Perjantaiset reggae-bileet olivat juurin niin hullunhauskat kuin suunnitteluparametrit antoivat ymmärtää. Idea oli lähtöisin katalonialaisen työkaverini päästä; perjantaiksi oli luvattu ei-sateista keliä, ja kun tällaisten päivien osumisest tuleville viikonlopuille ei ole enää mitään taetta, oli mentävä puistoon viettämään iltaa. Mukaan ruokaa, olutta, rommia, patterikäyttöinen mankka ja läjä reggae-cd:itä; mitäs sitä muuta tarvitsisi? Kymmenkunta kutsutusta kolmestakymmenestä oli samaa mieltä.

Vaan totta tosiaan hauskaa oli. Töistä lähdettiin kuuden maissa kauppaan ruoka- ja olutostoksille, ja bilepaikalle Magnuson Parkkiin ehdittiin tuntia paria myöhemmin. Siinä vaiheessa oli toki jo täysin pimeää, mutta suurkaupungissa kuin ollaan, valosaaste auttoi näkemään riittävästi. Ketään muuta puistossa ei tietenkään ollut, kuka hullu sitä nyt pimeässä, varsinkin kun Lake Washingtonin yli puhissut tuuli oli hyytävän kylmä. Me juhlimme kuitenkin puolille öin, eikä kukaan valittanut kylmästä tai pimeästä. Sekin tuli taas kerran todettua, että "minä en ole koskaan" -peli ajautuu hyvin nopeasti varsin intiimeille alueille porukalla kuin porukalla. Se onkin aina hyvä idea työporukalla.

San Juanin reissun tein sitten lauantaina. Lähdössä olikin hieman haastetta, koska ainoa järkevä lautta lähti Anacortesista jo puoli kymmeneltä. Sinne on puolentoista tunnin ajo eikä satamaan voi ihan viime hetkellä tulla, joten herätys oli puoli seitsemältä. Ihmeen helposti se onnistui; toki juoman kanssa oltiin oltu edellisiltana maltillisia.

Tämän syysreissun takia kyllä kannatti herätä. Mitään leukojaloksauttavaa ei vastaan tullut, mutta saarella oli mukavan maalainen tunnelma, ja nimenomaan siinä hyvässä ja mieltä rauhoittavassa mielessä. Saaresta tuli mieleen Suomen maaseutu; peltoja, havumetsää, jokunen lehtipuu, vettä: siinä ne tutut elementit. Toki kasvillisuudesta löytyi mikrotasolla erojakin, mutta kaukaa katsoen oli aivan kuin Suomessa olisi ollut.

San Juanin saariston historiaan liittyy mielenkiintoinen kansaivälinen selkkaus. Vuonna 1846 USA ja Britannia sopivat, että USA:n ja Kanadan raja menee 49:ttä leveyspiiriä pitkin niin, että Vancouver Island kuitenkin jää kokonaan Kanadalle rajan mennessä "salmea pitkin". Kukaan ei vain muistanut kirjata ylös tarkoitettiinko San Juanin saariston itä- vai länsipuolista salmea, ja siitäkös sitten riita saatiin. Lopulta vuonna 1859 amerikkalainen siirtolainen ampui perunapeltoaan myllertäneen englantilaisen siirtolaisen porsaan, ja siitä meinasi sitten sota syttyä. Lopulta saaria hallittiin yhdessä niin että molemmilla oli siellä varuskunta, kunnes vuonna 1872 välittäjänä toiminut Saksan keisari Vilhelm I lopulta päätti kiistan USA:n eduksi. Vierailimme molemmilla varuskunnilla, mutta niistä ei paljoa kerrottavaa jäänyt. Englantilaisella puolella oli kyllä hieno englantilainen puutarha, jollaista en ole ennen tässä maassa nähnyt.

Reissun paras osuus oli käppäily Lime Kiln Point State Parkissa. Aloitimme varsin tyypillisen näköiseltä majakalta, ja vaikka tuntui että ei oikein jaksaisi mitään tehdä, aikaa paloin metsäpoluilla, rantakallioilla ja -hiekalla kävellessä lopulta parisen tuntia. Syksyisen metsän ja meren tuoksut olivat aivan mahtavia, ja kaikenlaista jännää kasvillisuuttakin tuli bongattua. Tuota putkimaista levää jaksan aina ihmetellä.

Kellon tullessa kolme, aloimme olla sitä mieltä että saari on nyt nähty, ja voisi suunnata kotiinkin. Päätimme yrittää varttia yli neljän lauttaan. Kun tulimme satamaan, lauttaan ei enää ollut tilaa. Lisäksi meille kerrottiin, että yksi lautoista on hajonnut, ja niinpä seuraava vuoro menisi vasta kahdeksalta. Se olisi myös illan viimeinen, joten siihen olisi syytä päästä. Hienoa. Jonoon alettaisiin ottaa tunnin päästä, joten päätimme kierrellä tuon tunnin verran saarella, ja jäättää sitten auton jonoon. Onneksi satama oli aivan kivassa pikkukaupungissa, Friday Harborissa, jossa loppuaika sujui ihan mukavasti pitkän kaavan mukaan illastaen. Päivästä vain tuli todella pitkä: kotoa oli lähdetty seitsemältä ja takaisin oltiin yhdeltätoista.

Tuo ylimääräinen kiertelytunti käytettiin hyvin; ilman sitä olisi jäänyt se tuulisin ranta näkemättä. Laitan tähän loppuun kaksi kuuden sekunnin välein otettua kuvaa purkautuvasta aallosta. Melkoinen oli voimansa, ja rannalla olikin ihan riittävän epämiellyttävää kun tuuli tunki gore-puvun läpi. Nämä aallot muuten tulivat vain Puget Soundin yli, eivät siis likikään avomereltä saakka. Taustalla kuvissa näkyy Olympian vuorijono.

Kotimatkalla aaltojen voiman sai tuntea lautassa ihan tosissaan. Se ei häirinnyt teksasilaista keski-ikäistä porukkaa, joka oli tuonut oman mankan rivitanssinsa säestykseksi. Country raikasi ja oli siinä washingtonilaisilla ihmettelemistä. Minulla aivan muistot verestyivät.