Jalkapallon Suomen Cup on kyllä erikoinen kilpailu. Se kun ei tunnu kiinnostavan ketään. Eilen Turussa oli ehkä kolmisensataa katsojaa. Eikä ihme, koska pelistä ei ollut kuulemma ollut sanaakaan Turun sanomissa. Huomasin ettei sitä ollut myöskään ysitien varrella olevassa taulussa, jossa mainostettiin Interin tulevia pelejä. Meilläkin oli vain noin 15 hengen porukka, kun sunnuntaina Espooseen on lähdössä ainakin 50. No, United voitti 2-0. Pertotin hienon voittomaalin voi katsoa ottamastani videosta. Video loppuu heti siihen kun pallo menee maaliin, koska sormeni oli laukaisimella ja puristin vaistomaisesti käsiä kun näin pallon maalissa. Maalin jälkeisiä fiiliksiä voi kuulla tästä. Maalista ei jälkimmäisessä kyllä saa mitään selvää, niin paljon toi youtube heikentää laatua.

Tänään pelasin taas itse, ja voitimme taas: 3-2. Peli oli itseltäni selvästi paras niistä kolmesta joissa olen ollut mukana. On se jännä miten paljon paremmat fiilikset voitosta saa kun tuntuu siltä että on itsekin tehnyt paljon sen eteen. Pelikaveritkin huomasivat kuinka olen skarpannut, ja tulivat taputtelemaan pelin jälkeen. Nyt vielä voitto maanantaina ja olemme välierissä.

Tänään pelasin taas jalkapalloa, ja homma alkaa vähitellen sujua edes vähän. Pelasin taas pakkina. Vasemmalla puolella homma ei oikein sujunut, koska en oikein osannut purkaa palloa vasemmalla jalalla. Onneksi puolittaisista hutipotkuista ei mitään katastrofia sentään tapahtunut. Oikealla puolella sen sijaan homma toimi ja sain muutaman ihan onnistuneen kosketuksen palloon sekä jalalla että päällä. Itse peli päättyi varsinaisella peliajalla tasan. Rankkarit voitimme sitten 4-3. En vetänyt. Yllä oleva kuva on otettu edellisen matsin jälkeen, kun halusin näyttää seattlelaisille kavereille kuinka Seattle Soundersin värejä kannetaa lammen tällä puolella. Näytän siinä ihmeen paljon jalkapalloilijalta, muttä tämä illuusio kyllä käsittääkseni tuhoutuu kun alan potkia palloa.

Purjehtiminen on kyllä mukavaa. Aina tarvittaessa on jonkinlaista puuhaa, eli jouten ei tarvitse olla. Olisi kyllä kiva osata enemmän, mutta kyllä siinä lähes taidotomillekin on monenlaista narua vedettävänä ja peräsintä pidettävänä. Ja sitten jos haluaa maata jouten kannella, sekin yleensä onnistuu.


Käsittääkseni lähinnä sattumalta ja osin pakon sanelemana meille osui kolme varsin erilaista purjehduspäivää. Reissu alkoi perjantaina Taalintehtaalta auringonlaskun aikaan. Purjeet saatin vielä nostettua auringon paistaessa, mutta muuten ajoimme iltahämärässä ja yön pimeässä. Yönavigoinnissa oli oma jännityksensä, vaikka omat vastuuni olivatkin aika pieniä. Hankoon yöpuulle pääsimme joskus kahden aikaan.


Toisena päivänä ajettiin sitten ulkoväylää pitkin Porkkalan tienoolle. Käytännössä olimme siis avomerellä koko päivän. Oli todella rauhoittavaa purjehtia kun maata tai muita veneilijöitä ei näkynyt tuntikausiin. Tosin pari vatsaa eivät olleet aivan yhtä rauhallisia. Omani kuitenkin tokeni yhdestä kurkoituksesta laidan yli. Sain kehuja miehekkäästä suorituksesta, koska söin puolilleen jääneen puurolautaseni tyhjäksi heti perään.


Kolmantena päivänä purjehdimme Helsinkiin saaristossa. Tällä pätkällä olikin sitten muita veneilijöitä ihan ruuhkaksi asti. Merenkäyntikin oli paljon pienempää, ja kaikki söivät valmistamaani kanasuikale-riisi-kasvis-tuorejuusto-hässäkkää hyvällä ruokahalulla. Jotenkin nautin kokkailusta veneen ahtaassa ja välillä heiluvassa keittiössä.


Kaikkein miehekkäimmän näköistä oli toiminta perillä Helsingissä. Maijan kausi on ohi, ja se nostettiin talviteloille. Aikamoista.

Eilen Kuopiossa oli hieno auringonlasku – ja vielä hienompi tulos. Valkeakosken ja Anjalankosken tuloksista nyt puhumattakaan. Nyt on sitten kuuden pisteen kaula kaikkiin kilpailijoihin kun kaikilla on viisi peliä jäljellä. Jos tämä tästä vielä sössitään, selviää sitten samalla sekin, voiko vitutukseen kuolla.

Olen tullut siihen tulokseen, että suomalaisen ja amerikkalaisen liikennekulttuurin suurin ero on siinä, että Suomessa on paljon enemmän kaahareita ja muuten mulkkumaisesti käyttäytyviä kuskeja, kun taas Amerikassa on paljon enemmän kuskeja, jotka eivät osaa ajaa autoa tai hallitse liikennesääntöjä kunnolla. Lisäksi Amerikassa on enemmän kikkailijoita, jotka keksivät luovia ratkaisuja ruuhkista selviytymiseen. Ja siellä on vallalla pääsääntö, jonka mukaan kaikki tyhjä tila on täytettävä.

Ihan toisenlaisena huomiona, Zen Cafén Stop on ensimmäisten kuuntelujen perusteella mainio. Sillä taitaa kyllä olla aika vähän varsinaisia koko kansan ralleja.

Luin Taloustutkimuksen tekemää opiskelijatutkimusta. En ollut kovin yllättynyt siitä, että kyselytutkimuksen mukaan teekkarit pitävät humanisteja tyhmimpänä opiskelijaryhmänä ja että humanistit pitävät puolestaan teekkareita tyhmimpinä. Tai siitä että 63 prosenttia taideopiskelijoista sanoo kokeilleensa kannabista, kun koko yliopisto-opiskelijajoukon prosentti on 26. Mielenkiintoista oli huomata, että yleisimmät vastaukset toivetyöpaikkaksi olivat yliopisto ja jokin ministeriö. Kauppatieteilijöistä 48 prosenttia olisi valmis tekemään veropetoksen, jos tietäisi ettei jää siitä kiinni. Valtiotieteilijöillä prosentti on 21. Mikähän se muuten on tuoreilla espoolaisilla äideillä? Sen sijaan 44 prosenttia valtiotieteilijöistä penkoisi ystäviensä henkilökohtaisia tavaroita, jos tietäisi ettei jää kiinni. Kauppatieteilijöillä prosentti on 17, eikä millään muullakaan joukolla prosentti noussut yli kolmenkymmenen. Jäin enemmän miettimään mitä tämä kertoo valtiotieteilijöistä kuin kauppatieteilijöistä. Tai siis kauppatieteilijät nyt tiedetään jo muutenkin.

Pelasin tänään lähes vuoden tauon jälkeen jalkapalloa. Kyseessä oli TTY:n laitossarjan peli, joten kovin vakavasta palloilusta ei ollut kyse. Voitimme Mittaustekniikan 4-1, lähinnä romanialaisvahvistustemme ansiosta. Pelasin puolustajana, ja ainoa takaiskumaali tuli kun olin vaihdossa. No, täytyy tunnustaa, että se oli lähinnä sattumaa, sillä olin kyllä aika pihalla. Ehkä tämä tästä kun saa pari matsia/reeniä lisää alle.

Matsin jälkeen kävin ostamassa Zen Cafén uuden Stop-levyn. Epesissä verkkahousuissa ja teepaidassa tuli jotenkin nolo olo. Olisi pitänyt kai jättää nappikset kävelykenkien sijaan jalkaan, niin kaikki olisivat tajunneet ettei tuo ole normaalia kaupunkipukeutumistani. Luikinkin äkkiä takaisin autolle kun olin saanut levyn ostettua.

Huomasin lompakkoni kolikkopussin olevan aivan pinkeänä. En varmaankaan olekaan käyttänyt lainkaan kolikoita koko aikana kun olen nyt ollut Suomessa. Se taitaa johtua siitä, että USAssa suurin kolikko on 25 senttiä, ja niistäkin minulla käytännössä kaikki menivät pesukoneeseen. Eipä siis ihme että en osaa käyttää euron ja kahden euron kolikoita, kun kerran olen tottunut, ettei lompakossa ole kymmensenttisiä suurempia ropoja. Kolikkosaldo on nyt 11,65. Johan sillä pari lounasta komeesti saisi.

Vaihdoin blogikuvaa osin Lindan taannoisen kommentin innoittamana. Uudessa kuvassa näkyy se klassinen näkymä Seattlesta. Suurennettusta kuvasta (klikkaa kuvaa kerran, ja sitten uudelleen kun uusi sivu aukeaa) erottuvat keskustan skylinen lisäksi Space Needle ja Mount Rainier. Näistä jälkimmäiseen minulle kasvoi kyllä paljon läheisempi suhde. Paitsi että kävin siellä kesäkuussa käppäilemässä, se näytti aina hienolta kun vain oli niin kirkas keli että se Seattleen asti näkyi. Jos ei olisi tiennyt sen olevan vuori, sitä olisi usein voinut luulla pilveksi. Sitten oikein kirkkaalla kelillä oli täysin selvää, että valtava vuorihan se siellä möllöttää, ja varsinkin silloin se on aivan aavemmaisen näköinen, sillä ympäristössä ei ole yhtä ainoaa muuta vuorta.

Poltettiin lauantai-iltana mökillä risuja. Äsken katselin ottamiani kuvia, ja päätin laittaa yhden tännekin. Tulihan siitä melkoinen roihu!

On sitä kotona asumisessa sentään paljon hyvää verrattuna tilapäiseen ulkomailla asumiseen. Ehkä tärkeimpiä ovat kaikki ne pikkumukavuudet, joita on tullut vuosien varrella haalittua. Kaikki eivät edes ole kovin kalliita tavaroita, vaan sellaisia, joita ei vain tule muutaman kuukauden takia hankkineeksi. Ja osa taas sellaisia, joita ei muutamassa kuukaudessa hankita, kuten levykokoelma ja viinakaapin sisältö. Niin ja se on kanssa mukavaa, että asuntoni on taas juuri sellainen kuin haluan. Tämän päälle mukavuutta lisää vielä ihan vain Suomeen liittyvät asiat, kuten käsisuihku (täysin tuntematon vekotin Amerikassa) ja se että suihkusta tulee vettä kunnon paineella. Ja sauna on kanssa kiva juttu. Varsinkin se, että on oma sauna järven rannalla.

Vaikka kyllä sitä Seattlen elämäntavassani hyviäkin puolia oli. Täällä rasittaa se, että aamuisin ajan autolla töihin, ja molemmissa päissä on "pitkä" kävely autolle/lta. Seattlessa nappasin aamulla polkupyörän ulko-oven vierestä olohuoneesta ja ajoin sen viidessä minuutissa suoraan työpaikan kellariin pyörätelineeseen. Sillä lailla päivä lähti kyllä paljon mukavammin käyntiin. Asuinpaikan valintakysymys, tiedän, mutta kuka haluaa asua Hervannassa?

En meinannut älytä heilauttaa kättä bussille pysähtymisen merkiksi. Seattlessa kun bussit pysähtyvät pysäkille aina jos siellä on ihmisiä (typerää, tiedän). Kaikenlaisia muitakin pikkuhamoja on meinannut sattua. Pari kertaa olen esimerkiksi meinannut käynnistää auton ottamatta vaihdetta ensin pois silmästä. Lisäksi olen käyttänyt sanoja "kiitos" ja "anteeksi" sekä tervehdyssanoja tilanteissa joissa korrektin etiketin mukaan pitäisi olla tuppisuuna.

Kylläpä suomalainen perusruoka maistuu. Söin tänään lounaaksi maksapihvejä keitetyillä perunoilla ja puolukkahillolla. Nam!

Palohälyyttimeni on alkanut reagoida vesihöyryyn. Tai ainakin se rämähtää soimaan aina suihkun aikana jos kylpyhuoneen ovi on edes raollaan. Kuinka kätevää!

On se hienoa olla kotona.

Suomen hiljaisuus yllätti, mutta hieman eri tavalla kuin aiemmin blogissa ennakoin. Kotona kesällä tehdyn julkisivuremontin yhteydessä on näet vaihdettu kolmikerrosikkunat, ja täällä on aiempaan verrattuna suorastaan aavemaisen hiljaista. Vai johtuuko tämä tunne sittenkin vain siitä, että olen juuri tullut Amerikasta?

Söin matkalla Amsterdamissa lentokentällä kolmioleivän välipalaksi. Tilasin juomaksi vanhasta tottumuksesta pienen kokiksen, ja katselin mukiani vähän hölmistyneenä, koska se oli oikeasti pieni. Arvioin sen ensin olevan kahden desin muki, mutta kyllä siinä itsepintaisesti luki 0,3 l. Vastaava juttu tapahtuu toki aina kun menen USAan, eli tilaan vanhasta tottumuksesta keskikokoisen tai ison juoman, ja ihmettelen sitten mitä ihmettä teen ämpärillisellä sitä kokista.

Matkalla kotiin oli aikaa pohtia, miksei New York tuntunut aivan niin kivalta paikalta kuin olin ajatellut. Yksi syy on varmaan se, että siitä puuttui nyt se uutuuden viehätys, joka ensimmäisellä käynnillä oli. Mikään ei yllättänyt, vaan kaikki näytti jotekin tutulta. Ei siis tullut sitä fiilistä että "hitto, olen oikeasti tässä paikassa joka on ennen ollut olemassa vain televisiossa". Lisäksi edelliskerralla olin tullut Houstonista, nyt Seattlesta. Siinäkin on iso ero. Ja kyllähän sekin on pakko myöntää, että jatkuva sade, kuumuus ja ilmankosteus pääsivät kyllä masentamaan. Onneksi lopuksi taas kelit kohenivat ja sain vähän sinistäkin taivasta valokuviin. Muita nopeasti lueteltavia huonoja asioita olivat vielä hintataso, kova meteli Midtownissa jossa hotelli ja konferenssi olivat, ainainen tungos ja alussa ollut suunnistamisen hankaluus. Ja tietysti se että ylipäänsä piti asua hotellissa eikä kodissa.

Parina viimeisenä päivänä sattui kaikenlaista jännää maanalaisessa. Sunnuntaina kaikki junat tuntuivat olevan täynnä hattu kourassa kiertäviä muusikoita. Suurin osa näistä oli kyllä lähinnä ärsyttäviä, mutta mustalle sokealle kepin kanssa linkuttaneelle kaverille joka lauloi if you want my body. and you think im sexy, come on sugar let me know, if you really need me, just reach out and touch me, come on honey tell me so annoin kyllä setelin. Esitys oli oikeasti hyvä ja siinä oli asennetta. Myöhään lauantaiyönä taasen musta huumeita vetäneen näköinen kaveri tuli maanalaiseen portin ali maksamatta lippua. Kun lipunmyyjä pyysi ostamaan lipun kaveri vaan räyhäsi että "I ain't paying no motherf**king fare" ja koitti muutenkin haastaa riitaa sopivasti eteen tulleiden ihmisten kanssa. Sitten kun junan tulo alkoi kestää ja kestää, kaveri ilmoitti aikovansa tappaa kaikki jos juna ei heti tule.

On se hienoa olla kotona!

Vähiin käy ennen kuin loppuu. Lento kohti Suomea lähtee noin kuuden tunnin päästä, joten kentälle pitää lähteä aivan pian. Viimeisen lounaan söin Chipotlessa, joka on ketjuravintoloista ehdoton suosikkini. Niiden burritot ja nyt valitsemani tacot ovat aivan loistavia.

Tunnelmat ovat vähän haikeat, vaikkei New Yorkia juuri jää ikävä. Tämä oli nyt sitten tältä erää tässä.

Ernesto tuli ja meni, ja nyt on koko viikon parhaat kelit. Central Park onkin paras paikka nauttia niistä. Konferenssikin kun on jo päättynyt tänään puolilta päivin.

Bongasin tänään lisää Euroopasta kopioitua kitchiä, kun löysin Little Italysta Daavid-patsaan. Mitä näillä jenkeillä oikein liikkuu päässä kun ne tollasia tekee? Muutenkin Little Italy tuntui enemmän turistikohteelta kuin oikealta kaupunginosalta. Italialainen ruoka oli kyllä sekä hyvää että halpaa, eli sikäli aluetta voi suositella.

Eilen illalla oli konferenssin banketti. Liput olivat olleet kalliit ja odotukset olivat sen mukaisesti korkealla. Mietimme illan mittaan sanoja, joita voisin käyttää kun annan järjestäjille palautetta. Tässä parhaat: outrageous, scandalous, disastrous, miserable, robbery ja scam.

Leijun pilvissä. Sain juuri kuulla, että toinen esitarkastajistani pitää käsikirjoitustani "hyvänä, kunnianhimoisena ja varsin riittävänä väitöskirjaksi". Lisäksi sain juuri kuulla, että minulle tuntemattomaksi jäänyt ulkomaalainen konferenssivieras oli spontaanisti kehunut aamuista puhettani, kun oli tavannut naapurilaitoksen professorin (sen saman) ja huomannut tämän olevan samasta yliopistosta kuin minä. Juhlistin tilannetta juomalla törkeän kalliin Brooklyn Lagerin hotellin pianobaarissa.

Eilen illalla oli konferenssissa erilliset illanvietot lapsille (opiskelijat) ja aikuisille (täyden rekisteröintimaksun maksaneet). Naapurilaitoksen proffa oli jo etukäteen hieman nyreänä siitä, että opiskelijat pääsevät risteilemään New Yorkin satamaan, ja muut joutuvat jäämään hotellille tavalliseen juhlasaliin. Laivalla olikin oikein hieno tunnelma illan pimetessä. Näkymät Manhattanille olivat upeat, mutta ei niistä oikein kunnon valokuvia tärisevästä laivasta saanut. Laiva ajoi myös aivan Vapauden patsaan vierestä, mikä tuntui erityisen hienolta.



Tänään on vihdoin konferenssissa ollut omaan alaan liittyviä puheita ja postereita. Omakin puhe oli aamulla, ja se meni käsittääkseni oikein hyvin. Tässä kuitenkin päiväkuvia eiliseltä ja tämän päivän lyhyeltä lounastauolta. Kuvissa on Flat Iron Building, Empire State Building, Chrysler Building ja Fifth Avenue noin 45. kadun korkeudella Midtownissa. Nuo kolme ensimmäistä ovatkin minusta ne New Yorkin hienoimmat pilvenpiirtäjät.