Kanada on kyllä jännä paikka. Ensinäkemältä se on ihan kuin USA, mutta se on sittenkin erilainen. Sitä on hankala panna sanoiksi. Lausahdus Kanadassa on ilmainen terveydenhoito ja USA:ssa tuliaseita kylläkin tietyllä tavalla tiivistää eron.

Kaikenlaista pientä tuli kyllä viikonlopun aikana havainnoitua. Kuten vaikkapa se, että Whistlerissä kaikki työntekijät tuntuivat olevan australialaisia hiihtopummeja. Hissipojat, hiihdonopettajat, tarjoilijat, you name it. Kansainyhteisö on varmaan siinä mukana oleville ihan hieno asia.

Myös kieli on Kanadassa paikoin erilaista. Esimerkiksi siellä WC on washroom kun täällä etelässä on käytössä kummallinen restoroom. Toinen heti mieleen tuleva on että suuntavilkut ovat siellä flashers kun täällä on signals. Ehkä sitäkään sanaa ei voi täällä etelässä käyttää. Ainakin google nimittäin löytää tuolla hakusanalla jotain ihan muuta kuin suuntavilkkuja.

Laskujen osalta pidennetty viikonloppu Whistlerissä oli kerrassaan mainio. Lauantaina oli aamupäivällä aika pilvistä, mutta sunnuntai ja maanantai saatiinkin laskea lähes pelkästään auringossa. Valokuvia katsellessa tuli kyllä mieleen, että taisin keskittyä valokuvaamisen sijasta laskemiseen. Ja se on ihan hyvä se.

Rinteet olivatkin minusta aivan loistavia. Tosin rinnealueen kokoa ehkä hieman liioitellaan. Kyllä minulle jäi sellainen kuva, että vaikkapa Portes du Soleilissa (jossa olin viime keväänä) on paljon enemmän laskettavaa. Vaikea näitä toki on näin perstuntumalta vertailla.

Whistlerin kylä on rakennettu 1980-luvulla (ensimmäinen hiihtohissi kylläkin avattiin vuonna 1966), ja mallia on otettu eurooppalaisista alppikylistä. Tämä kyllä näkyykin, ja paikka on tavallaan ihan viihtyisä. Kaikki on kuitenkin ihan feikkiä, ja se kyllä hieman häiritsee. Whistler on hiihtokeskusten Las Vegas.

Kuuden tunnin ajo mennen tullen joka tapauksessa todellakin kannatti. Tänään lasketeltiin ensin koko päivä ja sitten ajettiin Seattleen. Ihmeen kivuttomasti se meni, vaikka Vancouverin ruuhkissa meinasi hermo taas kerran mennä. Sea-to-Sky Highway saatiin ajettua auringon laskiessa, ja maisemat olivat kyllä vielä upeampia kuin viimekertaisella kesäisellä reissulla.

Vasta kun parisen viikkoa sitten valitin että Seattlessa sataa koko ajan, nyt on sitten ollut ainakin viikon ajan aurinkoiset kelit. Aiemmat puheeni Olympian vuoriston Seattleen muodostamasta osittaisesta sateen katvealueesta (engl. rain shadow) eivät olekaan aivan katteettomia. Sekä idässä että lännessä nimittäin on näkynyt pilviä lähes koko ajan, mutta täällä senkun porottaa.

Meneillään juuri nyt: kuunpimennys. On muuten ensimmäinen kerta kun olen uudelleenrajannut valokuvaa blogia varten. Tai sen puoleen tehnyt mitään muitakaan käsittelyjä.

Tänään tarkoitukseni oli mennä töihin vapaapäivästä (President's Day) huolimatta. Vaan kun luonto päättää tarjota toista päivää peräkkäin pilvetöntä taivasta, eihän sitä vain voi. Siispä suuntasin heti aamusta Stevens Passiin laskettelemaan. Ylimmässä kuvassa on matkanvarrella kuvaamani Mount Index. Se on kyllä komea vuori, varsinkin siitä kulmasta josta sitä ei päässyt millään kuvaamaan. Alemmassa kuvassa taasen näkyy korkeimpana Glacier Peak, Stevens Passin Seventh Heavenin aluueelta kuvattuna. Glacier Peak on Washingtonin tulivuorista syrjäisin, eikä taida näkyä millekään maantielle. En ollutkaan aiemmin nähnyt sitä.

Viikonloppu meni Tyynenmeren rannalla ja Astorian suominähtävyydet kiertäessä. Osittain seurattiin samoja polkuja kuin Lewis ja Clark kuuluisalla vuosien 1804-1806 löytöretkellään.

Reissu alkoi perjantai-iltaisella lauttamatkalla Seattlen keskustasta Puget Soundin yli Olympian niemimaalle. Siellä ajettiin yöksi Forksiin saakka, jotta heti aamulla olisi maisemia, joissa ei olla ennen oltu. Nukkumaan ennen yhtätoista ja ylös heti kuuden jälkeen: tällainen on kuri road tripillä.

Lauantain mittaan ajettiin koko Washingtonin rannikko. Siihen mahtuikin monenlaista. Rantojen lisäksi poikettiin Olympian kansallispuistossa Quinault-järven lähistöllä olevassa sademetsässä.Keli oli mukavasti pilvinen, jolloin tiheässä metsässäkin sai järkeviä valokuvia. Normaalistihan ongelmana on, että osa kuvasta palaa puhki ja loput on niin tummaa ettei siitä näe mitään. Nyt oli lähes optimiolosuhteet valokuvaukselle, ja ehkäpä sademetsään muutenkin sopii synkeä ja utuinen keli auringonpaistetta paremmin. Tunnelma oli kuin satumetsässä.

Washingtonin hiekkarannoilla olisi saanut ajaa Olympian kansallispuiston ulkopuolella autollakin ihan niin paljon kuin sielu sietää. Ja näin olisi voinut aivan hyvin tehdä matkaa, sillä hiekka on kovaa ja teitä rannalle on melko tiuhaan. Päätimme kuitenkin monestakin syystä jättää tämän väliin, päälimmäisenä ehkä kokemukset siitä, miten hauskaa hiekkarannalla on vaihtaa puhjennutta rengasta. Ei se hiekka nimittäin ihan niin kovaa kuitenkaan ole, ei ainakaan Teksasissa. Pari kertaa auto oli toki hiekkarannalla parkissa kun käppäilimme ympäriinsä.

Lauantai päättyi Cape Disappointmentin majakalle. Auringonlasku oli komea ja paikka muutenkin ihan hieno. Se olikin luultavasti viimeinen sellianen Washingtonin paikka, joka mainitaan usein matkaoppaissa, mutta jossa en ollut käynyt. Tai no on Seattlessa toki kaikenlaista. Mutta kuitenkin, tämän viikonlopun reissua ehkä hieman vaivasi se, että kohteet olivat sellaisia, joihin ei ollut aiemmin tullut mentyä ihan vain sen takia, että kiinnostavampaakin tekemistä on.

Yksi tällainen kohde on Astoria, noin kymmennentuhannen asukkaan kaupunki Columbia-joen suistossa. Se mikä tänne Washingtonin ja Oregonin rajalle veti on se, että Astorian ovat aikoinaan asuttaneet lähinnä suomalaiset, ruotsalaiset ja norjalaiset siirtolaiset. Vuoden 2000 väestönlaskennan mukaan kaupungissa asuu nykyisinkin kuutisensataa suomalaisten jälkeläistä. Suomalaisten siirtolaisten jälki ei sinällään kaupungissa juurikaan enää näy. Entinen suomalaisten siirtolaisten kokoontumispaikka Suomi Hall on päässyt aika pahaan kuntoon ja lähes sen päälle on rakennettu Columbia-joen ylittävä silta. Se silta on kyllä hieno: pituutta on noin kuusi ja puoli kilometriä.

Suomi Hallin lisäksi Astoriassa on pieni Tapiola Park ja suomalaisetn siirtolaisten ylläpitämä Finn Ware -kauppa. Pettymyksekseni sieltä ei saanut salmiakkia, vaan ainoastaan ruotsalaisten karseaa saltlakritsia-, ja muutenkin karkkivalikoima oli aika vaisu. Monille tärkeistä tuotteista Turun sinappia ja Juhlamokkaa oli tarjolla; minä ostin Linkosuon kuivattua ruisleipää. Astiaston tuolla olisi voinut laittaa uusiksi: Iittalan ja Arabian useita sarjoja oli tarjolla. Katsoin mitä Kartio-juomalasi maksaa: 10 dollaria. Ei kovin paha.

Astorian lisäksi tänään kierrettiin Lewisin ja Clarkin jalanjäljillä Fort Stevensissä ja Fort Clatsopissa. Ensinmainitussa nähtiin Cape Disappointmentin tapaan komeita maisemia Columbia-joelle ja Tyynellemerelle. Itse asiassa tuulisessa ja aurinkoisessa kelissä tyynenmeren vastatuuleen murtuneet aallot olivat ehkäpä komeimpia mitä olen nähnyt. Fort Clatsop oli oikein National Park Servicen ylläpitämä paikka, mutta siellä ei ollut kyllä oikeastaan mitään alkuperäistä nähtävää. Ehkäpä näyttelyt ja 50-luvulla rakennettu alkuperäisen linnoituksen kopio kuitenkin herättivät sopivasti kiinnostusta tätä historiaa kohtaan.

Tänään sain illansuussa puhelun Utahista. Työkaverini on siellä ystävänsä kanssa laskettelulomalla, ja lunta oli tänä iltana tullut siihen malliin, että matka eteni I-15:llä alle 10 km/h nopeudella. Olivat sitten vieläpä matkassa ilman karttaa, ja kun se ramppi josta olisi pitänyt palata kämpille oli suljettu, jäi ainoaksi vaihtoehdoksi soittaa apua. Hain heille sitten Google Mapsistä vaihtoehtoisen reitin, ja nyt he ovat onnellisesti kämpillä. Normaalisti matkaan olisi mennyt tunti, nyt meni neljä. Puhelun jälkeen sentään helpotti, ja ohjeideni avulla pääsivät perille alle tunnissa.

Itse en kyllä autoilisi vuoristossa ilman karttaa, en ainakaan talvella. Onneksi nykytekniikka pelasti tällä kertaa.

Tänään pääsin vihdoinkin iltamäkeen. Snoqualmie Passiin vievä tie oli menomatkalla jopa täysin sula, ja ajokeli oli muutenkin aivan hyvä. Yllätyksekseni rinteetkin olivat plusasteista huolimatta aivan mainiossa kunnossa. En tiedä oliko lumi poikkeuksellisen liukasta vai saiko keinovalo vain vauhdin tuntumaan kovemmalta, mutta tuntui että aivan kiisin rinteitä alas loivissakin kohdissa. Pidän kyllä kovasti keinovalossa laskettelussa, sillä rinteen pinnan vain näkee niin paljon paremmin.

Vajaan parin tunnin laskettelun jälkeen alkoi taivaalta tulla teräviä rakeita ja tuulikin kiihtyi melkoisen kovaksi. Siinä sitä sainkin kysellä itseltäni, kuinka paljon tästä laskettelusta oikein pidänkään. Oli meinaan melkoista tuskaa kun nuo rakeet piiskasivat naamaa. Kolmisen varttia sinnittelin, ja sitten sai riittää. Laskiessa mieltä kaihersi pelko siitä, että kelin viilentyessä ja lumisateen alettua voi ajokelikin mennä kurjaksi, joten sekin motivoi lopettamaan. Ajokeli olikin aika paha: tienpinta oli lumen peittämä ja ilma oli sen verran täynnä tavaraa ettei näkyvyyttä ihan hirveästi ollut. Hissukseen ajamalla siitäkin selvittiin. Oltiin kuitenkin vasta varoitusluokassa "traction tires advised". Ennen tien poikkilaittamista on vielä luokat "traction tires required" ja "tire chains required". Varsinkaan jälkimmäiseen en kyllä haluaisi joutua, sillä ei juuri kiinnostaisi alkaa ketjuja viritellä.

Käynnissä olevia esivaaleja seuratessa on tullut taas mieleen, että kyllä täällä USA:ssa vain osataan näissä asioissa töpeksiä. Tämän kirjoituksen laukaisi republikaanien sähläys Washingtonin osavaltion esivalissa (tai oikeastaan vaalikokouksissa, mutta ei puututa tässä siihen). Washingtonin republikaanisen puolueen puheenjohtaja nimittäin julisti McCainin vaalin voittajaksi kun vasta 87 prosenttia äänistä oli laskettu. Ääntenlasku loppui siihen, eikä laskemattomia ääniä ilmeisesti aiota missään vaiheessa laskea. Suomessahan lasketaan aina kaikki äänet ensin heti vaali-iltana ja sitten vielä tarkistuslaskennassa seuraavien päivien aikana. Tuo tuntuu jokseenkin itsestäänselvältä menettelyltä, mutta mitä vielä. Täällä voidaan ääntenlaskenta lopettaa vaikka ehdokkaiden välinen ero lasketuissa äänissä on pienempi kuin laskemattomien äänien määrä. Huckabee vaatiikin äänten uudelleenlaskentaa ja tutkii mitä oikeustoimia voisi aloittaa. Kuulostaako tutulta?

Floridasta puheen ollen, siellähän demokraatit aikaistivat puolueen sääntöjen vastaisesti esivaalinsa tammikuulle. Rangaistukseksi puolue ilmoitti jo ennen esivaalia, ettei tällä esivaalilla nimetä puolueen ehdokkaasta päättäviä puoluekokousedustajia. Nyt kun Florida on tiukasti kieltäytynyt järjestämästä uutta esivaalia, näyttää siltä että floridalaisilla ei ole sanaa demokraattien ehdokasasetteluun. Tämä on aika yleisesti todettu kestämättömäksi tilanteeksi, joten luultavasti vaalin tulos lopulta otetaan huomioon. Mutta ei kai sekään ole oikein, että esivaali jota ei kukaan ottanut tosissaan koska sen ei pitänyt vaikuttaa mihinkään yhtäkkiä olisikin jopa aivan ratkaiseva vaali?

Republikaanien kisa on käytännössä ratkennut, mutta demokraateilla on vielä tilaisuus töpeksiä oikein kunnolla. Jos ehdokkaiden välille ei saada eroa, ollaan nimittäin aika kestämättömässä tilanteessa. Jos demokraattien presidenttiehdokas ratkeaisi vasta elokuun lopun puoluekokouksessa, ehdokkaalle jäisi vain vähän aikaa kampanjoida, ja McCain saisi melkoisen edun varsinaiseen vaaliin. Tulee vain mieleen, että miksi järjestelmä on rakennettu niin, että kaiken mennessä kirjaimellisesti sääntöjen mukaan ollaan pulassa. Siihenhän tässä on luotettu, että jokin ehdokas erottuu voittajaksi jo hyvissä ajoin, ja nyt sitten ihmetellään mitä tehdä kun ensimmäistä kertaa näin ei käykään. Eikä kumpikaan ehdokas voi oikein luovuttaakaan, koska se kyllä takaisi sen, että sen ehdokkaan kannattajia olisi vaikea saada sen toisen taakse varsinaisessa vaalissa.

Olen varsin tyytyväinen, että päätin tänään lähteä laskettelun sijasta Olympian niemimaalle. Tarkoituksemme oli mennä heti aamusta ylös vuorille, tarkemmin sanoen Hurricane Ridgelle. Matkalla tunnelmaa nostikin se, että sieltä täältä pilvien välistä pilkistä lumista vuorenrinnettä ja jokunen pienempi huippukin. Näkyipä vähän sinistä taivastakin.

Paikanpäällä meille kuitenkin kerrottiin, että tietä aurataan parhaillaan, ja että se aukeaisi aikaisintaan puolilta päivin. Niinpä suuntasimme ensin rasvaiselle amerikkalaiselle aamiaiselle Port Angelesiin ja sitten rangerin suosittelemalle lyhyelle lähes merenpinnan tasolla olevalle haikille Marymeren putouksille. Metsä ei ollut ihan sademetsää, mutta ei paljon puuttunut. Oli mukavaa olla lumettomassa metsässä taas pitkästä aikaa, ja vesiputouskin oli hienompi kuin olin uskaltanut toivoa.

Hurricane Ridgellekin päästiin. Päädyimme vajaan parinkymmenen auton jonon perään noin viisi minuuttia ennen tien aukeamista, joten ajoitus meni kyllä aivan nappiin. Lähes 1600 metrin korkeudessa lunta olikin ihan riittämiin ja lisää tuli koko ajan. Tämän vuoden saldo on toistaiseksi 9 metriä, josta toki maassa on tällä hetkellä "vain" kahdesta viiteen metriä paikasta riippuen. Maisemia ei tällä kertaa juuri nähty, eikä lumikenkäilemäänkään oikein ollut asiaa muuten kuin rangerin vetämällä kierroksella. Siinä oli kyllä enemmän puhetta kuin kävelyä, mutta pääasia oli olla ulkona. Ja opin minä jotakin uuttakin: Pohjois-Amerikassa ei kuulemma tunnettu suksia ennen kuin pohjoismaiset siirtolaiset toivat niitä mukanaan. Lieneekö totta? Erilaisia lumikenkiä on toki ollut jo vuosituhansien ajan.

Paluumatkalla pysähdyttiin vielä yhdelle näköalapaikalle. Tällä kelillä paikalta ei kuitenkaan ollut juuri nähtävää. Tai niin luulimme, kunnes huomasimme että toinen paikalla ollut auto heilui rytmikkäästi. Eipä ollut ennen kohdalle osunut.

Ennen kuin lähdin jouluksi Suomeen, täällä ei ollut tarpeeksi lunta laskettelua varten. Mäkeen sentään pääsin, mutta missään keskuksessa ei ollut kaikki rinteet auki. Nyt kun olen täällä takaisin, lunta tulee koko ajan niin paljon, ettei laskettelemaan pääse. Näen ironian, mutta en näe siinä mitään hauskaa.

Crystal Mountain taitaa olla ainoa laskettelukeskus johon voisi teoriassa päästä. Se vain on liian kaukana iltamäkeä ajatellen, joten ainoa vaihtoehto olisi mennä sinne viikonloppuna. Ainakin nyt tie on auki, joten huominen olisi kai mahdollinen laskupäivä, mutta kun sääennuste lupaa plusasteita ja lumisadetta, en oikein usko että viihtyisin. Tuore märkä lumi ei ole hauskaa laskettavaa.

Vuorille on kuitenkin huomenna päästävä. Kohteena on Olympia, koska Kaskadeille on turha yrittääkään, sillä kaikki Kaskadien yli menevät tiet ovat lumentulon takia poikki. Olympialla en olekaan käynyt sitten elokuun 2006. Silloinkin sieltä löytyi lunta, mutta huomenna sitä taitaa olla ihan liikaakin. Saapa nähdä päästäänkö lumikenkäilemään ollenkaan, vai tuleeko ihan vain autoreissu.

Reissuun lähtee neljä suomalaista, mikä sekin on hauskaa vaihtelua. Suomalaisessa seurassa reissaaminen on minulle lomaa ihan eri tavalla kuin silloin kun pitää puhua englantia.

Suomessa en ole koskaan oikeastaan edes harkinnut vaalitilaisuudessa käymistä, mutta täällä se tuntuu luontevalta, vaikken tietenkään saa edes äänestää. Tänään oli vuorossa Barack Obama. Naiivisti kuvittelin, että kun tilaisuus on paikallisessa monitoimihallissa (jossa pelataan koripalloa ja jääkiekkoa), ei paikalla tarvitse olla ajoissa jotta mahtuu sisään. Väärin. Paikalle tullessani hallin ympärillä oli jo suuri joukko ihmisiä jotka eivät olleet mahtuneet sisään. Puheet kuuluivat onneksi myös ulos. Raporttien mukaan sisällä oli 21000 ihmistä ja ulkona 3000 lisää. Moni paikalle yrittänyt oli lähtenyt kotiinkin kun eivät olleet mahtuneet sisälle.

Tuosta kuvasta Obaman voi paikantaa etualalla olevan puhelimen vasemman yläkulman paikkeilta. Koska kaikki eivät olleet mahtuneet sisään, ennen sisällä pitämäänsä varsinaista puhetta Obama piti ulkona lyhyen puheen megafonin avulla. Ihmiset tuntuivat olevan varsin liikuttuneita tästä eleestä. Obaman puhuessa sisällä yleisö oli ulkonakin hurmiossa, ja näin muutamia jotka liikuttuivat kyyneliin asti.

Näinä parina päivänä olen käytännössä päässyt näkemään, miten tässä maassa ruohonjuuritason demokratia todella toimii. On ihailtavaa, miten täällä tavalliset ihmiset ovat mukana prosessissa. Erityisesti siksi onkin sääli, että valtakunnan tason ja Washington DC:n politiikasta ja politikoinnista ei voi yhtä yleviä sanoa.

Tulin juuri äsken kotiin, avasin television, ja näin Hillary Clintonin vaalimainoksen. Se oli ensimmäinen näkemäni. Washingtonin osavaltio päättää demokraattiehdokkaastaan lauantaina.

Tuntia aiemmin olin kuuntelemassa Hillaryn puhetta paikanpäällä. Varsinaiseen hurmokseen ei päästy, mutta kyllähän puhe oli kuitenkin varsin inspiroiva. Tällä maalla on aito mahdollisuus muuttua paremmaksi. Sitä en tiedä, kumpi demokraatti olisi parempi, mutta hienoa tässä kaikessa on se, että nyt on tarjolla kaksi oikeasti hyvää ehdokasta, joilla on hyvät mahdollisuudet tulla valituksi. Vuoden 2004 anyone but Bush -tyyppistä ajattelua ei näy. Nyt ei puhuta tulevasta vastaehdokkaasta vaan itse ehdokkaista.

Tilaisuus pidettiin yhdessä sataman terminaaleista. Tila oli kyllä erinomaisen huono tilaisuudelle, sillä yli puolet paikalle tulleista joutui eri huoneeseen kuin missä lava oli. Itse sentään pääsin näköyhteyteen oviaukon läpi, mutta kaikki eivät Hillarya edes nähneet. En sitten tiedä, tuliko järjestäjille yllätyksenä, että paikalle tuli noin 5000 ihmistä. Seattlehan on kuitenkin selkeää Obaman kannatusaluetta.

Jossain olen nähnyt ihmeteltävän, miksi Hillarysta puhutaan etunimellä, ja miesehdokkaista sukunimellä. On epäilty, että taustalla on sovinismia. Asiaan saattaa vaikuttaa ainakin se, että senaattori Clintonin kaikessa kannatusmateriaalissa on etunimi isolla ja sukunimi hyvin pienellä jos ollenkaan.

Olen siellä sun täällä kehuskellut, että ei Seattlessa nyt niin sateiset ja kurjat kelit talvellakaan ole. Sanonko minkä marjat? Olen nyt ollut täällä reilun viikon, ja melkein koko ajan on satanut. Aurinko on näyttäytynyt kaksi kertaa. Toinen kerta taisi kestää puoli tuntia, toinen kymmenen minuuttia. Jee jee.

Onneksi ei sentään ole yhtä pimeää kuin Suomessa.

Eilen oli sitten kaiken ratkaiseva supertiistai, joka... ei ratkaissutkaan oikeastaan mitään. Jännäksi menee.

Seurailin pääasiassa MSNBC:n vaalistudiota, ja täytyy sanoa, että täällä kyllä osataan laadukkaan vaalistudion tekeminen. Täyttä asiaa, mutta YLE:n vaalistudioiden (tavallaan ihan ihastuttava) jäykkyys puuttui. Vaalistudion ääressä taisi mennä eilen yhteensä noin 10 tuntia. Ja tokihan nyt heti aamutuimaan laitoin taas television päälle: analysointi jatkuu.

Eilen käänsin välillä hetkeksi CNN:lle ja Fox Newsille. CNN:ää katsoessa uhkasi päänsärky. Siellä oli nimittäin studio täynnä jos jonkinlaista kikkailua ja grafiikkaa, jotka olivat tavallaan ihan hienoja, mutta jotka olivat vähemmän informatiivisia. Kikkailua kikkailun vuoksi. Ja mikä pahinta, aika tuntui menevän kaikkeen kikkailuun sen sijasta että tuloksia olisi tosiasiallisesti analysoitu. Fox News taasen oli tapansa mukaisesti ottanut kevyen viihteellisen linjan. Toisen puolen näkemyksiä olisi ollut mielenkiintoista kuulla, mutta eipä tuotakaan jaksanut yhdelläkään yrityksellä kauaa seurata.

Varoitan ensimmäiseksi, että tämä blogimerkintä sisältää karkeita yleistyksiä.

Olen huomannut että lähes kaikki amerikkalaisuuden ja amerikkalaisen yhteiskunnan kummallisuudet voidaan selittää kahdella sanalla: välitön tyydytys. Pidemmin selitettynä: kaikessa toiminnassa on tärkeintä saada välitön tyydytys, pidemmän aikavälin vaikutuksilla ei ole mitään väliä. Tämä pätee monenlaiseen asiaan:

Syöminen: Riittää kun ruoka on hyvää ja tuo siten välittömän tyydytyksen, mutta sillä ei ole niin väliä kuinka terveellistä se on, ja mitä ongelmia on myöhemmin luvassa.

Lainan otto: Otetaan isoja velkoja miettimättä sitä, kuinka kalliiksi velat myöhemmin tulevat. Tärkeintä on saada ostettua tavara heti, mutta sillä ei ole väliä, että velaksi ostettuna tavara maksaa loppujen lopuksi reilusti enemmän kuin mitä se olisi maksanut jos olisi ensin säästänyt rahat.

Vakuuttaminen: Hyväosaisilla on vakuutukset, jotka kattavat kaikenlaiset akuutit tilanteet, mutta asioita ei ole mietitty yhtään sen pidemmälle. Esimerkiksi itselläni on työpaikan kautta vakuutus, joka kattaa lähes kaiken akuutin, mm. loukkaantumistilanteessa missä tahansa maassa lääkärihelikopterikyydin mistä tahansa vuorenhuipulta hoitoon. Jos onnettomuus johtaa työkyvyttömyyteen, korvauksia ei enää tulekaan, ei ainakaan pidempään kuin parin kuukauden ajan. Ilmeisesti juuri kenelläkään ei ole vakuutuksia, jotka kattaisivat pitkäaikaisen työkyvyttömyyden. Itse asiassa jo pitkäaikainen sairastelu voi täällä johtaa henkilökohtaiseen konkurssiin. Ainakin Suomessa tilanne on ihan päin vastoin: ihan kaikkiin akuutteihin tilanteisiin ei ihmisillä yleensä ole vakuutusta, mutta kaikissa kroonisissa ongelmissa on toimeentulo taattu.

Turvallisuus: Esimerkiksi grillihiilissä on sytytysneste valmiina mukana, ja hiilet syttyvät palamaan kun niille hiemankin tulta vilauttaa. Suomessa nämä taitavat olla palovaaran takia kokonaan kiellettyjä, mutta täällä helppoudesta saatava välitön tyydytys painaa vaakakupissa enemmän kuin palovaarasta syntyvä pidemmän aikavälin riski.

Korjaaminen: Rikki mennyttä tavaraa ei korjata. Korjaaminen kun on vaivalloista ja siinä voi mennä aikaa ihan hukkaan, eikä tavara myöskään ole korjauksen aikana käytössä. On paljon helpompaa hakea heti kaupasta uusi tavara tilalle.

Näitä olisi helppo keksiä lisää, mutta idea varmaan kävi jo näistäkin ilmi.

Toisaalta on tässä amerikkalaisessa mentaliteetissa hyvätkin puolensa. Amerikkalainen elää aina hetkessä, ilman huolta huomisesta. Suomalainen tuntuu aina odottavan jotakin, jotakin edessä olevaa elämän virstanpylvästä jonka jälkeen kaikki on paremmin, mutta jolloin todellisuudessa siirrytään jo odottamaan jotakin uutta. Elämä taitaa kuitenkin olla mukavampaa jos osaa nauttia siitä missä on. Samaan aikaan suomalainen pelkää usein pahinta ja varautuu pahimman mukaan. Ei sekään aina taida se paras tie olla, koska harvoin se pahin toteutuu. Huolestuneena on ikävä elää.

Tästä muuten tuleekin mieleen Ultramariini -yhtyeen t-paita, jossa lukee "Olen aina huolissani". Se kuvaa minusta hyvin suomalaista mielenlaatua. Tuo paita päällä saa kyllä kaupungilla liikkuessa yleensä juttuseuraa.

Tähän liittyy jollakin tavalla toinenkin oivallukseni. Luulen että amerikkalainen eroaa eurooppalaisesta siinä, että amerikkalainen on valmiimpi maksamaan mukavuudesta ja mukavuuksista. Siitä syystä monet "turhat" mukavuusasiat ovat täällä tulleet yleisiksi paljon Eurooppaa aiemmin. Paras esimerkki on varmaankin autojen automaattivaihteisto. Uudempana asiana tulee mieleen teräväpiirtotelevisio, joka on täällä ollut muutamalla miljoonalla ihmisellä arkipäivää jo vuosia (nykyisin käyttäjiä on toki jo kymmeniä miljoonia). Lisäksi täällä on yleisesti käytössä kaikenlaisia pikkuvimpaimia, joita eurooppalainen helposti vähän paheksuvastikin ylenkatsoisi ja pitäisi turhina: motorisoituja tölkinavaajia, paineilmalla toimivia viinipullon avaajia ja sen sellaista. Näihin asioihin kyllä varmaankin vaikuttaa sekin, että täällä on isompi yhtenäinen markkina-alue, jolloin turhemmallekin tavaralle on markkinansa.

Tänään sain tehtyä tulevien isompien laskettelureissujen järjestelyt loppuun. Molemmat ovat oikein ulkomaan reissuja, ihan Kanadaan asti. Ensin helmikuun lopussa teen kolmen laskupäivän mittainen reissun Whistleriin. Tässä oli kyllä hirveä säätö, koska lähtijöitä on kymmenen, mutta kovalla punneruksella saatiin tänään lopulta majoitukset varattua, ja sitä myöten on selvää että reissuun päästään.

Whistlerissä lasketaan vuoden 2010 olympialaisten alppilajit, ja olenkin jo etsinyt tulevan olympialaisten syöksylaskurinteen rinnekartalta. Pakkohan sinne on mennä koittamaan! Muutenkin odotan Whistleriltä paljon. Siellä on nimittäin yksi maailman isoimmista (jollei isoin) yhtenäisistä rinnealueista kahdella eri vuorella (Whistler ja Blackcomb). Eipä taida kolme laskupäivää ihan tuon läpikäyntiin riittää. No, keväämmällä pitäisi tehdä vielä toinen reissu, tuonne kun ajaa täältä alle viidessä tunnissa, niin ei tuo lähtökynnys niin iso ole. Ei varsinkaan kun ostin jo marraskuussa alehintaan viiden laskupäivän liput, joita en siis saa nyt kaikkia käytettyä. Uusimpana investointina Whistleriin on muuten tehty laakson yli vuorelta toiselle menevä gondolihissi. Eipä tarvitse laskea alas loskaiseen lumeen kun haluaa vaihtaa vuorta!

Toinen reissu on sitten heti seuraavana viikonloppuna alkava viiden laskupäivän reissu Lake Louiseen Calgaryn kupeeseen. Siellä sitä pitäisi olla kuivaa sisämaan lunta, josta täällä rannikolla yleensä saa vain haaveilla. Vähintään yhtä mielissäni olen siitä, että tuonne tulee tuttua laskuseuraa Euroopasta asti.

Minua harmitti ja harmittaa kovasti, että NFL:n playoffit jäivät tänäkin vuonna näkemättä. Tämä kuuluu tietysti sarjaan kaikkea ei voi saada, nyt oli tärkeämpiäkin asioita. Super Bowlin sentään tänään näin, ja se olikin aivan loistava peli. Etenkin loppuratkaisu oli huikea, ja koska olin minulle tyypillisesti altavastaajan puolella, oli aivan hienoa nähdä miten se altavastaja nousi liki mahdottomasta tilanteessta hienoon voittoon. Kaikki se muu siinä urheilun ympärillä lähinnä huvitti ja ärsytti.

Tein tuossa eilen veroilmoituksen. Hommaa helpotti hieman se, että liittovaltion verotuksen hoitaminen riitti, Washingtonissa kun ei ole osavaltion tuloverotusta. Päälimmäisenä hommasta jäi kuitenkin mieleen se, että kyllä kai tämän verotuksen voisi hoitaa hieman yksinkertaisemminkin. Sama koskee toki Suomenkin verotusta. Monimutakaista on.

Täällä ilmeisesti on tavallista, että tulee isoja veronpalautuksia. Minunkin kohdallani vaikutti siltä, että veroa oli pidätetty palkasta ennakkoon sen mukaisesti, että koko palkkatulosta pitäisi maksaa veroa. On kuitenkin niin, että kaikille verotettaville tulee usean tuhannen dollarin vähennyksiä, siis useasta tuhannesta dollarista ei tarvitse maksaa veroa. Tämä vastaa täysin Suomen ansiotulovähennystä, joka tulee kaikille. Suomessa kuitenkin tämä otetaan huomioon jo verokortin ennakkopidätysprosenttia laskettaessa. Täällä ilmeisesti sitten ei?

Minulle tuli veronpalautuksia lopulta lähes 1500 dollaria. Ihan mukava yllätys! Ja mikä parasta, täällä palautukset napsahtavat tilille kahden viikon kuluessa veroilmoituksen jättämisestä. Eipä tarvitse odotella ensi joulua.

Nopea veronpalautusten saaminen onnistuu kylläkin vain jos jättää veroilmoituksen sähköisesti. Koska ollaan USA:ssa, ei sähköinen veroilmoitus toki mene verottajan (IRS) omalla järjestelmällä, vaan pitää käyttää kaupallisia ohjelmia. Kun tulot ovat pienehköjä ja verotus muutenkin yksinkertainen, se hoituu onneksi aivan ilmaiseksi: sen kun menee IRS:n sivuille ja valitsee sieltä mukavan kuuloisen ohjelman. IRS hyväksyi veroilmoitukseni muutamassa tunnissa, ja nyt vain jännitän tulevatko rahat tilille niin kuin on luvattu.

Koskahan Suomeen muuten saadaan sähköinen veroilmoitus?

Lumi on sitten hieno elementti. Crystal Mountainilla sitä on niin sanotusti riittävästi, sillä sitä on nyt viime aikoina tullut siellä 10-20 cm päivätahdilla. Suureksi yllätyksekseni lumentulo kuitenkin lakkasi eilen noin tunnin ajaksi, ja aurinkokin hieman näyttäytyi. Tähän laittamani kuvat on otettu tämän tunnin aikana.

Kaikki eivät taatusti ole aivan yhtä tyytyväisiä lumentuloon. Esimerkiksi Snoqualmie Passissä lunta on tullut pahimmillaan noin 30 senttiä päivässä, ja tällä hetkellä siellä on yli kolmen metrin kinokset. Solan läpi menevä Interstate 90 -moottoritie on ollut lumivyöryvaaran takia poikki yli sadan kilometrin matkalta. Kyseessä on Washingtonin osavaltion itä-länsi -suuntainen pääväylä, joten tuo tuottaa varmaan monille harmaita hiuksia. Tänään tie näyttäisi olevan taas auki, mutta lumiketjut vaaditaan renkaisiin.

Tänään iltapäivällä aurinko sitten vihdoin näyttäytyi pilvien ja sateen lomasta. Sattui niin mukavasti, että se näyttäytyi juuri silloin kun kävin Fremontissa lounaalla. Muutenpa tuo olisikin helposti jäänyt huomaamatta.

Eilisessä postauksessa unohtui mainita, että olen käynyt kantapubissanikin jo kolme kertaa, vaikkei minulla ole täällä ollut kuin vasta kaksi iltaa. Sekin vaikuttaa tähän kotiutumisen tunteeseen. Onneksi on ollut seuraa jonka kanssa viettää iltoja, sillä nyt tuntuu siltä, että jet lag on ohi. Ei nimittäin varmasti olisi jos olisin molempina iltoina vain sammunut kotisohvalle television ääreen. Kello tulee Suomessa kolme aamuyöllä, eikä koko päivänä ole väsyttänyt.

edit klo 22:08: Iltaa kohden alkoi toki väsyttää, mutta enpä arvannut että menisi iltakymmeneen ennen kuin olen kotona ja pääsen lisäämään tuon lounastauolla kotitalostani nappaamani kuvan tänne blogiin. Että kyllä se jet lag kai on voitettu jos kerran pystyy tekeään 14-tuntisen tehokkaan työpäivän.