyn biisejä ovat olleet tekemässä mm. Knipi, Teemu Brunila sekä Kyösti Salokorpi, mikä takaa jonkinlaisen peruslaadun ja tuo uskottavuutta. Knipin säveltämä Tunnoton on juuri sellaista ranteet auki -meininkiä kuin Knipiltä voi odottaakin. Brunilan Ihmisten edessä on sekin hieno, ja on yhtä kaukana Tunnottomasta kuin The Crash on Egotripistä. Kaikkiaankin levy on tasaisen vahva, täytemateriaalia ei ole ja kokonaisuus toimii. Suosittelen. Maintsemani biisit voi tsekata MySpacesta.

Syvä huokaus. Kuuntelin juuri Scandinavian Music Groupin uuden Missä olet laila? -levyn. Mestariteos. On se.

Pitkään ja hartaasti odotetun levyn kuunteleminen on aina jännittävä kokemus. Mitä jos levy ei vastaakaan odotuksia? Mitä jos se onkin ihan huono? Mitä jos keikoilla kullut ja hyvältä tuntuneet kappaleet on onnistuttu pilaamaan? Kun ensisoinnut alkavat kuulua, tuntuu epätodelliselta että tässä sitä ajatuksen tasolla pitkään olemassa ollut levyä nyt sitten kuunnellaan. Ihan oikeasti kuunnellaan. Tässä on se ensikosketus musiikkiin, josta toivoo tulevan osa itseään, ja alle tunnin päästä on joko syvästi koskettunut tai syvästi pettynyt. Ei voi kuin laittaa aistit ammolleen. Näistä elämyksistä pitää ammentaa täysillä. Näitä ei monta elämän mittaan osu.

Akateemisella työpaikalla on jatkuvasti joku tulossa tai lähdössä. Meidän ryhmässä lähtijöitä on tapana muistaa vähintään ryhmän yhteisellä lounaalla, ja se on oikein mukavaa se. Lähtijä saa aina myös kaikkien ryhmäläisten ja muiden lähimpien työkavereiden signeeraaman kortin. Suomessa näihin yleensä riittää nimi, mutta täällä kaikki kirjoittavat henkilökohtaiset terveisensä. Sekin on periaatteessa ihan mukava tapa, mutta ei oikein sovi tällaiselle jurolle suomalaiselle. Aina pitäisi keksiä jotakin syvällistä sanottavaa, ja näissä on jokseenkin vaikeaa olla omaperäinen.

Lauantain haikilla selvisi sattumalta jotakin perin epämiellyttävää amerikkalaisen työnantajani palkkapolitiikasta. Työkaverini kertoi kaveristaan, joka tekee post-doccia New York Cityssä. Totesin että siellä varmaan järkevän hintaisen asunnon hankkiminen on hankalaa, ja minulle kerrottiin että hän maksaa varsin keskinkertaisesta kämpästä 1500 dollaria kuussa. Totesin, että siellä varmaan sitten maksetaan parempaa palkkaa, johon sain vastaukseksi että tottakai, saa näin-ja-näin-paljon. Muuten hyvä, mutta kun tuo näin-ja-näin-paljon on juuri se mitä minulle täällä maksetaan.

Olin jotenkin kuvitellut, että koultustasoon ja tieteenalaan nähden surkea palkkani johtuu siitä, että olen töissä paikassa, jossa suurin osa porukasta on biologeja. Biologit kun saavat, niin väärin kuin se onkin, yleisesti paljon heikompaa palkkaa kuin tietoteknisen koulutuksen saanet. Ajattelin siis saavani "biologin palkkaa". Vaan ei, näköjään heillä on tilanne vielä surkeampi. Me kaikki olemme aloittaneet alle vuosi sitten post-doccina samalla työnantajalla, eli kaikki saamme vielä lähtöpalkkaamme. Meillä kaikilla on sama koultus, mutta kahdella se on biologiasta ja kahdella tekniikasta. Ja palkka on siis näemmä ihan eri tasolla, ilmeisesti tekniikan ihmisillä noin 50 prosenttia suurempi. Maailma ei ole reilu.

Tietenkin on myös niin, että vaikka haluaisimme, emme voi vuoden alussa minun palkkarahojeni vapautuessa palkata samoilla rahoilla ohjelmoijaa. He kun saavat minuun nähden vähintään kaksinkertaista palkkaa, vaikka työ on rutiininomaisempaa ja koulutustaso selvästi alempi. Rahalle persompi ihminen voisi miettiä, että olisin nyt kiinni noissa rahoissa, jos vain olisin viisi vuotta sitten diplomi-insinöörinä valinnut toisen uran. En kylläkään usko, että olisin silloin yhtä tyytyväinen elämääni kuin nyt olen.

Tänään tein vihdoin retken Tacomaan. Se on noin kahdensadantuhannen asukkaan kaupunki Puget Soundin eteläpäässä noin 50 kilometriä Seattlesta etelään, joten tuntui jotenkin ilmeiseltä, että siellä on joskus käytävä siitäkin huolimatta, ettei siellä juuri mitään nähtävää ole.

Sunnuntai-iltapäivänä kaupungin keskusta olikin aivan kuollut. Ruokapaikan löytäminen oli lähes mahdtonta, sillä kaikki paikat tuntuivat olevan kiinni. Eipä sillä että keskustassa kovin kiinnostavan näköisiä kiinnioleviakaan ruokapaikkoja juuri olisi ollut. Päädyimmekin lounaalle keskustan ulkopuolelle Point Defiance Parkissa rannassa olevaan ravintolaan. Mount Rainier kruunasi pöytään näkyneen merimaiseman – Tacomahan on selvästi lähempänä vuorta kuin Seattle, ja vuori näyttikin valtavan isolta.

Keskustan ainoa kiinnostava nähtävyys oli vuodelta 1911 peräisin oleva, sittemmin oikeustaloksi muunnettu Union Station. Tämän rautatieaseman ovat suunnitelleet samat arkkitehdit jotka suunnittelivat New Yorkin kuuluisan Grand Central Terminalin. Hieno oli tämäkin, mutta harmi ettei se ole enää alkuperäisessä käytössään. Muutenkin keskustassa oli paljon vuosisadan vaihteen molemmin puolin rakennettuja rakennuksia, mutta jollakin tavalla kokonaisuus ei toiminut. Kaikkialla oli myös yritystä tuoda taidetta katukuvaan, mutta ei sekään jostain syystä oikein tuonut toivottua vaikutusta. Lasimuseon ympäristössä oli kylläkin kieltämättä ihan jänniä juttuja.

Point Defiance Parkin ansiosta reissu oli kaikkineen aivan onnistunut. Kohokohta oli ilman muuta pesukarhujen näkeminen, mutta muutenkin oli ihan mukavan näköistä, vanhaa metsää ja merinäkymiä. Insinöörimieltä lämmitti tietenkin myös kuuluisan Tacoma Narrowsin näkeminen (video niille joille tarina ei ole tuttu, kannattaa todellakin katsoa). Uusi silta on näemmä kestänyt paremmin kuin se vanha. Ajelimmekin uuden sillan yli ihan vain jotta voisi sitten insinöörikavereille kehua näin tehneensä. Vähämpä tiesimme etukäteen siitä, että reissulle tulisi hinta kolme dollaria siltamaksuina. Vaan kyllä kannatti.

Tänään pääsin taas pitkästä aikaa kunnollisemmalle haikille. Kohteena oli Merritt Lake, pikkuinen vuoristojärvi Stevens Passin lähellä keskellä Kaskadeja. Pituutta haikille kertyi reipas kaksitoista ja puoli kilometriä, korkeuseroa tuli reipas 600 metriä, ja päätepiste oli reilussa 1500 metrissä.

Retken ideana oli nähdä syksyn värejä, mutta lopulta kävi niin, että kaikkein vaikuttavimmat värit nähtiin auton ikkunasta. Mutta oli niitä haikillakin, ja kun aurinko yllättäen paistoi pilvettömältä taivaalta, oli kelikin syysvärien kannalta mitä mainioin. Varsinainen palkinto tuli toki vasta perillä järvellä. Uskomattoman hienot heijastukset. Lopulta päätimme vielä kiivetä järven yläpuolisille kallioille.

Tapasin taannoin töissä naisen joka alkoi pyöriä mielessäni päivittäin. Kun sitten pääsin tutustumaan häneen paremmin, minulle selvisi, että hän oli juuri aloittanut seurustelun erään töistä tutun miehen kanssa. Vaistonvaraisesti olisin voinut silloin sanoa, että kyseinen juopotteleva häntäheikki ei ole hyväksi, mutta pidin tietenkin mölyt mahassani. Sittemmin on tapahtunut paljon, mutta on selvää että ystävyytemme jää, no, juuri siksi. Mainittu mies kylläkin jätti naisen alle kuukaudessa, vaihtoi nuorempaan ja kai monen mielestä kauniimpaan reseptionistiimme. Se että olin alusta alkaen oikeassa ei tuota lainkaan mielihyvää. Toisaalta sehän tässä se suurin pelko on että täältä oikeasti nainen löytyisi. Suomeen kun nyt kuitenkin haluan pysyvästi asettua, eikä sitä haluaisi tehdä yhtään vaikeammaksi. Ne pihlajanmarjat ja kettu, tiedän.

Kauniit ja Rohkeat pyörii. Tekee työpäivistä toki jännittävämpiä.

Kahvitauosta on taas tullut rutiinia nyt kun minulla on taas täällä kaveri jonka mielestä reilu kolme dollaria laadukkaasta kahvista ei ole tuhlausta vaan luksusta. On varsin mukavaa, kun työpaikkaa vastapäisellä leipomon kahvilalla tiedetään heti, mitä tilaamme: minulle double short latte ja kaverilleni double espresso. Eilenkin kahveja alettiin tehdä jo kun astuimme kahvilaan, siis ennen kuin ehdimme niitä edes tilata.

Tänään kahvilalle mennessä meitä odotti ylläoleva aurinkoinen näkymä. Se pääsi yllättämään, jotenkin en vain ollut tullut katsoneeksi ulos koko iltapäivänä. Niinpä päätin käydä hieman valokuvailemassa syksyn värejä läheisessä Gas Works Parkissa. Olen tainnut puistosta aiemminkin kirjoittaa, mutta sanotaan nyt taas että varsinkin auringonpaisteessa vanha kaasutehdas järven rannassa on minusta jotenkin upean näköinen.

Löysin paperinkeräykseen menossa olevasta kasasta Elokuussa pidettyjen King Countyn esivaalien opeslehtisen. Näissä vaaleissa siis valitaan kaikenlaisia piirikunnan hallintoon liittyviä poliittisia virkapaikkoja. Nämä ovat siis vähän kuin kunnallisvaalit, mutta kunnan sijasta hallinnoitava alue on hieman isompi. On piirikunnan valtuustoa, piirkunnan syyttäjää ja sen sellaista. Osavaltiothan jakautuvat useisiin piirikuntiin, joissa on yleensä useita kuntia. Tai no kaupunkeja, kuten täällä sanotaan. Mikä tahansa itsenäinen paikkakuntahan on täällä "city", on vaikka siellä olisi vain kymmenkunta asukasta. Koulussa oppimaani eroa sanojen "city" ja "town" välillä ei täällä tunneta. No, ei minun tästä pitänyt kirjoittaa.

Demokraateilla erään alueen valtuustopaikalle oli ehdolla kaveri, jonka nimi on Goodspaceguy Nelson. Hän kertoo vaihtaneensa etunimeään, koska tukee teknologista kehitystä. Tämä on taas näitä only in America -juttuja. Kaveri käyttää maapallosta nimeä "SpaceShip Earth", ja viime vuotisissa liittovaltion senaatin vaaleissa eräs hänen kampanjansa keskeisimmistä viesteistään oli, että Amerikan pitäisi perustaa Maata, Kuuta ja Marsia kiertäviä siirtokuntia. Kuulemma NASA on käyttänyt rahoja tuhlailevasti kun näin ei ole vielä tapahtunut.

Hyvänavaruusjätkän alussa mainitsemaani opaslehtiseen kirjoittama kampanjateksti kertonee enemmän kuin mitä minä voisin referoimalla kertoa. Melkoista tajunnanvirtaa:

People-with-problems have difficulty finding employment. Let’s raise the living standard and quality-of-life. People living in cars also pay gas tax. Please ask that governments become car friendly and increase free parking. To decrease rents and traffic jams, ask that governments make it easier to build many, sky-high condos, thus allowing people to live closer to wherever they want to be. Competition is good. King County should not hand Boeing Field over to the Port.
    To glorify King County, ask that governments make it easier to make movies here. Let’s raise the living standard by getting a larger percentage of our people working. Employment cures many problems and helps some homeless people buy vans.
    Governments should make showers available to our people and should give employment as helpers to minimum wage applicants. We could then open our libraries more and investigate more crimes. Governments would then be supporting the minimum wage (minimum wages cause unemployment among people-with-problems.) Governments should be the employers-of-last-resort. Unemployment is a huge waste.

Loppukevennykseksi voisi todeta, että kaveri on opiskellut Tukholman yliopistossa. Googlaamalla löytyy paljon lisää.

Katselin tuossa hyllyssäni olevia matkaoppaita, kaikki sitä kuuluisaa alunperin australialaista sarjaa. Onpa niitä kertynyt:

• California
• Hawaii
• Las Vegas
• New York City
• Pacific Northwest
• Rocky Mountains
• San Francisco
• Seattle
• Southwest USA
• Texas
• USA
• Washington DC
• Yellostone & Grand Teton National Parks

Paljonkohan noissa on rahaa kiinni?

Aina sitä oppii uutta. Seurasin republikaanien presidenttiehdokkaiden tv-väittelyä, ja heidän näkemyksensä ammattiliitoista pääsivät yllättämään. Kaikki tuntuivat olevan samaa mieltä seuraavista keskeisistä pointeista: 1) ihmisten pitää saada vapaasti valita kuuluvatko liitton vai eivät, 2) liitot ovat tarpeellisia oikeudenmukaisten työehtojen takaamiseksi, 3) liittojen pitäsi pysyä omassa ruudussaan ja pysyä politiikan ulkopuolella, 4) liittojen pitää ymmärtää että he voivat menestyä vain kun myös työnantaja menestyy, 5) on olemassa vastuullisesti ja vastuuttomasti toimivia liittoja. En voisi olla enemmän samaa mieltä. Shocking.

Noin muuten väittelyssä toki tuli esiin aika pöyristyttävää kamaa. Muunmuassa aborttiasiat vedettiin esiin aivan käsittämättömissä kohdissa.

Laskettelukausi alkanee täällä reilun kuukauden päästä. Niinpä tilasin eilen autooni kumiset matot. En nimittäin luota, että auton mukana tulleet eivät päästäisi vettä läpi auton pohjaa ruostuttamaan. Jonkin verran minua huvitti se, että minulla jo olevien perusmattojen lisäksi vaihtoehtoina olivat "European Style Rubber Floor Mats" ja "Monster Floor Mats". Valitsin toki nuo "eurooppalaistyyliset".

Vielä pitäisi lumiketjut hankkia. Niillä ajaminen on kyllä varmaan jännää puuhaa, toivottavasti ei kovin monta kertaa osu kohdalle.

Nappasin Annan antaman avoimen haasteen. Kunkin ajanjakson tapahtumat ovat tärkeysjärjestyksen sijaan pikemminkin kronologisessa järjestyksessä.

Kymmenen vuotta sitten, vuonna 1997:

1. Opiskelin ensimmäistä vuotta yliopistossa, ja minusta oli hienoa olla teekkari. En voi käsittää, miten fuksivuonna energia riitti kaikkiin bileisiin ja liki 40 opintoviikkoon.
2. Panssarivaunusta tuli minulle arkinen kulkuväline Parolannummella.
3. Näin lähes kaikki Suomessa elokuvateattereihin tulleet elokuvat.

Viisi vuotta sitten, vuonna 2002:

1. Tein elämäni ensimmäisen laskettelureissun Alpeille. Sitä ennen en ollut lasketellut Pohjoismaiden ulkopuolella.
2. Valmistuin DI:ksi. En tuntenut itseäni insinööriksi, en ainakaan niin insinööriksi kuin mitä useimmista opiskelijakavereistani oli tullut.
3. Matkustin ensimmäistä kertaa Tšekin tasavaltaan. Kiertomatkan reitille osui myös Slovakia, Itävalta sekä Unkari. Sen jälkeen matkoja Böömiin ja Määriin on tullut viisi lisää. Näissä on mukana sekä pelkästään Tšekille omistettuja reissuja että myös lähimaita kattaneita kiertomatkoja.

Kolme vuotta sitten, vuonna 2004:

1. Asuin alkuvuoden Houstonissa ja uppouduin tieteeseen. Kun sekä työhuone että soluasunnon pieni makuuhuone ovat ikkunattomia, häiriötekijät ovat minimissä.
2. Kävin Auschwitz-Birkenaussa. Siitä matkasta en ole edelleenkään toipunut. Eikä pidäkään.
3. Vietin syksyllä viikon San Franciscossa, ja aloin heti suunnitella seuraavaa matkaa.

Vuosi sitten, vuonna 2006:

1. Asuin kesän Seattlessa ja aloin kypsytellä ajatusta tulla takaisin post-doccaamaan.
2. Tein elämäni road tripin. Karkeasti reitti oli Seattle - Oregon Coast - Redwood NP - San Francisco - Yosemite NP - Death Valley NP - Las Vegas - Zion NP - Bryce Canyon NP - Arches NP - Salt Lake City - Boise - Columbia River Gorge - Portland - Mount St. Helens - Seattle. Lähes 6000 kilometriä.
3. Väittelin tohtoriksi. Koin tieteellisen urani alkaneen.

Tähän asti tänä vuonna:

1. Muutin ensimmäistä kertaa ulkomaille niin, että paluupäivä ei ollut lähtiessä tiedossa. Otti yllättävän koville.
2. Ostin ensimmäistä kertaa uuden ja ison auton. Tunsin itseni pelottavan aikuiseksi.
3. Sain kolmivuotisen rahoituksen tieteen tekoon. Epävarmuus hälveni ja olo keveni.

Eilen:

1. Söin rasvaisen aamiaisen Varsity Innissä, hyvässä seurassa, ja kävelin Gas Works Parkissa syksyn värejä valokuvaillen.
2. Suunnittelin Havaijin matkaa. Nyt alkaa olla käsitys siitä, miten Big Island kannattaa kiertää.
3. Pelasin illan päätteeksi mainiota Carcassone-lautapeliä College Innissä parin espanjalaisen kaverini kanssa.

Tänään:

1. Heräsin.
2. Menin töihin.
3. Katsoin televisiota kotona.

Huomenna:

1. Herään.
2. Menen töihin.
3. Yritän kerätä enrgiaa keksiä jotakin mielenkiintoisempaa tekemistä.

Ensi vuonna:

1. Vietän tammikuun Suomessa.
2. Muutan heinäkuussa takaisin Suomeen.
3. Haikailen Seattlea.

Perjantaiset reggae-bileet olivat juurin niin hullunhauskat kuin suunnitteluparametrit antoivat ymmärtää. Idea oli lähtöisin katalonialaisen työkaverini päästä; perjantaiksi oli luvattu ei-sateista keliä, ja kun tällaisten päivien osumisest tuleville viikonlopuille ei ole enää mitään taetta, oli mentävä puistoon viettämään iltaa. Mukaan ruokaa, olutta, rommia, patterikäyttöinen mankka ja läjä reggae-cd:itä; mitäs sitä muuta tarvitsisi? Kymmenkunta kutsutusta kolmestakymmenestä oli samaa mieltä.

Vaan totta tosiaan hauskaa oli. Töistä lähdettiin kuuden maissa kauppaan ruoka- ja olutostoksille, ja bilepaikalle Magnuson Parkkiin ehdittiin tuntia paria myöhemmin. Siinä vaiheessa oli toki jo täysin pimeää, mutta suurkaupungissa kuin ollaan, valosaaste auttoi näkemään riittävästi. Ketään muuta puistossa ei tietenkään ollut, kuka hullu sitä nyt pimeässä, varsinkin kun Lake Washingtonin yli puhissut tuuli oli hyytävän kylmä. Me juhlimme kuitenkin puolille öin, eikä kukaan valittanut kylmästä tai pimeästä. Sekin tuli taas kerran todettua, että "minä en ole koskaan" -peli ajautuu hyvin nopeasti varsin intiimeille alueille porukalla kuin porukalla. Se onkin aina hyvä idea työporukalla.

San Juanin reissun tein sitten lauantaina. Lähdössä olikin hieman haastetta, koska ainoa järkevä lautta lähti Anacortesista jo puoli kymmeneltä. Sinne on puolentoista tunnin ajo eikä satamaan voi ihan viime hetkellä tulla, joten herätys oli puoli seitsemältä. Ihmeen helposti se onnistui; toki juoman kanssa oltiin oltu edellisiltana maltillisia.

Tämän syysreissun takia kyllä kannatti herätä. Mitään leukojaloksauttavaa ei vastaan tullut, mutta saarella oli mukavan maalainen tunnelma, ja nimenomaan siinä hyvässä ja mieltä rauhoittavassa mielessä. Saaresta tuli mieleen Suomen maaseutu; peltoja, havumetsää, jokunen lehtipuu, vettä: siinä ne tutut elementit. Toki kasvillisuudesta löytyi mikrotasolla erojakin, mutta kaukaa katsoen oli aivan kuin Suomessa olisi ollut.

San Juanin saariston historiaan liittyy mielenkiintoinen kansaivälinen selkkaus. Vuonna 1846 USA ja Britannia sopivat, että USA:n ja Kanadan raja menee 49:ttä leveyspiiriä pitkin niin, että Vancouver Island kuitenkin jää kokonaan Kanadalle rajan mennessä "salmea pitkin". Kukaan ei vain muistanut kirjata ylös tarkoitettiinko San Juanin saariston itä- vai länsipuolista salmea, ja siitäkös sitten riita saatiin. Lopulta vuonna 1859 amerikkalainen siirtolainen ampui perunapeltoaan myllertäneen englantilaisen siirtolaisen porsaan, ja siitä meinasi sitten sota syttyä. Lopulta saaria hallittiin yhdessä niin että molemmilla oli siellä varuskunta, kunnes vuonna 1872 välittäjänä toiminut Saksan keisari Vilhelm I lopulta päätti kiistan USA:n eduksi. Vierailimme molemmilla varuskunnilla, mutta niistä ei paljoa kerrottavaa jäänyt. Englantilaisella puolella oli kyllä hieno englantilainen puutarha, jollaista en ole ennen tässä maassa nähnyt.

Reissun paras osuus oli käppäily Lime Kiln Point State Parkissa. Aloitimme varsin tyypillisen näköiseltä majakalta, ja vaikka tuntui että ei oikein jaksaisi mitään tehdä, aikaa paloin metsäpoluilla, rantakallioilla ja -hiekalla kävellessä lopulta parisen tuntia. Syksyisen metsän ja meren tuoksut olivat aivan mahtavia, ja kaikenlaista jännää kasvillisuuttakin tuli bongattua. Tuota putkimaista levää jaksan aina ihmetellä.

Kellon tullessa kolme, aloimme olla sitä mieltä että saari on nyt nähty, ja voisi suunnata kotiinkin. Päätimme yrittää varttia yli neljän lauttaan. Kun tulimme satamaan, lauttaan ei enää ollut tilaa. Lisäksi meille kerrottiin, että yksi lautoista on hajonnut, ja niinpä seuraava vuoro menisi vasta kahdeksalta. Se olisi myös illan viimeinen, joten siihen olisi syytä päästä. Hienoa. Jonoon alettaisiin ottaa tunnin päästä, joten päätimme kierrellä tuon tunnin verran saarella, ja jäättää sitten auton jonoon. Onneksi satama oli aivan kivassa pikkukaupungissa, Friday Harborissa, jossa loppuaika sujui ihan mukavasti pitkän kaavan mukaan illastaen. Päivästä vain tuli todella pitkä: kotoa oli lähdetty seitsemältä ja takaisin oltiin yhdeltätoista.

Tuo ylimääräinen kiertelytunti käytettiin hyvin; ilman sitä olisi jäänyt se tuulisin ranta näkemättä. Laitan tähän loppuun kaksi kuuden sekunnin välein otettua kuvaa purkautuvasta aallosta. Melkoinen oli voimansa, ja rannalla olikin ihan riittävän epämiellyttävää kun tuuli tunki gore-puvun läpi. Nämä aallot muuten tulivat vain Puget Soundin yli, eivät siis likikään avomereltä saakka. Taustalla kuvissa näkyy Olympian vuorijono.

Kotimatkalla aaltojen voiman sai tuntea lautassa ihan tosissaan. Se ei häirinnyt teksasilaista keski-ikäistä porukkaa, joka oli tuonut oman mankan rivitanssinsa säestykseksi. Country raikasi ja oli siinä washingtonilaisilla ihmettelemistä. Minulla aivan muistot verestyivät.