Eilen illalla saavuin Seattleen. Melkein koko päivä kuluikin lentokoneessa: ensin neljän tunnin lento Atlantaan, sitten kolmen tunnin tauon jälkeen viiden tunnin lento Seattleen. Perillä suuntasin heti ensimmäiseksi tapaamaan kavereita, jotka olivat maalaamaassa banneria ensi keskiviikon otteluun. Otin itsekin pensselin käteen ja tartuin toimeen.

Maalaamasta sain ilokseni autokyydin majapaikkaani. Tässä talossa asuu kaikkiaan viisi ystävääni, kaksi pariskuntaa sekä varsinainen isäntäni. Kotona oli vain toisen pariskunnan naisosapuoli, jota en itse asiassa ollut tavannutkaan aiemmin muualla kuin verkossa, mutta olin siitä huolimatta heti kuin kotonani. Istuimme sohvalla, katsoimme elokuvaa televisiosta toisella silmällä, mutta pääasiassa juttelimme niitä näitä. Pian varsinainen isäntänikin saapui.

Tänä aamuna olen vain pessyt pyykkiä sekä hoidellut asioita netissä. Nyt kello lähestyy puoltapäivää ja suunnittelen lounasta. Maalaaminen jatkuu kolmelta, ja muita kavereita tapaan läheisessä baarissa seitsemältä. Elämä tuntuu hyvältä.

Loppuloma keskiviikosta lauantaihin oli rennoin loma jonka olen koskaan viettänyt. Paikkana oli Bocas del Toro, saaristo Karibialla aivan Panaman rannikon tuntumassa. Siellä aukesi aivan uusi maailma.

Keskiviikkona olimme perillä noin klo 7:30 aamulla. Lentokentällä meille tarjottiin taksia, mutta emme tarvinneet. Bocas del Toron pikkukaupunki alkaa nimittäin heti lentokentästä, eikä meilläkään ollut kuin muutaman korttelin matka majapaikkaamme. Aamulla kiitoradan päässä olevat jalkapallo- ja baseballkentät olivat tyhjiä, mutta myohemmin näimme niillä pelejä. Peli tosin pitää keskeyttää aina kun lentokone laskeutuu.

Minun varsinainen majoitukseni oli kuuden muun ihmisen kanssa vuokraamassani talossa. Asian järjestänyt kaveri oli tulossa vasta iltapäivän lennolla, joten vein laukkuni samalla lennolla mukana olleiden kavereideni majapaikkaan. Lyhyen huoltotauon jälkeen siirryimme kuuden korttelin päähän lähimmälle uimarannalle. Huoltotauko sisälsi riippumatossa makoilua, mutta varsinainen voittaja oli pääsy karibianmereen lillumaan.

Rannalla vierähtikin sitten nopeasti pari tuntia, minkä jälkeen päätimme lähteä tutkimaan kaupunkia. Tunnelma tässä kaupungissa on uskomattoman rento, juuri sellainen mitä Karibialta odottaakin. Yksi kohokohta oli pysähdys kojulla, jossa myyjällä oli tuoreita hedelemiä ja tehosekoitin. Uskomattomia makuelämyksiä syntyi muutamalla dollarilla.

Varsinaisen lounaan soin ravintolassa, jonka poydat olivat kapealla laiturilla, joka ulottui pitkälle mereen. Annoksekseni valitsin kanafileen kookoksella maustetussa tulisisessa kastikkeessa. Aivan loistavaa. Poytään osui myoskin Calypso Joe, joka halusi esittää meille muutaman kappaleen. Ensimmäinen valinta oli Bob Marleyn klassikko Redemption Song, jonka sanomalla oli Joelle selvästi henkilokohtaista merkitystä.

Myohemmin loppukin porukasta saapui, ja yhdentoista hengen joukkomme oli koossa. Kavimme illallisella kaupungilla, minkä jälkeen keskityimme riippumatoissa makoiluun ja paikalliseen loistavaan rommiin talollamme. Erityisesti paikallisiin mainioihin hedelmämehuihin sekoitettuna rommi maistui, ja illasta tuli niinsanotusti villi.

Seuraavaksi päiväksi palkkasimme kapteenin, joka vei meitä pienellä veneellään eri saarille pyyntojemme mukaisesti. Aivan ensimmäinen pysähdys oli läheisellä riutalla, jolla snorklasimme tunnin verran. Korallit olivat hienoja ja muutamia värikkäitä kalojakin loytyi. Ei aivan yhtä hieno kokoemus kuin muutaman vuoden takainen Havaijin snorklaus, mutta elämys kuitenkin.

Päivän kohokohta oli kuitenkin Zapatillas. Nämä pienet saaret ovat osa kansallisupuistoa, joten niillä ei ole lainkaan rakennelmia. Niitä ympäroi upea valkoinen hiekka ja sisäosat ovat sademetsää. Tämä jos mikä on paratiisi. Rantauduimme, ja vaikkei saari ollutkaan aivan pelkästään meidän omamme (kolme muutakin venettä oli rantautunut), oli tunnelma huikea. Pelasimme rantajalkapalloa ja jonkinlaista vesipoolon sovellusta, sekä vain nautimme olostamme tyynellä rannalla. Minä ja muutama muu myos kiersimme saaren, mikä kesti noin puoli tuntia. Uskomaton kokemus sekin.

Kun varjot alkoivat pidentyä, käänsimme suunnan takaisin kohti kaupunkia. Matkalla poikkesimme kuitenkin vielä Bastimentosin saarella rannalla, jossa olikin sitten oikein loistavia isoja aaltoja, joilla ratastaminen onnistui ihan ilman apuvälineitäkin. Päivisin ranta on hyvin suosittu, mutta nyt varjojen jo pidentyessä saimme olla täälläkin melkein vain omalla porukallamme. Muualle emme sitten enää ehtineetkään, vaan kun ajelimme veneellä takaisin kotirantaan, aurinko oli jo laskemassa. Porukka oli myos hyvin väsynyt, joten oli oikein hienoa, että meillä oli oman talon oma laituri.

Kolmas aamu alkoi sateisena, ja sadetta jatkuikin iltapäivään asti. Herättyäni nappasin riippumaton, ja makailin siinä kuistilla parisen tuntia sateen ropinaa kuunnellen. Oli oikeastaan vain hienoa, että sateen ansiosta ei ollut paineita suorittaa mitään, vaan sai vain olla. Sade taukosi vasta iltapäivällä. Silloin päätimme vuokrata polkupyorät, ja polkaista kahdeksan kilometrin päähän saaren parhaaksi mainitulle uimarannalle. Ja kyllä kannatti. Rannalla ei ollut ketään muuta, ja aallot olivat vielä eilistäkin mahtavammat. Niin mahtavat, että niillä ratsastaessani sain olkapääni sijoiltaan. Onneksi se napsahti heti takaisin paikalleen, eikä se ole juuri vaivannut. Ja pakkohan se on myontää, että tapahtuneesta huolimatta jatkoin alloissa temppuilua.

Aurinkokin tuli lopulta esiin, ja se oli paluumatkalla takanamme ja alhaalla. Maisemat olivat paikoin sanoinkuvamaattomia. Polkeminen oli rennon hidasta, ja pysähdyimme tarpeen mukaan jäätelolle ja oluelle.

Viimeiselle päivälle olimme varanneet koysirataseikkailun sademetsässä. Ideana on roikkua teräskaapelin varassa puiden latvojen korkeudella, väkipyoräsysteemin taatessa hyvän vauhdin ja huikean tunnelmaan. Reittiin kuului myos osio, jossa käeltiin vaijeria pitkin noin 20 metrin matka ehkä noin 50 metrin korkeudessa. Turvakaapelit toki takasivat että henki ei lähde vaikka mokaisikin, mutta olipahan uskomaton tunne roikkua tyhjän päällä pelkän oman lihasvoiman varassa.

Koysiradan jälkeen suuntasimme vielä rannalle. Tarkoituksenani oli käydä uimassa, mutta loppujen lopuksi rantabaarissa oli niin letkeä tunnelma ja maukkaat hedelemäiset drinkit, että uiminen jäi väliin. Bob Marley ja muut Karibian rytmit sopivat siihen paikkaan kuin nenä päähän. Vesitaksillemme kävellessämme näimme vielä laisikiaisen vain muutaman metrin päästä. Nisäkkään näkeminen on aina hieno juttu, ja laiskiainenhan on vieläpä juuri Väli-Amerikan erikoisuus. Eipä tuo paljoa eväänsä liikauttanut.

Talolle palattuamme aikaa oli vielä uida omalta laiturilta ja makoilla riippumatossa. Tunnelma alkoi olla haikea, mutta toisaalta niin paljon tuli tehtyä ja nähtyä, että ei ollut myoskään sellainen tunne, että pitäisi vielä jotakin tehdä. Siltikin suuri osa ajasta meni vain rentoutuessa, useimmiten riippumatossa. Sellainen on täydellinen loma.

Eilen oli pelipäivä. Aamu alkoi kello kuudelta viestibannerin maalaamisella hotellin katolla. Siinä luki "lucha y gana", joka on espanjankielinen versio tunnetusta iskulauseestamme "fight and win". Kangas oli tuotu Seattlesta, muut tarvikkeet ostimme eilen panamalaisesta rautakaupasta.

Ennen peliä ehdin kuitenkin vielä käydä pikaisesti Casco Viejossa. Muu porukka lähti sinne heti aamiaiselta, mutta koska minä olin käynyt siellä jo aiemmin, jäin vapaaehtoisena odottamaan maalin kuivumista. Kymmeneen mennessä uskalsin kantaa bannerin huoneeseen, ja lähdin muiden perään. Pienen kierroksen jälkeen vein osan porukasta perjantailta tuttuun lounaspaikkaa. Myos lautasellinen paistettua riisiä kanan ja naudanlihan kera oli varsin mainio annos. Tälläinen konstailemnaton annos riisiä ja lihaa onkin käsittääkseni nimenomaisesti paikallisten normaali lounas.

Casco Viejosta lähdimme vielä käymään Panama Viejossa, eli paikassa johon Panama alunperin perustettiin 1500-luvulla. Kapteeni Morganin tuhottua kaupungin se kuitenkin siirreettiin paikkaan joka tunnetaa nykyisin Casco Viejona, eikä Panama Viejossa ole paljoa nähtvää jäljellä. Kirkontorni on kuitenkin pystyssä, ja sen sisälle on rakennetty modernit puuportaat. Ylhäältä olikin komeat näkymät, mutta muuten rauniot eivät kovin vaikuttavat olleet.

Sitten olikin jo aika kokoontua hotellille, josta suuntasimme kolmentoista hengen joukollamme läheiseen baariin valmistautumaan illan otteluun. Itse tosin lähdin parin muun kaverin kanssa hakemaan lippuja peliin läheisestä hotellista. Siitä muodostuikin melkoinen kommellus, koska liput meille varannut paikallisen seuran edustajalla oli vähän erilainen käsitys täsmällisyydestä kuin meillä pohjoisen pojilla. Lopulta liput kuitenkin loytyivät huoneesta, jossa oli koko Soundersin johtoporras valmentajia myoden. Tilanne oli hieman kiusallinen, vaikka valmennuskaksikko sitä parhaansa mukaan yrittikin keventää.

Aika kului baarissa hitaasti. Tilaamani hampurilainen ei tahtonut oikein maistua, olut sentään meni alas kevyesti. Lopulta oli aika lähteä stadionille. Olimme järjestäneet hotellilta minibussin, joten tunnelma oli sellainen kuin vierapeliin lähtiessä pitääkin. Nostimme tunnelmaa muutamalla lyhyellä laululla, mutta pääasiassa säästimme äänijänteitä varsinaiseen koitokseen.

Stadionilla kaikki sujui melko sutjakkaasti. Mellakkapoliisit tekivät turvatarkastuksen, ja saimme sitten itse valita missä katsomossa seisomme. Valinta olikin selvä: luonnollisesti halusimme Soundersin vaihtopenkin taakse. Kiinnitimme bannerit edessämme olleeseen verkkoaitaan, ja kun joukkue tuli kentälle lämmittelemään, lauloimme ensimmäiset laulumme.

Itse peli ei mennyt kovinkaan hyvin. Hävisimme 1-0 ansaitusta mutta onnekkaasta rangaistuspotkusta tulleella maalilla, emmekä oikein saaneet kunnon painetta aikaiseksi kuumassa ja kosteassa illassa. Siitä huolimatta oli upeaa kannattaa omaa joukkuetta näin kaukana kotoa. Jälkeenpäin saimme kuulla, että laulumme oli erittäin äänekästä myos televisiossa. Se ei ollutkaan ihme, sillä stadionilla oli vain parituhatta kannattajaa, joten myos stadionilla me dominoimme tunnelmaa täydellisesti. Huono yleisomäärä johtui siitä, että peli oli siirretty vastustajan eli San Franciscon kotikaupungista La Chorrerasta pääkaupunkiin. Näin ollen monella kotijoukkueen kannattajalla ei ollut mahdollisuutta päästä peliin, arkipäivä kun oli.

Pelin olosuhteita kuvaa hyvin se, että vaikka join koko pelin ajan, vessassa ei tarvinnut käydä kertaakaan. Kaikki neste valui ulos ihon läpi. Juoma oli pääasiassa olutta, sillä paikalliset myyjät kantoivat sitä meille tauotta styroksissa kylmälaukuissa, joissa oli jäätä pitämässä tuopit kylminä. Nerokasta bisnestä. Ja mikä parasta, pelin jälkeen saimme ottaa tällaisen kylmälaukullisen olutta mukaamme bussiin.

Hotellilla pesimme ottelun pettymykset katolla uima-altaalla. Tunnelma oli pettymystä täynnä, mutta kuitenkin sikäli toivoa täynnä, että 1-0 tuloksesta voidaan kyllä nousta voittoon Seattlessa pelattvassa toisessa osaottelussa.

Tänä aamuna herätys olikin sitten julma, sillä lento Bocas del Toroon lähti klo 6:30. Se kuitenkin kannatti, sillä nyt minulla on koko päivä edessä täällä Karibian puolen letkeässä tunnelmassa. Mihinkään ei ole kiire, riippumatto ja hiekkaranta ovat täällä niitä keskeisiä elementtejä.

Sunnuntaina päätimme porukalla paeta kaupungin vilinästä rannalle. Siihen paras paikka on täällä Tabogan saari, jonne Panama Citystä on tunnin mittainen laivamatka. Aikomuksemme oli mennä jo klo 8 laivalla, mutta emme tajunneet, että kaikilla muillakin on sama suunnitelma. Niinpä emme mahtuneet tähän laivaan. Onneksi laivan kotilaituri on alueella, jossa oli varsin miellyttävä tehdä tunnin mittainen kävelylenkki Panaman pilvenpiirtäjien muodostamaa vaikuttavaa skylinea ihaillen. Kun kello tuli 9, totesimme että kello on suomessa viisi iltapäivälle, ja suuntasimme läheiselle terassille. Pina Colada on vähemmän miehekäs valinta, eikä oikein Suomessa olisi vaihtoehto, mutta täällä se kuuluu asiaan. Ja hyvää oli.

Itse laivamatkakin oli mainio. Panaman skyline näkyi takanamme koko matkan ajan ja meri kimmelsi sinisenä. Ehkä hienointa oli kuitenkin katsella Panaman lahdella kanavaan pääsyä odottavia laivoja. Niitä oli lukemattomia, ja monesta ajettiin hyvin läheltä. Oli siinä kontti poikineen.

Perille päästyämme suuntasimme heti uimarannalle. Se olikin varsin hieno, sillä se oli riutta, jonka molemmille puolille pääsi uimaan. Meininki oli letkeä, meri vesi lämmintä ja olut kylmää. Vedestä ei olisi halunnut millään pois, koska se oli ainoa paikka jossa ei tullut hiki. Tosin eipä aurinkovarjon alla lepotuolissakaan hassumpaa ollut.

Kahden aikaan iltapäivällä alkoi sitten sataa. Muutama porukastamme oli kysynyt, miksi otimme jo kolmelta palaavaan laivan eikä vasta viiden laivaa, mutta syy oli tietenkin juuri tämä sade. Kun Keski-Amerikassa on sadekausi, päivät alkavat aina aurinkoisina, mutta iltapäivällä alkaa lähes vääjäämättä sataa, tai ainakin tulee pilvistä. Tämä on kyllä hyvin hauska säätyyppi, sillä se toimii joka päivä täysin ennustettavasti.

Sateesta huolimatta kiertelimme hetken aikaa Tabogan kaupunkiakin. Saari on aikoinaan ollut strategisesti tärkeä, joten kaupunkikin on niinkin vanha kuin 1515 perustettu. Saarella oleva kirkko on valmistunut vuonna 1550, ja on matkaoppaan mukaan läntisen pallonpuoliskon toiseksi vanhin kirkko. Tosin näihin väitteisiin suhtaudun aina varauksella. Näitä titteleitä kun tunnutaan matkaoppaissa usein jaeltavan useammalle kuin yhdelle.

Paluumatka oli mieleenpainuva. Kannella oli joukko paikallista nuorisoa, joilla oli mukanaan iso pullo tequilaa. Se sitten tuhottiin isolla porukalla niin että nätti tytto kaatoi kulloisellekin suosikilleen mukillisen, joka oli pakko kumota kannustusten saattelemana. Minulle osui vain yksi mukillinen, joka nousi kyllä heti päähän. Oli meinaan enemmän kuin vain suullinen.

Illalla Panamassa jatkettiin samalla teemalla. Vaikka pidän yksin matkustamisesta, on sitä vain 11 hengen porukassakin mukavaa. Täällä voi tilata juomia poytiin pulloittain, ja niin myos tehtiin. Panamalainen rommi ja seco maistui. Ja olut siinä välissä. Illan päätteeksi kävimme vastaanottamassa Soundersin jalkapallojoukkueen Panamaan heidän hotellillaa. Heidän lentonsa oli monta tuntia myohässä, ja pelaajien ja valmentajien ilmeet olivat ikimuistoisia kun he nousivat bussistaan ja kuulivat meidän laulun hotellin oven edessä. Annoimme kaikkien vain kävellä rauhassa sisälle hotelliin, mutta siitä huolimatta pelaajien eleistä näki selvästi että vastaanottamme arvostettiin. Väsynyt porukka sai siitä toivottavasti `pirityksen joka auttaa voittoon huomenna.

Tänään maanantaina menimme Panaman kanavalle, tarkemmin sanoen Mirafloresin suluille, joka on heti Panama Cityn ulkopuolella. Olimme sopineet kuskimme kanssa, että olemme suluilla puolitoista tuntia. Etukäteen olin hieman mietteliäs, miten saamme puolitoista tuntia kulumaan, mutta loppujen lopuksi pelkkää sulkujen toimintaa oli upea katsoa yli tunnin ajan. Lisäksi näimme lyhyen elokuvan kanavan historiasta.

Vaan on se melkoista touhua kun satoja kontteja mukanaan vievä laiva nostetaan yli 15 metriä ylemmäs. Se tapahtuu kaksien erillisten sulkujen avulla, ja kestää kaikkineen vajaan tunnin. Ehkä insinoorimieli auttaa siihen että tällaista arvostaa, mutta ei Panaman kanava todellakaan ollut mikään tylsä nähtäyys, toisin kuin monet olivat väittäneet.

Suluilta jatkoimme matkaan kanavan vartta seuraavaa tietä pitkin pidemmälle sisämaahan. On muuten melko friikin näkoistä kun näkee suuren valtamerilaivan syvälle sisämaassa. Meidän kohteemme oli Parque National Soberania, jossa kävelimme noin 10 kilometrin matkan syvällä sademetsässä. Haikin lähopaikallekin sai nimittäin ajaa hyvän matkaa huonokuntoista hiekkatietä.

Juuri kun saavuimme haikin alkupisteeseen, alkoi sataa. Tätä ei oltu suunniteltu ihan näin, mutta emme vain olleet tulleet ajatelleeksi, että sisämaassa sade alkaa huomattavasti aikaisemmin kuin rannikolla. Loppujen lopuksi saimme niskaamme täysimittaisen trooppisen ukkosmyrskyn, mikä osoittautuinkin paljon upeammaksi kokemukseksi kuin mitä sateeton haikki aamulla olisi voinut olla. Ainoa puute oli se, että eläimiä en nähnyt oikein ollenkaan, mitä nyt yhden iguanan auton ikkunasta. Aamulla niitä olisi voinut olla enemmän, mutta en usko että se olisi elämyksenä päihittänyt ukkosen, lintujen laulun, ja apinoiden mekkaloinnin yhteiskonserttia. Jotkut onnelliset onnistuivat pari apinaa jopa näkemäänkin, mutta vain kaukaa. Minulle ei siis tällainen ilo osunut kohdalle.

Myos pelkkää kasvustoa oli upea ihailla. Sanikkaat olivat jotakin aivan järjettomän kokoisia. Ja se kasvuston tiheys oli kyllä aivan uskomatonta. Me kävelimme leveällä tiellä, joten sinällään meidän eteneminen oli helppoa. Kääntopisteemme oli lopulta silta, jolla tie ylitti ensimmäisen joen. Aikamoinen näky sekin, vaikkei joki ollut lainkaan leveä.

Paluumatka sujuikin sitten märissä merkeissä. Suihku ja ilmastoitu huone hotellilla tuntui uskomattoman mahtavalta. Samoin ateria läheisessä ravintolassa oli jotakin aivan mieletontä, sillä koko päivä kello kolmeen asti oli vedetty pelkän aamiaisen ja veden voimalla. Nyt on vuorossa lepo, ja reilun tunnin päästä lähdetään taas Panaman yohon.

Eilen jet lag sai heräämään aikaisn. Ja mikäs siinä, sadekaudella onkin hyvä lähteä aikaisin liikkeelle, jottei iltapäivän sade iske ennenkuin on saanut tarpeekseen nähtävyyksien ihmettelystä. Ihan ensimmäiseksi suuntasin tietysti aamiaiselle. Hostellin läheltä loytyi jonkinlainen kansankuppila, josta munia, makkaraa ja paikallista leiväntapaista sai täyden lautasen pikkurahalla. Kyytipojaksi valitsin mehua. En tiedä mistä hedelmistä se oli puristettu, mutta tuoretta se oli.

Päivän varsinainen kohde oli Casco Viejo eli Panaman vanha kaupunki. Siellä on pilvenpiirtäjien sijasta vanhoja rakennuksia ja mukulakivikatuja. Osa rakennuksista on remontoitu hienosti, osa on romahtamalisillaan. Tunnelma ei ole lainkaan amerikkalainen, vaan suorastaan eurooppalainen. Tosin paikoin avautuu näkymä Panaman pilvenpiirtäjille, ja siitä onkin sitten eurooppalainen tunnelma kaukana.

Kapeiden katujen lisäksi alueella on useita upeita aukioita ja muutama komea kirkko. Aukioista ensimmäinen oli niemen kärjessä oleva Plaza Francia. Sitä hallitsee monumentti, joka kertoo Ranskan roolista Panaman kanavan rakentamisessa. Myos Ranskan suurlähetysto on täällä. Kirkoista erityisesti Plaza de la Independencizlla oleva katedraali on hieno.

Pari tuntia aluetta kierreltyäni aloin olla melkoisen väsynyt, ja päädyin istumaan penkille juuri Plaza de le Independecialle. Siitä oli mukava ihmetellä maailman menoa. Jotenkin tuntui vaikealta ymmärtää, miten kaukana kotoa sitä ollaan. Viime kesän El Salvadorin vierailun jälkeen Panama tuntuu jotenkin todella tavalliselta. Ei tarvitse jännittää mitään, voi vaan nauttia latinalaisen amerikan letkeästä meiningistä. Lounasta soinkin sitten oikein perinteisessä kansankuppilassa. Ropa viajas oli halpaa ja hyvää. Vähemmän yllättäen annoksen olelliset ainekset olivat riisi, pavut ja liha. Maukasta kuin mikä.

Tämän jälkeen olinkin sitten täysin valmis viettämään iltapäivän hostellin uima-altaalla. Parin tunnin loikoilun jälkeen olikin sitten aika lähteä liikkeelle, ja tavata ensimmäinen tänne USA:sta tuleva kaverini. Ilta jatkui oluen ja panamalaisen ruuan merkeissä. Tosin jo seitsemän aikaan aloin olla valmis nukkumaan. Sinne meninkin, uima-altaan kautta tietenkin.

Tänään oli sitten vuorossa taas kahden uuden USA:sta tulevan kaverin tapaaminen. Samalla siirryin hostellilta hotelliin, jossa meitä on pian vielä paljon isompikin kaveriporukka. Päivän aktiviteettina oli Parque Natural Metropolitano, kaupungin alueella oleva sademetsä, jossa on muutamia hyviä haikkipolkuja. Sademetsässä olikin kuumaa ja kosteaa, ja parin-kolmen tunnin haikkaaminen ottikin voimille. Palkintona sain kokea sademetsän tunnelmaa, ja nähdä monenlaisia eläimiä ja kasveja. Harmiksi luvassa olleet apinat eivät näyttäytyneet, mutta kilpikonnia, liskoja ja sammakoita sentään nähtiin. Lisäksi muurahaisia, jotka kuljettivat lehtiä omilla poluillaan, oli aivan järjeton määrä.

Eräs kohokohta oli myos näkoalapaikka, jolta oli upeat näkymät moneen suuntaan: läheisille vuorille, Panaman kanavalle ja lahdelle sekä tietysti Panaman keskustan pilvenpiirtäjille.

Iltapäivää onkin sitten vietetty rauhallisesti. Haikin jälkeen lokoilimme pari tuntia hotellin katolla olevalla uima-altaalla. Lisäksi on syoty ja juotu hyvin, sekä vain maattu hotellihuoneessa. Parin tunnin päästä lähdetään katsomaan Panaman sarjaan kuuluvaa Tauron ja Sporting San Migueliton välistä jalkapallo-ottelua.

Tänään lensin Panamaan. Kotoa sai lähteä kolmen aikaan aamuyollä, ja perille saavuin juuri ennen auringon laskua. Ensivaikutelma lentokentällä ja taksin ikkunasta maisemia ihmetellessä oli se, että on tämä kyllä ihan toisella tavalla moderni ja länsimainen paikka kuin mitä viime vuotinen Keski-Amerikan kohteeni El Salvador oli. Lentokentällä oli suuren maailman tuntua, ja keskustassa on suuri määrä pilvenpiirtäjiä.

Hostellille tulin juuri sopivasti auringon laskiessa. Matkan aikana olin hieman huolissani, miten pärjään jos taksi ei osaakaan viedä hostellin oven eteen. En nimittäin osaa espanjaa muutamaa sanaa enempää, joten hostellin etsiskely pimeässä ei oikein tuntunut kivalta ajatukselta. Kun sitten yhtäkkiä tunnistin muutaman maamerkin, joiden perusteella osasin laittaa itseni kartalle, oli tunnelma katossa. Perillä ollaan!

Hostellin paras piirre on se, että siellä on uima-allas, jonne pulahdinkin heti kun vain olin saanut laukkuni sängylleni. Ilma täällä on kosteaa ja kuumaa (yli 30 astetta), joten ainoa paikka jossa hiki ei nouse pintaan on juuri tämä uima-allas. Tai no makuuhuoneissa on ilmastointi, mutta sitä saa käyttää vain ilta yhdeksästä aamuyhdeksään. Hostelli on pieni, kotoisa ja kaikin puolin tunnelmallinen, mutta olen ihan tyytyväinen siitä, että olen täällä vain kaksi ensimmäistä yotä. Sen jälkeen saan huonekaverin Seattlesta, ja siirryn ilmastoituun hotelliin.

Tänään ei sitten paljon muuta aktiviteettia tarvittukaan. Kahden minuutin kävelymatkan päästä loysin mainion paikallista ruokaa tarjoilevan ulkoilmaravintolan, jossa kävin syomässä maittavan lautasellisen joka sisälsi ainakin kanaa, papuja, ja salsaa. Samalla siinä hulahti kaksi pulloa kevyttä paikallista olutta. Nyt sitten nukuttaakin varsin kiitettävästi.

Se varsinainen syy matkustaa juuri Kiovaan oli tietenkin vierailu Tsernobylin ydinvoimalaa ympäröivällä suljetulla alueella. Sen aika oli tänään. Voimalaitoshan sijaitsee vain hieman alle sadan kilometrin päässä Kiovasta, ja siitä on tullut suosittu (ja kallis) retkikohde. Vierailulla pääsee muunmuassa 300 ne metrin päähän onnettomuusreaktorista sekä siitä kolmen kilometrin päässä sijaitsevaan Pripjatin aavekaupunkiin.

Minulle sattui ilmeisesti pääsiäisen ansiosta hyvin suuri ryhmä, joten aikaa hukattiin aika paljon muun muassa passintarkastuksessa suljetun alueen rajalla. Lisäksi minusta pysähdys Tsernobylin kaupungissa oli vähän turha. Siellä oli pellolla joukko pelastustöissä käytettyjä panssaroituja ajoneuvoja, jotka eivät Parolan panssaripirkaatin käyneelle näyttäneet kovinkaan eksoottisilta.

Kiinostavaa oli kuitenkin huomata, että Tsernobyl on vielä elävä kaupunki, joka on koti alueen 3500 työntekijälle. Heistä useimmat ovat vuorotellen 14 päivää alueella töissä ja sitten 14 päivää vapaalla alueen ulkopuolella. Parvekkeilla oli pyykkiä kuivumassa. Matkaa voimalaitokselle on ilmeisesti noin 15 kilometriä.

Seuraava pysähdys oli sitten se kohokohta eli parin tunnin kiertely Pripjatissa. Päällimmäisenä mieleen jäi se, että vain paikalla käymällä voi ymmärtää, miten iso on 50 000 asukkaan aavekaupunki. Bussilla ajaessa kerrostajoa löytyi aina vaan lisää ja lisää yksi toisensa perään.

Myös sisälle rakennuksiin päästiin. Yllättäen geigermittarini mukaan sisätiloissa säteilyarvot putosivat aina dramaattisesti, vaikka useimmista puuttui ikkunat. Tästä siis oppia: ydinonnettomuuden sattuessa sisällä pysymisestä ilmeisesti todella on hyötyä.

Ensimmäinen rakennus oli kulttuuritalo. Siellä nähtävästi harrastettiin myös ruumiinkulttuuria, sillä sisältä löytyi muunmuassa voimistelu- ja palloilusali sekä uima-allas. Täältä avautui myös ensimmäinen näkymä kuuluisalle maailmanpyörälle, joka oli juuri saatu valmiiksi onnettomuuden tapahtuessa.

Maailmanpyörää ja muita huvipuiston laitteita pääsi katsomaan toki lähempääkin. Törmäysautot olivat minusta se friikein ja epätodellisin näky. Täällä geigermittarikin alkoi välillä rätistä oikein kunnolla.

Toinen isompi pysähdys tehtiin uimahallilla ja viereisellä koululla. Uimahallissa oli hämmentävää kauneutta. Melkein tuli paha olo. Koululla taasen koskettivat kaikki ne esineet, jotka kertoivat siellä joskus olleesta elämästä. Oli kirjoja, vihkoja ja erilaisia muita opetusmateriaaleja. Monissa luokissa oli vielä pulpetit suunnilleen paikallaan.

Pripjatista suunnattiin kohti voimalaitosta. Bussin ikkunasta sain useita hyviä kuvia neljästä reaktorista. Tuntui hyvin oudolta olla siinä. Yksikään reaktori ei enää tuota lamppuun valkeaa, mutta kaikissa silti vielä uraani halkeaa. Ydinvoimalaa ei ajeta alas nappia painamalla, ja siksi alueella on vieläkin niin paljon työtekijöitä. Heidän kanttiininsa on sijoitettu kätevästä voimalan läheisyyteen, ja siellä mekin söimme (kuulemma Kiovasta tuodun) lounaamme. Säteilytaso oli kyllä mittarini mukaan vain normaalia taustasäteilyä vastaava. Kello oli muuten tässä vaiheessa jo kolme, joten aika myöhään sai aamiaisella pärjätä.

Lounaan jälkeen päästiin vihdoin niin lähelle onnettomuusreaktoria kuin normaali turisti voi päästä. Geigermittari rätisi ja mureneva sarkofagi näytti siltä että se voisi hajota koska tahansa.

Siinäpä se alkoikin sitten olla. Käynti oli koskettava, mutta ei sillä minuun mitään aivan valtavaa vaikutusta ollut. Kiinnostukseni olisi taatusti ollut pienempi, jollei osa viehätyksestä olisi nähdä millainen oli neuvostoliittolainen kaupunki, joka oli rakennettu vain yhden teollisuuslaitoksen työntekijöitä varten. Vaikka luonto valtaa Pripjatissa ajaa, se on edelleen ainutlaatuinen ulkomuseo.

Päätin hyödyntää pääsiäisloman matkustamalla Kiovaan, ja täällä sitä ollaan. Ukraina on minulle uusi maa, mutta ainakin tämä pääkaupunki on osoittautunut vähemmän eksoottiseksi kuin olin ajatellut. Ei tämä suuresti poikkea läntisemmistä slaavipääkaupungeista joissa olen ollut. Kyrilliset kirjaimet toki tuovat oman haasteensa, mutta kyllä minä niitä luen huomattavasti sujuvammin kuin arabiaa. Toisaalta lähi-idästä poiketen täällä ei juuri kukaan puhu englantia. Eipä sekään suuria ongelmia kyllä ole tuonut. Ruokasanastoa on toki syytä vähän osata. Tänään söinkin jo mainion lajitelman paikallisia herkkuja: boschia, pelmenejä, makkaraa ja perunapannukakkula.

Perjantaina ehdin ennen auringonlaskua käväistä Itsenäisyyden aukiolla. Paikka näytti televisiosta tutulta, mutta jotenkin oli kuitenkin vaikea hahmottaa oranssin vallankumouksen tunnelmaa. Mitenkään erityisen kuvauksellisena en paikkaa pidä.

Sen sijaan seuraava paikka oli juuri sitä. Pyhän Mikaelin luostarin kultaiset kupolit olivat juuri sitä mitä kuvittelinkin täällä näkeväni. On aina kiva nähdä jotakin mielikuvissa olevaa jota ei ole aiemmin nähnyt. Laskeva aurinko värjäsi luostarin erityisen kauniiksi.

Sisällä luostarin kirkossa oli meneillään ortodoksinen messu, jota seurasin hetken. Aika eksoottiseltahan se tuntui luterilaiseen jäykkyyteen verrattuna. Vaikka ihmisiä tuli ja meni (kaikki tekivät ristinmerkin), tunsin oloni kiusaantuneeksi aika pian, ja jatkoin matkaani takaisin hostellille, jonne ehdin juuri pimeän tullessa. Siellä olikin sitten pakko ottaa unoset saman tien. Päivä oli ollut pitkä, sillä matka oli alkanut kotoa jo seitsemältä aamulla.

Jollakin ihmeellä pääsin kuitenkin vielä sängystä ylös kun hostellilta alettiin tehdä lähtöä baariin. Ja onneksi lähdin. Hostellilla töissä oleva puolalainen tyttö vei meidät baariin jota ei turistina voisi mitenkään löytää, ja meininki oli sen mukaista. Tuoppi olutta samoin kuin shotti vodkaa maksoi 10 gvirnaa eli alle euron. Ei paha.

Lauantaina pääsinkin sitten liikkeelle vasta hieman ennen puolta päivää. Suuntasin aluksi Tsernobyl-museoon. Se oli kuitenkin nähty nopeasti. Kun ei osaa ukrainaa eikä venäjää, museosta on vaikea saada irti oikein mitään.

Tästä suuntasin kierrokselle, joka vei minut muutamalle mainiolle Dneper-joen yläpuoliselle näköalapaikalle, takaisin Pyhän Mikaelin luostarille sekä sieltä alas Podilin kaupunginosaan mutkittelevalle tunnelmalliselle mukulakivikadulle. Sitä kansoittivat kaikenlaiset myyjät, joilta olisi halutessaan voinut ostaa vaikka Lenin-patsaan.

Illalla olisi taas ollut mahdollisuus lähteä hostelliporukan kanssa kaupungille rellestämään, mutta tyydyin rauhallisempaan ravintolaratkaisuun, jossa söin sen pakollisen Kiovan kanan sekä jotakin, joka kai oli puhdasta sianrasvaa, ja jonka kanssa tarjoiltiin hämmästyttävän pieni määrä leipää.

Bändin palaamista keikkatauolta on aina hauska olla todistamassa. Tänään se bändi oli Stella, ja keikkatauolle oli kertunyt pituutta puolitoista vuotta. Paikkana Tampereen Yo-talo, mikä ei liene sattumaa. Siellä olen ollut todistamassa useita vastaavia tilanteita, joista päällimmäisenä mielessä ovat Zen Cafén lukuisat paluukeikat sekä Scandinavian Music Groupin aivan ihkaensimmäinen keikka missään.

Ohjelmassa oli suuri määrä uusia biisejä, joista ei kyllä monestakaan aivan heti saanut kunnolla kiinni. Ehkä se lupaa hyvää. Radioissa jo soiva singlebiisi Kutsumattomat vieraat jääkää kotiin kyllä toimi livenäkin heti hienosti. Päällimmäisenä mieleen jäi kuitenkin se, miten bändi oli alussa aivan hermona ja teki jatkuvasti kaikenlaisia pieniä virheitä eikä vain soittanut oikein millään tapaa hyvin, mutta jotenkin vain keikka jossain vaiheessa lähti lentoon ja yleisökin saatiin vanhoilla hittibiiseillä täysillä mukaan. Juuri se näissä paluukeikoissa onkin aina hienoa kun saa seurata miten bändi pikkuhiljaa rentoutuu ja soitto alkaa toimia. Tänäänkin tuntui siltä, että aluksi bändi oli aidosti yllättynyt yleisön positiivisista reaktioista.

Keikan aikana aloin myös muistella Turussa syksyllä 2008 näkemääni Stellan keikkaa. Kontrasti oli valtava. Silloin Stellalla oli takan huikea määrä keikkoja, ja bändi oli aivan huippuvdeossa. Täytyykin muistaa käydä keikalla myös syksyllä jos Stella vain jatkaa keikkailua silloin.

Bussi on aivan kohta Tampereella ja reissusta on todella hyvä mieli. Minulla on usein ollut mielessä, että New Yorkiin voisi aivan hyvin tehdä pikaisenkin reissun, ja nyt tuli riittävän hyvä syy tehdä se. Vaikka paluulentoni oli Lontoon kautta, oli paluumatka ylivoimaisesti miellyttävin Amerikasta paluu jonka olen tehnyt.

Jo lähtökohta oli hyvä, sija aikaeroa New Yorkin ja Suomen välillä on juuri nyt vain kuusi tuntia, koska USA on jo siirtynyt kesäaikaan muutta Eurooppa ei. Lisäksi lento lähti New Yorkista klo 22:45 eli juuri sopivaan nukkumaanmenoaikaan. Nyt kävi vielä niin onnellisesti, että päin itselleni koko kolmen senkin rivin. Pääsin siis vaakatasoon heti kun turvavöiden merkkivalo sammui. Nukahdin heti, ja heräsin aamiaiselle tunti ennen koneen laskeutumista. Lontoossa oli juuri sopiva parin tunnin vaihtoaika, ja Helsinki-Vantaalla ehdin Tampereen bussiin niin, että se lähti liikkeelle ennen kuin ehdin edes istua alas.

Kaikki meni siis juuri niin nappiin kuin voi vain mennä. Kaiken kruunasi se, että New Yorkissa JFK:lla ostamani 24 tunnin langaton internet toimi myös Heathrowlla. Sattui olemaan sama palveluntarjoaja enkä onneksi ollut hukannut käyttäjätunnustani ja salasanaani.

Reissu lähestyy loppuaan. Aurinko laskee ja katselen lentokentälle vievän shuttlen ikkunasta miten Central Park ja sen itälaidan talot punertuvat. Nyt voi sanoa, että kyllä kannatti tulla. Tiistaiaamuun mennessä saattaa olla mieli muuttunut, mutta sekin on sitten vain väliaikaista.

Central Parkista tämä päivä myös alkoi. Aurinko paistoi tänäänkin lähes pilvettömältä taivaalta ja kirpeä kevätilma tuntui mukavalta. Puistossa nurmikko jo vihersi, ja joissakin puissakin oli jo hiirenkorvia. Ja kuten aina ennenki New Yorkissa käydessäni, poikkesin nytkin John Lennonin entisellä kotitalolla (Dakota Building) ja hiljennyin hetkeksi hänelle omistetulla muistomerkillä.

Lounasta söimme vielä porukalla Little Italyssa, mutta pian sen jälkeen alkoi muilla olla aika lähteä lentokentälle. Wall Streetille ja World Trade Centerin paikalla olevalle kuopalle sain vielä kaverin, mutta kun siitä jatkettiin metrolla pohjoiseen, sanoin viimeiset jäähyväiset poistuessani West Villagen kohdalla.

WTC:n rakennustyömaalla todellakin hämmästyttävästi on nyt lähes kymmenen vuoden jälkeenkin lähinnä vain kuoppa. Sitten edellisen käyntini kesällä 2006 edistystä on tapahtunut sentään sen verran, että työmaalla on muutama nostokurki, ja varsinaisen kuopan vierelle on noussut ja nousemassa uusia rakennuksia sortuneiden tilalla. Mutta on se vain hitaasti paraneva arpi ihan näin konkreettisestikin.

West Villagessa suuntasin Washington Square Parkiin, jonka ainakin Frendien ystävät tunnistavat alkuteksteissä näkyvästä riemukaaresta. Puisto oli täynnä sunnuntaitaan viettäviä newyorkilaisia. Kun pysähdyin valokuvaamaan, viereisellä penkillä olevan pariskunnan nainen tenttasi miesparkaa tämän aiemmista suhteista. Mieleni teki kysyä, monennetko treffit oli kyseessä.

Tunnelman nosti huippuunsa se että joku oli tuonut puistoon pianon ja soitti Oopperan kummituksen musiikkia. Siinä olikin oiva päätös minun New Yorkilleni tällä kertaa. Kello alkoi olla paljon, ja aikaa oli enää vain käydä mättämässä vatsa täyteen perusamerikkalaista hampurilaismättöä. Nyt voi vain toivoa, että nukkumatti kutsuu lentokoneessa nopeasti.

Päivä New Yorkissa alkoi perinteisellä amerikkalaisella aamiaisella hotellin läheisessä dinerissa. Se on kyllä herkkua kun ei liian usein syö. Täällä asuessanikin se kuului lähes ainoastaan lomareissuihin.

Sen jälkeen lähdimme kiertämään Midtownin kuuluisia rakennuksia. Reitille osuivat New York Public Library, Grand Central Station, Chrysler Building, Empire State Building sekä Flatiron Building. Aurinko paistoi ja ilma oli keväisen kirpeä. Kahden aikaan oli aika siirtyä pubiin valmistautumaan illan peliin. Siellä oli koolla reilu 50 Soundersin kannattajaa, joista suuri osa oli minun hyviä kavereitani. Ehkä puolet porukasta oli kuitenkin New Yorkissa ja muualla itärannikolla asuvia entisiä seattlelaisia. Peli alkoi vasta puoli kahdeksalta, mutta stadion on syvällä New Jerseyssä, joten sinne oli lähdettävä jo puoli viideltä. Metro ja paikallisjuna veivät perille. Kauan se kesti, mutta vaunussa raikuneet kannustuslaulut saivat matkan tuntumaan lyhyeltä.

Itse pelissä tuli turpiin 1-0. Ei se tunnelmaa nostanut, mutta se oli kuitenkin huomattavasti mukavampi nähdä paikanpäällä kuin Suomessa keskellä yötä heikkolaatuisesta nettistreamista.

Pelin jälkeen suuntasimme vielä pienellä porukalla West Villageen illalliselle. Löysimme mainion kuubalaisen ravintolan juuri ennen kuin siellä oli keittiö menossa kiinni. Nyt kello on jo yli yhden ja hotelli kutsuu. Matka metrolla Upper West Sidelle kestää ikuisuuden, sillä asemavälejä on 14, eikä näin öisin kulje asemien ohi huristavia pikavuoroja. Sänkyyn tekisi kyllä jo kovasti mieli.

Viikonloppureissussa New Yorkiin ei normaalisti ajatellen ole mitään järkeä. Kun puntarissa on mukana se, että tapaan täällä monta erittäin hyvää ystävää, on tilanne ihan toinen. Perimmäinen syy siihen että me kaikki olemme täällä on se että huomenna Seattle Sounders pelaa täällä sarjaottelun, mutta loppujen lopuksi se taitaa olla toissijaista. Harva tulisi tänne jos meillä ei olisi tätä aivan uskomatonta kannattajien yhteisöä.

Suora lento Helsingistä New Yorkiin on kyllä paljon kivuttomampi juttu kuin vaihdon kautta Seattleen lentäminen. Aikaeroakin on nyt vain kuusi tuntia. Tuntuukin oudolta olla Amerikassa näin vähällä vaivalla. Tänne olikin todella mukava palata pitkästä aikaa. Kyllä tämä vain edelleen tuntuu lähes kotimaalta.

Ensinäkymä Manhattanille oli upea. Empire State Building nousi suoraan edessä ja saaren eteläkärjen pilvenpiirtäjät näkyivät etuvasemmalla. Kaikki näkyi siluettina, sillä osuin paikalle juuri ennen auringonlaskua. Manhattanilla sain vielä kiertoajelun, jolla oli hyvät näkymät Chrysler Buildingiin ja Flat Iron Buildingiin. Toisessa tilanteessa kimppataksissa ruuhkassa istuminen olisi voinut harmittaa, mutta nyt oli vain hauska tarkkailla kaupunkien kaupungin elämää.

Hotellille päästyäni vain jätin repun huoneeseeni ja siirryin läheiseen pubiin, jossa osa kaveriporukasta oli kokoontuneena. Huomenna väkeä on koolla vielä paljon enemmän.

Aika kiireistä on ollut lomalta paluun jälkeen. Sunnuntaina vietin iltapäivän ja illan kummilasten kanssa, ja niin vain taisin saada tytöltä jonkinlaisen pöpön. On ollut aika raukea ja hieman kuumeinen olo.

Matkasta jäi kyllä elämänmittaiset muistot. Kirjoitin tänne paljon, mutta paljon jäi kirjoittamattakin. Niin paljon ihmisiä, niin paljon pieniä tapahtumia. Ja kaiken tämän lisäksi mielettömiä raunioita, joiden historia on suoraan sidoksissa Eurooppalaisen sivistyksen kehittymiseen.

Mielenkiintoista on ollut myös seurata ihmisten reaktioita kun olen kertonut lomastani. Sellaista pientä epäuskoisuutta on ollut havaittavissa varsinkin kun olen kertonut Damaskoksen kokemuksistani. Koin siellä tietenkin erittäin erikoisen osan Damaskosta kun asuin vanhan kaupungin kritittyjen alueella kristittyjen omistamassa hostellissa. Damaskos ja Syyria yleisemminkin olivatkin kyllä matkan paras osuus. Sinne voisin mennä uudestaan vaikka heti. Toisaalta myös Jordaniaan olisi mukava palata, sillä siellä olisi kaikenlaista kiinnostavaa nähtävää. Seuraavalla kerralla vuokraisin ilman muuta auton, sillä moneen paikkaan pääsee vain autolla tai ainakin julkisilla homma menee tosi hankalaksi. Likkennekin on Jordaniassa aivan siedettävää kunhan ei eksy Ammanin keskustaan. Libanonissa en sen sijaan suostuisi ajamaan autolla vaikka mikä olisi.

Moni on siis hämmästellyt reissuani. Toisaalta Jordaniassa ollessani moni eurooppalainen jonka kanssa keskustelin oli aivan hämmästynyt siitä, että olin ollut Syyriassa. Jotkut jopa luulivat, että Syyria olisi suljettu yhteiskunta, jossa ei voi turistina vierailla. Tosiasiassahan siellä saa turistina liikkua aivan vapaasti (auton vuokraaminenkin onnistuu), ja syyrialaisetkin voivat matkustaa ulkomaille. Mielipiteenvapautta maassa ei ole, mutta ei siellä kansalaisten kontrollointi mitenkään Neuvostoliiton tasolla ole. Viimepäivinä Damaskoksessa onkin ollut taas mielenosoituksia, joissa on ollut joitakin pidätyksiä. On aika erikoista katsoa Youtubesta, miten tutuilla kaduilla huudellaan iskulauseita. Aamulehtikin oli uutisoinut keskiviikon mielenosoituksista aika isosti. Jotenkin minusta tuntuu, että uutiset ovat aivan liioiteltuja. En usko että Aamulehden uutiskynnys olisi ylittynyt, jos muissa arabimaissa ei olisi tapahtunut viime aikoina vallankumouksia. Mielenosoittajia oli kuitenkin vain noin 150, ja he olivat vankilassa olevien toisinajattelijoiden sukulaisia. Se ei aivan vielä edusta kansan yleistä nousua vallanpitäjiä vastaan. Eihän sitä tietysti tiedä mitä siellä vielä tapahtuu, mutta jos olisin nyt lähdössä sinne, en olisi lainkaan huolissani.

Hämmästelyteemaan palatakseni, Syyriassa minulta puolestaan kysyttiin, miksi ihmeessä olin käynyt Beirutissa. Mielikuvahan on, että Beirutissa ei ole mitään muuta kuin sodan runtelemia rakennuksia ja muuta rumuutta. Ei se aivan väärä mielikuva olekaan, mutta kaupungin tunnelma on kuitenkin jotenkin hyvin mielenkiintoinen. Sellaista raakaa elinvoimaisuutta.

Ehkä se oleellisin matkasta jäänyt ajatus oli kuitenkin se, että erilaiset ihmiset tulevat kyllä aina toimeen keskenään riippumatta esimerkiksi etnisestä tai uskonnollisesta taustasta, mutta ihmisryhmien ja erityisesti hallitusten välillä voi tulla kahnauksia. Se on yhtäaikaa sekä itsestään selvää että surullista.

Vartin päästä on aika lähteä lentokentälle, ja lennon pitäisi tulla Helsinkiin jo aikaisin aamulla. Tunnelma on tietysti hieman haikea, mutta toisaalta kotiin on oikein mukava päästä. Matka on ylittänyt kaikki odotukset jos nyt ei oteta lukuun alun huonoja hiihtokelejä ja eilistä sadepäivää. Maailmankuva on avartunut.

Tänään suuntasin heti aamusta Kuolleelle merelle. Päätin taas käyttää julkista liikennettä, mikä on täällä aina pieni seikkailu. Ensimmäinen askel on taksin nappaaminen, sillä linja-autoasemat ovat melko kaukana keskustasta. Onneksi takseja kulkee niin tiheään, että pirssin saa toki nopeasti. Sitten pitää osata selittää minne ollaan menossa, missä tietysti auttaa kun on kohde kirjoitettu arabiaksi lapulle. Niinpä tänäänkin pääsin oikealle asemalle, ja jopa löysin sieltä oikean minibussin helposti. Huonoksi onneksi se vain oli tyhjä, joten jouduin odottamaan yli puoli tuntia sen täyttymistä. Ennen sitähän ei täällä minibussi liiku.

Tämän reissun hauskuutta lisäsi se, että ensimmäinen bussi ei vienyt perille asti, vaan jätti minut johonkin epämääräiseen tienristeykseen. Siitä olisi kai voinut jatkaa toisella minibussilla, mutta kun sellaista eh näkynyt, päätin tarttua minulle tarjottuun kohtuuhintaiseen taksiin.

Pian Kuollut meri kimalsikin edessäni uskomattoman sinisenä. Määränpääni oli Amman Beach eli kaupungin omistama pätkä hiekkarantaa. Ihan pelkästä rannasta ei kuitenkaan ole kyse, vaan alueella on myös uima-altaita, ravintola ja matkamuistomyymälöitä. Siitä hyvästä sisäänpääsymaksukin on jäykähkö 15 dinaaria. Toisaalta yksin liikkuvana oli mukava uida paikassa, jossa ei tarvitse pelätä tavaroiden tulevan nyysityiksi.

Ja se uiminen tässä se pointti olikin. Kuolleen meren suolapitoisuus on 31 %, joten ihminen kelluu siinä kuin ongenkoho. Jos en olisi kokenut aiemmin samaa Suuressa suolajärvessä Utahissa, olisi kokemus ollut ällistyttävä. Nyt se oli vain kerrassaan miellyttävä. Lämpöä oli 25 astetta ja aurinko porotti ja vesi oli sopivan viilentävää. Tunnelmaa lisäsi sekin, että vastaranta eli Israelin hallussa olevat palestiinalaisalueet tuntui olevan vain kivenheiton päässä.

Muutaman kerran uituani sekä lounasbuffetin syötyäni koin olevani valmis lähtemään. Alueella olisi kaikenlaisia vaihtoehtoja, joista valitsin käynnin paikalla, jossa Johannes kastaja kastoi Jeesuksen ja jossa viisi ensimmäistä opetuslasta tapasivat. En ole erityisen uskonnollinen, mutta jo pelkkä paikan historiallinen merkittävyys tekee kävijään syvän vaikutuksen. Paikan autenttisuudesta on ilmeisesti erittäin vahvaa arkeologista näyttöä. Lisäksi alueella on useita kirkkoja, jotka on rakennettu varhaiskristillisellä ajalla vaikkei alueella ole silloin asunut kristittyjä, mikä sekin osaltaan kertoo siitä että jotakin erityistä paikassa on.

Kastepaikalta on nykyisin pieni kävelymatka Jordanjoelle. Joki on nykyisin paljon vähävetisempi kuin 2000 vuotta sitten, eikä muutenkaan olisi ihme että linjaus tuossa ajassa hieman muuttu. Joen rannassa on paikka, jossa pyhiinvaeltajat voivat järjestää itselleen kasteen, ja myös siellä pääsi käymään. Jordanjoki on tällä kohtaa vain noin kymmenen metrin levyinen, ja Israelin puolella on vastaava kastepaikka. Siellä olikin Jerikosta tulleita amerikkalaisia turisteja, joiden kanssa vaihdoin muutaman sanan, Lähin laillinen rajanylityspaikka olisi ollut muutaman kilometrin päässä, mutta tästäkin olisi voinut helposti kahlata yli jollei sotilaat molemmin puolin olisi vahtineet rajaa tarkasti.

Ennen vuotta 1998 paikalle ei päässyt lainkaan, sillä se oli vahvasti miinoitettu. Ennen Jordanian ja Israelin vuonna 1994 solmimaa rauhansopimusta aluetta ei oltu edes päästy tutkimaan niin paljon että olisi tiedetty varmasti että se todella on Jeesuksen kastepaikka. Nytkin se on ainoa paikka, jossa kummaltakaan puolelta pääsee Jordanjoen rantaan. Kaikkialla muualla sekä joen länsi- että itäranta on siviileiltä suljettua ei-kenenkään maata.

Paluumatka sujui ilman sen kummempia seikkailuja. Matkalla hostellille pysähdyin vielä kuvaamaan Husseinin moskeijaa mukavassa auringonlaskua edeltävässä iltavalossa. Loppuilta on mennyt lähinnä nettikahvilassa. Amman kun ei oikein ole sellainen kaupunki joka houkuttelisi kaduille kiertelemään.

Eilen jo suunnittelin kirjoittavani blogiin, että Jordaniasta ei ole kovin hyvät vibat, mutta tämä päivä on korjannut asiaa paljon. Eilen nimittäin minulla oli sellainen olo, että kaikki ovat epäkohteliaita ja vain yrittävät saada minulta rahat, tarvittaessa vähän huijaamallakin. Tosiasiassa vikana taisi vain olla se, että pari taksikuskia oli ollut epärehellisiä, ja sitten taas Petrassa on aika korkeat hinnat koska se on pelkkä turistikohde.

Tänään en siis ole juuri muuta kuin levännyt. Mielenosoituksesta selvittyäni kävin lounaalla ja pidin sitten ruokalepoa siihen asti että oli aika lähteä stadionille illan jalkapallo otteluun. Tällä kertaa kumpikaan taksikuski ei yrittänyt huijata, ei meno eikä paluumatkalla. Annoin molemmilla kerroilla kuskeille kaksi dinaaria ja sain vaihtorahatkin takaisin ihan automaattisesti. Tästä tunnelma kohosi kummasti. On se kumma miten ihan vain yksi tai kaksi ihmistä voi saada aikaan negatiivisen mielikuvan kokonaisesta kaupungista tai jopa maasta. On se hyvä että tilanne tuli korjattua.

Pelissä vastakkain olivat Jordanianin suurin ja menestynein seura Faisaly sekä Baq'a. Molemmat seurat ovat Ammanista, mutta Baq'a on pieni seura jolla eh ole suuresti kannattajia, joten mistään varsinaisesta derbystä ei voida puhua.

Tällä kertaa tulin stadionille puolisen tuntia ennen pelin alkua, ja tunnelmaa oli vain murto-osa verrattuna maanantain peliin. Lopultakin Faisalyn laulavia kannattajia ilmestyi paikalle korkeintaan parisataa. Siltikin viihdyin hyvin. Eritysesti olin mielissäni siitä, että minut toivotettiin tervetulleeksi aivan erikseen. Taisivat olla mielissään, kun olin laittanut kaulaani yhdellä dinaarilla ostamani Faisalyn kaulahuivin.

Yleisön koostumus oli täysin eri kuin maanantaina. Wihdatin kannattajat olivat palestiinalaisia, kun taas Faisalyn kannattajat ovat Itärannan alkuperäisiä jordanialaisia. Tänään huomattavan moni oli pukeutunut huiviin, mikä eh palestiinalaisten keskuudessa näyttänyt suositulta pukeutumiselta.

Tämä ero kannattajien taustassa aiheuttaakin Wihdatin ja Faisalyn kannattajien välillä melkoisia jännitteitä. Tänään oli sen sijaan kannattajien välillä melko leppoisaa, vaikka Baq'ankin laulavia kannattajia olikin paikalla noin 50. Sen sijaan Faisalyn kannattajat olivat hyvin turhautuneita. Kausi oli käytännössä menetetty jo ennen tätä peliä, mutta kun nyt tuli vielä 1-2 tappio, on nousu mestariksi käytännössä mahdotonta. Kymmentä pistettä on paha kuroa kiinni neljässä pelissä. Myös pelaajat oliva varsin turhautuneen oloisia. Kaikkea tätä oli mielenkiintoista seurata, sillä kannattajien kokemat tunteet oliva itsellekin hyvin tuttuja.

Vielä eilen illalla ajattelin, että menisin tänään Jerashin roomalaisille raunioille. Kun heräsin klo 7 ja katsoin ulos, totesin että siellä on kylmä ja sataa. Niinpä käänsin kylkeä ja päätin viettää lepopäivän Ammanissa. Se oli helppo päätös myös siksi, että alan saada tarpeekseni raunioiden kiertelystä. Muutenkin tuntuu siltä, että on oikein hyvä että matka alkaa olla lopussa. Reissu on ollut hieno, mutta nyt alkaa riittää.

Puolilta päivin rikoin kaikkia järkeviä neuvoja, ja menin Husseinin moskeijalle katsomaan miten Ammanin yhdestoista peräkkäinen perjantain mielenosoitus sujuu. Kun saavuin paikalle, rukous oli vielä meneillään. Se oli kokemus sinällään. Rukous kuului minareetin kovaäänisestä, ja moskeijan edessä oli rukoilijoita, jotka eivät olleet mahtuneet sisällä. Allah akhbaria siinä kovasti toisteltiin.

Paikalla oli satoja poliiseja. Moskeijan ohitse menevä normaalisti vilkas katu oli suljettu, ja rukousten lähestyeessä loppuaan banderolleja, plakaatteja ja Jordanian lippuja kantaneet mielenosoittajat kerääntyivät kadulle. Heidän pieni määränsä oli yllätys, sillä heitä oli korkeintaan kolmekymmentä. Kun rukoukset loppuivat, poliisit muodostivat tiukan suojaringin mielenosoittajien ympärille.

Poliisit olivat täysin aseistamattomia. Heillä ei ollut edes pamppuja. Lisäksi vaikka väkeä oli paikalla paljon, suurin osa oli vain tullut katsomaan mielenosoitusta. On siis kovin vaikea nähdä, että tällaiset mielenosoitukset puhkeaisivat väkivaltaan.

Televisiokameran lisäksi tapahtumaa kuvasi useat kännykkäkamerat ja itsekin rohkenin ottamaan muutaman kuvan ja lyhyen videopätkän. En tuntenut oloani yhtään uhatuksi, mutta en kuitenkaan lähtenyt seuraamaan mielenosoitusta sen lähdettyä liikkeelle, vaan katsoin parhaaksi poistua paikalta. Korttelin päässä mielenosoituksesta ei ollut enää tietoakaan.

Sinne jäi Petra. Kaksi päivää on kyllä ehdottomasti vain juuri ja juuri riittävä aika Petraan. Näin kyllä kaikki oleellisimmat paikat ja ehdin jopa jäädä fiilistelemään aivan kohokohdissa, mutta siltikin on sellainen olo että olisi siellä kolmaskin päivä mennyt. Auringonlaskuja olisi ollut mukava nähdä useampi kuin yksi, ja moneen paikkaan olisi ollut kiva palata eri aikaan päivästä kun aurinko valaitsisi niitä eri tavalla. Ikävästi päivän viimeinen bussi Ammaniin lähtee jo neljältä, mikä katkaisi tämän päivän hieman kesken. Toisaalta on kyllä ihan mukava olla perillä ennen kuin on kovin myöhä, sillä kunnon yöuniahan tässä kaipaa. Matkaa on nyt jäljellä alle tunnin verran.

Päivä alkoi tänään lyhyellä kävelyllä beduiinileiriltä niin sanottuun Pieneen Petraan. Matkalla vastaan tuli parikin beduiinia vuohiensa kanssa. Perillä odotti lyhyt kanjoni, jonka varrelta löytyi muutama Nabateanien rakennelma.

Pienestä Petrasta matka jatkui jalan kohti Petran ehkä merkittävintä rakennusta, joka tunnetaan nimellä Monastery. Matkaa oli kuusi kilometriä, ja reitti olisi ollut mahdoton löytää ilman nuorta beduiiniopastani. Matkalla oli upeita hiekkakivimaisemia. Lisäksi tunnelmaa loivat useat beduiiniteltat sekä beduiinien vuohien ja lampaiden kohtaamiset.

Paras pala oli kuitenkin viimeinen pari kilometriä, jolloin reitti kohosi vuoren reunaa portaita pitkin ja välillä oltiin alle metrin levyisellä kielekkeellä, jolta olisi ollut helppo pudota varmaan kuolemaan. Tässä mielessä paras paikka oli se, jossa oli pakko kävellä sivuttain ja nojata vuoren seinämään jottei putoaisi.

Perille saavuttaessa Monastery tuli näkyviin upeassa auringonpaisteessa. Totesin oppaalleni, että tuntuu siltä kuin se ei oikeasti olisi olemassa, että katsoisimme jotakin kangastusta. Hän totesi lyhyesti että näin on, ja istui kanssani katsomaan näkyä pitkäksi aikaa vaikka oli taatusti ollut paikalla kymmeniä jos ei satoja kertoja. Olin sikäli onnekas, että takakautta ehdimme perille ennen kuin kovin moni pääreittiä tullut oli ehtinyt perille. Tunnelma oli rauhaisa.

Tästä jatkoin matkaa yksin. Vietin Monasteryllä noin tunnin verran ja kiipesin muunmuassa läheisellä mäellä olevalle näköalapaikalle. Juuri tänne olisi ollut mukava palata vielä auringon laskiessa, mutta se ei nyt ollut mahdollista. Vaikeaa se olisi muutenkin, sillä Monasteryltä on kahden tunnin kävelymatka Treasuryn kautta pois Petrasta.

Monasteryltä kävelin Petran keskustaan (eli eilisen kierroksen kääntöpaikkaan) kanjoniin tehtyjä portaita pitkin. Vastaan tuki jatkuvasti turisteja aasin selässä, mitä oli hauska katsella. Toki valtaosa oli kuitenkin jalan. Hiekkakivinaisenatkin olivat komeita, ja yhdessä johtaa avautui aika hieno näkymä Monasteryn kapeaan sivuprofiiliin.

Keskustaan päästyäni oli jäljellä enää kävely eiliseltä tuttua reittiä pitkin pois Petrasta. Otin vielä parhaissa kuvauspaikoissa kuvat, mutta muuten etenin rivakkaan tahtiin. Treasuryllä tosin oli pakko vielä pysähtyä vähän pidemmäksikin aikaa.

Treasuryltä pois vievässä kanjonissa askeleeni kiihtyi jo roimasti, sillä kello kävi, enkä halunnut ottaa sitä riskiä etten mahtuisi päivän viimeiseen Ammaniin menevään bussiin. Sitä riskiä ei kuitenkaan ollut, sillä tässä bussissa on vain noin neljännes paikoista käytössä. Nyt ei toki olekaan sesonki, mutta ymmärtääkseni tähän vaikuttaa arabimaissa meneillään olevat vallankumoukset. Beduiinileirin omistajakin valitteli että on tullut paljon peruutuksia. On se niin väärin. Ihmisten irrationaaliset pelot ja ennakkoluulot aiheuttava täällä paikallisille ihmisille paljon murheita. Toisaalta minulle tässä tilanteessa kävi hyvin, sillä Petrassa oli tietenkin paljon vähemmän ihmisiä kuin siellä olisi muuten ollut. En halua edes kuvitella millainen tilanne siellä pahimmillaan on, sillä eh siellä nytkään todellakaan mitenkään autiota ollut.

Petra on maineensa veroinen. Otin siitä tänään kaiken irti: nousin ennen auringonnousua ja palasin leiriin vasta pimeän laskeuduttua. Päivän päätteeksi olin sen verran poikki, että viimeisen kilometrin matkasin hevosen selässä.

Petra on alunperin Nabateanien (suomeksi?) noin 6000 vuotta ennen ajanlaskum alkua perustama kaupunki. Nabateanit eivät rakentaneet normaaleja omillaan seisovia rakennuksia, vaan kaiversivat ne hiekkakiveen. Tuloksena on jotakin aivan ainutlaatuista.

Petran vierailu alkaa varsin dramaattisella tavalla. Sinne nimittäin kuljetaan kapeaa reilun kilometrin mittaisen kanjonin läpi. Kun kanjoni yhtäkkiä loppuu, edessä on Treasury, joka on yksi Petran kuuluisimpia rakennelmia. Moni on nähnyt sen Indiana Jones elokuvassa Viimeinen ristiretki. Tästä onkin sitten vaikea enää parantaa, mutta kyllä muukin tänään näkemäni oli jotakin aivan erityistä. Huomiselle jää vielä Monastry, joka on se toinen erityisen kuuluisa rakennelma.

Treasuryllä vietin melkein tunnin, minkä jälkeen jatkoin tietenkin eteenpäin. Reitti jatkui vielä jonkin matkaa uudessa vähän leveämmässä kanjonissa, kunnes eteen avautui seinään kaiverrettuja suuria hautakammioita.

Suosituimman pääreitin kulkemisen sijaan päätin jatkaa tästä High Place of Sacrificelle kiipeämisellä. Kyseessä on pienen vuorentapaisen päällä oleva jonkinlaisten uskonnollisten uhrimenojen tapahtumapaikka. Maisemat olivat ihan hienot, mutta harmittavasti taivas meni pilviseksi ja ilma hieman sumuiseksi. Toisaalta tämä toi tunnelmaan sellaista sopivaa mystiikkaa. Uhripaikalta matka jatkui alas eri reittiä, ja matkan varrella oli useita varsin komeita rakennelmia. Lopulta päädyin Petran keskustaan, jossa suurin osa raunioista on roomalaista perua,

Tästä aloin kulkea pääreittiä pitkin takaisin Treasuryn suuntaan. Aurinkokin päätti tulla takaisin ilokseni, mikä oli oikein hyvä juttu, sillä nyt aurinko oli selkäni takana, ja edessä oli lisää valtavia seinään kaiverrettuja hautakammioita. Loppuaika menikin niille kiivetessä ja niihin lähietäisyydeltä tutustuessa. Nämä eivät ole aivan niin hyvässä kunnossa kuin Treasury, mutta ovat kuitenkin varsin vaikuttavia.

Treasurylle päästyäni aurinko oli jo melko alhaalla, joten vastavalosta huolimatta näkymät olivat vallan mainiot. Kun lähdin kanjoniin, huomasin saavani kävellä lähes yksin. Tunnelma olikin melko maaginen. Kanjonin päässä minulle tarjottiin hevoskyytiä parkkipaikalle. Jalat olivat sen verran poikki että tartuin siihen. Kun olin perillä, olikin jo pimeää.

Petra olisi vaikuttava paikka ilman Nabateanien rakennelmiakin. Hiekkakivimaisemat ovat hyvin samankaltaisia kuin suosikkipaikoissani Utahin kansallispuistoissa. Uskonkin, että niille jotka eivät ole Utahia kokeneet Petra on vielä monin verroin suurempi elämys kuin se minulle tänään oli. On pakko myöntää, että maisemia katsellessani mietin usein, että eipä tämä Utahille pärjää, sillä siellä kivi on hieman punaisempaa ja mittasuhteet Amerikan malliin selvästi suuremmat. Rauniot tietenkin kuitenkin tekevät Petrasta aivan ainutlaatuisen.

Tänään on ollut mukava päivä. Siihen ei kuulunut mitään matkaoppaista löytyvää turistikohdettai vaan elämyksiä tarjosi sen sijaan majapaikkani, joka on beduiinien telttaleiri. Perille pääsin parisen tuntia ennen auringonlaskua, mikä olikin aivan täydellinen ajoitus. Nyt makaan omassa teltassani ja en malta odottaa aamua. Petran ihmeet odottavat.

Vaikka kyllä tämä beduiinileirikin on varsin idyllisessä paikassa. Sen kupeessa nimittäin kohoaa pieniä hiekkakivisiä mäennyppylöitä, jotka tuovat minulle mieleen Utahin maisemat. Sitä samaa pitäisi olla luvassa huomenna Petrassa, jossa tuhansia vuosia sitten hiekkakiveen kaiverretut rakennelmat toki tuovat oleellisen lisämausteensa.

Ilta on ollut uskomaton. Vaikka kyse on turisteille varta vasten rakennetusta hommasta, se on tehty niin hyvin ettei se tunnu teennäiseltä. Paikan omistaja on aivan supermukava, ja lisäksi paikalla oli koko illan kymmenkunta hänen sukulaistaan ja ystäväänsä. Illallinen valmistui siten, että ensin tehtiin nuotio pyöreään kuoppaan, ja hilloksen valmistuttua laitettiin ruuat grilliritilällä kuoppaan ja kansi päälle. Valmistumisaika oli parisen tuntia. Odotellessa juotiin mukikaupalla teetä ja musisoitiin toisen avotulen äärellä. Instrumentteina olivat luuttu, rumpu sekä muutama pehmeä beduiinin lauluääni. Illan kylmetessä siirryttiin sisälle telttaan, jossa istuttiin ringissä lähes puoleen yöhön musisoiden, tarinoiden ja teetä juoden. Beduiinien kertomukset omasta elämästään olivat kiehtovia. Lisäksi tietysti vaihdettiin matkailukokemuksia ja annettiin vinkkejä niin kuin missä tahansa majapaikassa jossa reppureissaajat kohtaavat.

Yksi asia mikä kyllä hieman hämmentää on se, että kaikilla ilman miestä tänne tulleilla eurooppalaisilla naisilla oli illan lopussa beduiini kainalossaan. Tosin naapuriteltasta kuuluvista äänistä päätellen ainakaan aivan kaikkia ei kuitenkaan loppujen lopuksi onnistanut. Toinen hämmentävä juttu on se, että moni vieras tuntui olevan aivan pihalla paikallisesta kulttuurista. Yksi oli yllättynyt siitä, että beduiinit ovat muslimeja, toinen taasen ihmetteli miten muslimit voivat juoda alkoholia. Minkähän takia sitä usein ajatellaan, että muslimien pitää aina noudattaa kaikkia uskotonsa sääntöjä, mutta kristityiltä pikemminkin odotetaan omien sääntöjensä rikkomista?

Eilisesestä Jordanianin moderniuden ja turisteille tarkoitetun infrastruktuurin kuvaamisesta jäi puuttumaan se, että Ammanin keskustassa on rahanvaihtopisteitä tuhka tiheästi. Muutaman korttelin matkalla Hostelliltani Husseinin moskeijalle niitä on parisenkymmentä. Syyriassahan rahanvaihto onnistuu virallisesti (eli hyvällä kurssilla) vain Commercial Bank of Syriassa, joten tässäkin asiassa ero on suuri. Lisäksi täällä toimii myös kännykän data-yhteydet, mikä ei rahassa mitattuna kylläkään ole mikään hyvä asia.

Amman on kaoottinen suurkaupunki, jossa ei ole varsinaista vanhaa kaupunkia. Se on siis siinä mielessä minulle täysin erilainen kokemus kuin mitä Damaskos oli. Jotakin hyvin kiehtovaa Ammanissa kuitenkin on. Siinä on sellaista rosoista elinvoimaa. Edelliseen kappaleeseen kirjoittamaani nähden paradoksaalisesti täällä kokee olevansa kaupungissa jossa ihmiset elävät arkeansa, ei jossakin turistikohteessa.

Ainoa negatiivinen seikka on ollut se että taksikuskit ovat huijareita. Eiliseen jalkapallo-otteluun sain kyydin taksikuskilta, joka tuppautui väkisin mukaani peliin. Sanoin useaan kertaan, että en maksa tälle odottelusta ja että tämä voi lähteä, mutta ei auttanut. Takaisin keskustaan päästyämme sain sovittua summan edes jollakin tapaa järkeväksi niistä sadan ja viidenkymmenen dinaarin vitseistä joita kuski oli aiemmin ehdottanut. Oikea hinta pelkille kyydeille peliin ja takaisin olisi ollut 3-4 dinaaria, nyt meni kyllä selvästi yli sen. Ja yksi dinaarihan on arvoltaan hieman yli yhden euron.

Nyt tätä kirjoittaessani istun bussissa matkalla Petraan. Jouduin tänä aamuna nukkumaan univelkaa pois sen verran, että lähtö meni vähän myöhäksi, joten voi olla että tänään en ehdi itse raunioille vaan vain majoittumaan. Se ei kuitenkaan suuresti haittaa, koska minulla on koko huominen ja ylihuominen aikaa tutustua Petraan. Sitä paitsi majoitukseni on jonkinlainen beduiinileiri, joten voi olla ihan kivakin että tulen perille niin että minulla on hyvää aikaa viettää aikaa siellä ennen pimeän tuloa. Petrastahan en toki ennen auringonlaskua poistuisi. Mutta katsotaan nyt, jos matka sujuu nopeasti, saatan kuitenkin vielä käväistä Petrassakin.

Tänne bussiin asti pääseminen oli seikkailu sinänsä. Linja-autoasema on kaukana keskustasta, joten sinne täytyi matkustaa taksilla. Sitä varten hostellin pitäjä kirjoitti minulle lapun, jossa lukee arabiaksi aseman nimi ja että olen menossa Petraan. Näytin sitä taksille ja homma lähti liikkeelle. Luultavasti tämä olisi onnistunut ilman lappuakin, sillä kuski osasi vähän englantia.

Perille päästyä homma meni mielenkiintoiseksi. Täkäläiset taksien taksamittarit näyttävät hinnan dinaarin sadasosissa, mikä on sikäli hieman hämmentävää, että muualla alle dinaarin hinnat ilmoitetaan dinaarin tuhannesosissa. Perillä mittarin lukema näytti 161, ja annoin kuskille kaksi dinaaria. Ajatukseni oli, että jos kuski ei anna vaihtorahaa, hän saa mukavana kaverina pitää ne tippinä. Tästä alkoi hirveä selitys, josta en oikein ensin saanut selvää. Ajattelin että ongelma on että kuskilla ei ole antaa vaihtorahaa, ja tarjosin kolikkoja. Tästä kuski selvästi hermostui, ja tajusin nopeasti, että kuski yrittää väittää hinnan olevan 16 dinaaria. Samoin että ei ole. Kuski sanoi että on. Minä sanoin kuskille että hän valehtelee ja nousin autosta. Kuskille jäi ne kaksi dinaaria eikä hän kääntynyt perään tai edes sanonut mitään. Eli ei se nyt loppujen lopuksi niin mukava kaveri ollutkaan, mutta sai nyt kuitenkin ihan mukavan tipin.

Seuraava ongelma oli että kuski ei syystä tai toisesta vienyt minua bussin viereen vaan jätti vain kadulle aseman viereiseen kortteliin. Bussin löytämistä vaikeutti vielä se, että asemalla ja busseissa kaikki tekstit ovat vain arabiaksi. No, kysyvä toki löytää.

Bussi taasen toimii sillä periaatteella, että matkaan lähdetään aina sen täyttyessä. Tämä on ihan kätevää tällaisella paljon matkustetulla reitillä, sillä nyt päästiin matkaan alle vartin odotuksella. Tämä on paljon kätevämpää kuin aikataulujen selvittely ja niihin taksin ajoittaminen.

Sellaisen virheen tein, että en ottanut mukaan mitään eväitä, en edes vettä. Se kuitenkin korjaantui äsken, kun bussi pysähtyi tankkaamaan, ja kaikki matkustajat käyttivät tilaisuuden hyväksi käymällä ostamassa eväitä.

Tässä mielessä tämä on hauskempaa kuin oman kuskin vuokraaminen. Syyriassa päädyin omaan kuskiin todettuani julkisen liikenteen käyttämisen siellä monella tapaa melko haastavaksi. Täällä tämä on inhimillisyyden rajoissa, vaikkakin taksikuskien kanssa tappelu on aika rasittavaa. Toisaalta oman kuskin kanssa oli oikein hauskaa, ja varsinkin Palmyran reissussa oli samaa road tripin tunnelmaa josta Amerikassa asuessani erityisesti pidin. Julkinen liikenne tulee tietysti monin verroin halvemmaksi, mikä on siinä mielessä ihan oleellista, että Jordania eh ole mikään halpa maa. Petran sisäänpääsymaksu on kuulemma nykyisin 50 dinaaria. Alle kaksi vuotta sitten painetussa matkaoppaassa hinnaksi on mainittu 31 dinaaria. Näemmä täällä otetaan kaikki irti siitä että Petra sai kunnian olla yksi uusista maailman seitsemästä ihmeestä.

Ensivaikutelma Jordaniasta on, etta se on yhta aikaa seka modernimpi etta perinteisempi maa kuin Syyria. Jollakin tapaa heti tuli sellainen olo, etta olin tullut enemman lansimaita muistuttavaan paikkaan. Syyriassa kommunismin jaljet nakyvat edelleenkin, vaikka askelia markkinatalouden suuntaan onkin otettu jo useita. Ainakin Ammanissa on sita vastoin heti sellainen olo, etta maa on maaratietoisesti katsonut lannen suuntaan jo pidemman ajan. Esimerkiksi Ammanin arkeologisista kohteista tulee mieleen USA. Turistipoliisit valvovat kohteita aivan kuin amerikkalaisia kansallispuistoja valvovat puistonvartijat ja erilaiset infotaulut kertovat kohteista. Liikennekaan ei ole taalla ollenkaan niin kaoottiseta kuin Syyriassa, Libanonista nyt pujumattakaan.

Perinteisyys taasen nakyy siina, etta Ammanissa vastaan tulee johonkin perinteiseen vaatetukseen pukeutuneita miehia huomattavan usein. Damaskoksessa naita oli todella vahan. En tunnista asuja, mutta uskon etta useimmat ovat joko palestiinalaisia tai beduiiniheimojen edustajia. Nama ryhmat eivat Damaskoksessa tietaakseni ole samalla tavalla edustettuna kuin taalla. Jordanian kuudesta miljoonasta asukkaastahan kolme miljoonaa on palestiinalaisia ja yli miljoona beduiineja. Vastaani on tanaan kavellyt myos useita partasuisia kavereita, joiden ulkonako ja vaatetus tuo valittomasti mieleen islamistisen terrorismin, mika on monella tapaa puistattavaa. En nimittain tahtoisi arvioida ihmisia heidan ulkonakonsa perusteella, mutta toisaalta jos arvio osuu oikeaan, en kylla tieda mita siita ajattelisin.

Yksi asia taalla on kuitenkin miellyttavalla tavalla samoin kuin Syyriassa. Amerikkalaiset ja muutkin kansaivaliset pikaruokaketjut eivat ole ainakaan viela vallaneet Jordaniaa. Libanonissahan asia oli aivan toisin. Olisi hauska tietaa miksi asia on nain. Jordania on kuitenkin kasittaakseni aivan avoin kaikenlaiselle investoinnille.

Majoituttuani suuntasin lounaalle. Loysinkin mainion paikan, josta alle parilla eurolla sai vatsansa tayteen hummusta, falafeleja ja leipaa. Nalka olikin melkoinen, silla olin herannyt Damaskoksessa viidelta, enka ollut kello kymmeneen mennessa mitaan ruokaa. Vatsa taynna jaksoinkin sitten lahte kiertamaan kaupunkia. Keskusta ei kyllakaan ole nyt ihan parhaimmillaan, silla paakatu on keskustan kohdalta auki. Taitavat yrittaa saada tyon tehtya ennen kesan polttavaa kuumuutta. Suomessa tietyot tehdaan kesalla, taalla talvella.

Ensimmainen varsinainen pysahdykseni oli Husseinin moskeija. Sen edessa on jo kymmenen viikon ajan osoitettu mielta hallitusta vastaan joka perjantai, ja tuntuikin heti hyvin kummalliselta olla itse paikalla. Erityisen kiinnostavaksi tilanne muuttui, kun huomasin paikkalle alkavan keraantya vakea, joka selvasti aikoi osoittaa mieltaan. Heilla oli Jordanian lippuja, joitakin banderolleja, ja megafonin aanikin kuului. Kavaisin viela nopeasti moskeijassa sisalla, ja lahdin sitten eteenpain silta varalta etta mielenosoitukessa olisi jotakin huolestuttavia elementteja.

Ilmeisesti mielenosoitus oli kuitenkin mennyt tanaankin aivan rauhallisesti. Talla kertaa kadulle olivat lahteneet median edustajat vaatimaan etta valtion omistus viestimissa pitaisi lopettaa lehdistonvapauden takaamiseksi. Eilen sunnuntain paikalla oli noin 300 aari-oslamistia ajamassa omaa agendaansa, muunmuassa vaatimassa vankeudessa olevien Al Qaedan jasenien vapauttamista. Kummallakaan naista mielenosoituksista ei kuitenkaan ole mitaan tekemista viikottaisten mielenosoitusten kanssa. Ryhmat ovat itse sanoneet, etta he kayttavat tilaisuutta hyvakseen, eli etta he osoittavat mielta juuri nyt sen takia, etta talla hetkella Jordaniassa suhtaudutaan mielenosoituksiin normaalia sallivammin.

Hostellin seinalla on muuten Jordan Tourism Boardin tiedote, jonka oleellinen viesti on se, etta kansaivalinen media paisuttelee Jordanian tilannetta. Tiedote aivan suoraan syyttaa mediaa uutisten luomisesta niiden raportoimisen sijaan. Talta minustakin on tuntunut koko ajan. Tiedote ottaa myos hieman sarkastisen savyn, jossa se kertoo etta myos koyhempien maiden asukkailla on osoittaa mieltaan.

Moskeijalta seuraava pysahdyspaikka oli Nymfaeum. Nama varsin vaatimattomat toiselta vuosisadalta peraisin olevat rauniot ovat urbaanin sekamelskan keskella yhdessa korttelissa, eivatka ne herata kylla kovin suurta innostusta. Sen sijaan lyhyen kavelymatkan paassa oleva amfiteatteri oli varsin komea. Ei se toki Bosraan verrattuna ollut mitenkaa erityinen, mutta sijainti suurkaupungin ytimessa antaa aivan oman tunnelmansa. Ja on teatterilla toki kokoa: sinne mahtui aikoinaan 6000 henkea, joten ei Bosran 9000 hengen teatteri niin mahdottoman paljon suurempi ole. Panin myos merkille, etta varsinkin ylemmas mentaessa katsomo on jyrkin jota olen kiivennyt. Siita tuli mieleen suurien modernien jaahallien ylimmat kerrokset, erona vain se etta mitaan turvakaiteita ei ollut ja portaat eivat olleet ihan alkuperaisessa kunnossa.

Teatterin vieressa on myos pieni Odeon, jota arvellaan pidetyn erilaisia musiikkiesityksia. Katsomoon mahtuu ehka satakunta katsojaa, joten teatteriin verrattuna rakennelma on todellakin aivan pieni. Odeon on kaunis, muttei erityisen vaikuttava.

Seuraavaksi paatin viela kiiveta Citadelille eli linnoitukselle, joka on maella, josta Ammanin alueen asuttaminen on alkanut jo yli 7000 vuotta sitten. Alueella onkin raunioita monelta aikakaudelta: Rooman valtakunnan ajalta, Bysantin ajalta, ja varhaiselta muslimiajalta. Vanhemmista asutuksista ei toki raunioiksi laskettavia jalkia ole jaanyt. Ehka mieleenpainuvinta oli kuitenkin ymparille levittaytyvan Ammanin hammastely. Tama on todellakin suurkaupunki, silla urbaania maisemaaa oli silmiinkantamattomiin. Maisemasta teki erityisen kiinnostavan se, etta Amman on rakennettu usealle korkealle kukkulalle.

Citadelilta suuntasin aivan toisenlaisiin tunnelmiin. Olin nimittain ennakkoon selvittanyt, etta klo 15 pelattaisiin Jordanian paasarjan jalkapallo-ottelu Wihdatin ja Shabab Al-Ordonin valilla. Perille paastyani selvisi kuitenkin, etta kaikilla kansaivalisilla sivustoilla pelin alkamisajaksi merkitty klo 15 olikin aika jona stadionin portit aukesivat. Lost in translation sanottaisiin englanniksi. Tama ei kuitenkaan loppujen lopuksi yhtaan haitannut, silla kotijoukkueen kannattaja lauloicvat tauotta koko sen kaksi tuntia ennen pelin alkua. Ja tietysti laulu jatkoi koko pelin ajan.

Stadionin tunnelma olikin aivan loistava. Paikalla oli ehka noin 5000 kannattajaa, joista yli 4000 osallistui kannatamiseen laulamalla. Lauluta olivat aivan samantyylisia kuin missa tahansa muualla. Yleisin sanan niissa oli "Jalla". Esimerkiksi "Jalla Wihdat" tarkoittaa samaa kuin "Let's go Wihdat". Samoin kuin vaikkapa paastiin vastahyokkaykseen, moni kannattaja alkoi sponttaanisti huutaa "jalla! jalla! jalla!". Oli hauskaa etta ymmarsin edes jotakin siita mita kannattajat lauloivat ja snoivat.

Peli paattyi tasan 0-0, mutta oli kuitenkin erittain viihdyttava, silla tolppalaukauksia ja muita lahelta piti -tilanteita oli paljon. Wihdat oli ennen pelia sarjan karjessa 9 pistetta maan toisen suurseuran eli Faisalyn edelle. Tilanne nayttaa siis aika hyvalta, silla peleja on jaljella enaa kuusi. Naiden kahden seuran valinen kohtaaminen olisi kylla hauska nahda. Siihen lisaa jannitetta se, etta Wihdatia kannattaa lahinna palestiinalaiset, kun taas Faisalya kannttavat muut Jordanialaiset. Toisaalta se saattaisi olla hieman liaan jannittava kokemus, vaikkakin tanaan kaikki suhtautuivat paikallaolooni iloisesti.

Taisin muuten olin stadionin ainoa lansimaalainen. Siina on iso ero vaikkapa siihen kun kavin Istanbulissa katsomassa Besiktasin peli. Siella nimittain vastaani tuli useita muita turisteja. Lisaksi panin merkille, etta en nahnyt stadionilla yhtaan naista. Ei jalkapallo taalla varmasti naisilta kielletty ole (toisin kuin vaikkapa Saudi-Arabiassa tai Iranissa), mutta varmasti kaikkien sosiaalisten konventioiden vastaista kuitenkin. Tassakin oli ero Turkkiin. Siellakin jalkapallo on perinteisesti ollut vain miesten juttu, mutta tuossa samaisessa Besiktasin pelissa nain useita naisia. Ehka taallakin tilanne joskus muuttuu.

Hostellille palatessani huomasin pienella kujalla pitkan jonon ja paljon miehia syomassa jotakin. Menin jonoon, ja osoittautui etta sen paasta sai kaikenlaisia lahi-idan makeita herkkuja. Osoitin yhta, ja sain sita pienen lautasellisen puolella dinaarilla eli noin 50 eurosentilla. Makoisaa oli. Paistoksessa oli ainakin hunajaa ja jonkinlaisia pahkinoita.

Damaskoksen lentokentällä Ammanin lennon lähtöä odotellessa on hyvä hetki vetää yhteen reissun Syyrian osuutta. Heti alkuun on todettava että se ylitti villeimmätkin haaveeni. En olisi uskonut että Orientin eksotiikkaa voi vielä tällä tavalla kokea. Aavikolla käynti ja Beduiinien tapaaminen kruunasi kaiken. Turistikohteetkin ovat olleet aivan huippua, mutta se on hieman toissijaista.

Damaskoksessa on ollut mukavaa myös se, että en ole oikeastaan koskaan matkustaessani tuntenut oloani yhtä turvalliseksi. Kaikenlainen pikkurikollisuus loistaa poissaolollaan, eikä turistilta myöskään yritetä huijata rahoja pois millään sellaisella pikkuvilpillä, joka on monessa Euroopan kaupungissa valitettavan yleistä. Keskellä yötäkään vanhan kaupungin pienet ja paikoin pimeät kadut eivät tuntuneet missään vaiheessa uhkaavilta, eikä kukaan käyttäytynyt niin että oloni olisi ollut epämiellyttävä. Näin ei Euroopassa koskaan ole.

Mitään kommunikointivaikeuksiakaan ei ole ollut. Kaikki turistien kanssa tekemisissä olevat ihmiset tuntuvat puhuvan englantia. Osa puhuu itse asiassa huomattavan hyvääkin englantia. Arabiaa ei siis sinällään ole tänne tullessa tarve osata lainkaan. Minä olen käyttänyt kolmea ilmaisua. Tervehdys "sallam aleikum" luo aina sopivan ilmapiirin. Se kääntyy sanatarkasti "rauha olkoon läsnäsi", mutta on siis sinänsä vain tervehdys. Kiittäminen on hyvä osata maasta riippumatta, arabiaksi se onnistuu sanomalla "shukran". Lisäksi moneen tilanteeseen sopiva "jalla" kuuluu aktiiviseen sanavarastooni. Se tarkoittaa yleisimmin "lähdetään", mutta sopii siis moneen muuhunkin. Esimerkiksi jalkapallossa syöttöä pyydetään nähtävästi huutamalla "jalla". Kaduilla kuulee jatkuvasti jonkun käyttävän tätä sanaa,

En muuten tarkistanut yllä olevia translitterointeja mistään. Niitä on monesti useita vaihtoehtoisia, joten sama kai se on keksiä omat. Olen myös tulostantut arabia-englanti fraasisanakirjan, mutta se on ainakin toistaiseksi pysynyt repussa.

Arabialaiset numeraalit olen lisäksi opetellut. Se ei olisi mitenkään välttämätöntä, sillä rahoissa on myös tutummat numerot, mutta on ihan kätevää että ei tarvitsi aina etsiä seteleistä sitä nurkkaa josta löytyy ne tutummat numerot.

Mitään pelkoa Syyrian matkailussa ei tarvitse kokea. Kyllä asiat toimivat tai ainakin järjestyvät. Ja tarjolla on uskomattomia elämyksiä.

Paiva alkoi klo 5:30 kun nousin sangysta. Klo 5:50 olin jo kamelin
selassa. Palvelu on hyvaa kun kyyti tulee hakemaan hotellilta. Ajoitus oli
tietysti auringonlaskun mukainen, ja sainkin todella hienon kierroksen
Palmyran raunioilla kamelin selassa.

Kamelilla ratsastamin oli juuri niin heiluvaa touhua kuin nimitys "eramaan
laiva" antaa ymmartaa. Seka selka etta nivuset alkoivat olla kovilla jo
vartin ratsastuksen jalkeen. Syyna lienee tekniikan puute. Olikin ihan
hyva, etta olimme sopineet vain reilun tunnin kierroksesta. Sina ehti
hyvin saada sen elamyksen mika oli tarjolla, ja muu olisi ollut ihan
turhaa.

Yllatyksena kamelia taluttanut beduiini vei minut keitaalla asuvan
beduiiniperheen luo. Siella oli jo aamutee valmiina, ja pian myos nuotio
viritettyna. Siina me sitten istuimme nuotion ymparilla matoilla, ja
siemailimme teeta. Beduiinien vieraanvaraisuus on kylla hammastyttavaa.

Kun teet oli juotu, sain viela kamelikyydin raunioille. Siella aloitin
muinaisen Palmyran yli kilometrin mittaisen paakadun kavelyn.
Alkupisteessa on valtava kaari, joka tunnetaan englanniksi nimella
Monumental Arch. Paakadun molemmin puolin on huomattavan paljon pystyssa
olevia pylvaita. Sita kavellessa ei voi olla kuin hammastynyt.

Paakadulla on Palmyran ehka merkittavin osa eli Tetrapylon. Se koostuu
neljasta neljan pylvaan ryhmasta, ja kunkin ryhman paalla on noin 150 000
kilon painoinen monoliitti. Tosin kun minulle selvisi etta vain yksi
kuudestatoista pylvaasta on alkuperainen Egyptista tuotu graniitipylvas.
Muut ovat entisointivaiheessa lisattyja. Ja on muuten tehty vahan
tokerosti, silla entisoidyt pylvaat erottuvat aivan selvasti.

Tetrapylonin jalkeen katu muuttuu sikali vaikeakulkuisemmaksi, etta silta
ei ole siivottu pois pylvaanpatkia ja muuta roinaa. Siina hahmottuikin
aika hyvin se, miten tallaisia arkeologisia loytoja ei jateta sellaisiksi
mina ne loydetaan, vaan entisointia tehdaan melkoisesti, ja kaikkein
arvokkaimmat loydot viedaan museoihin. Tietysti monesta paikoista on myos
varastettu esineistoa. Esimerkiksi Palmyrasta on viety poyta jolla on
keratty veroja Eremitaasiin Pietariin. Valtioiden varastelujen lisaksi on
tietysti ollut kaikenlaisia muita ryostelijoita.

Suunnilleen Tetrapylonin kohdalla on myos amfiteatteri, mutta olin
liikkeella sen verran aikaisin, etta se ei ollut viela auki. Niinpa
jatkoin eteenpain katua reunustavia pylvaita ihmetellen, ja lopulta
paadyin kadun paahan pienen hautajaistemppelin raunioille. Siita suuntasin
hieman paakadun pohjoispuolella olevalle keisari Diocletianuksen mukaan
nimetylle aluueelle, jossa maennypylalle rakennettu temppeli hallitsee
maisemaa.

Seuraavaksi kavelin noin viidensadan metrin mittaisen matkan pienelle
maelle, jossa on erikoisia hautatorneja. Ne on rakennettu ensimmaisella ja
toisella vuosisadalla, ja niista isoimpiin mahtui aikoinaan jopa 300
sakrofagia. Sisalle nihihin ei valitettavasti paaassyt, mutta sisaan
kurkkaamalla paljastui, etta karun ulkokuoren vastapainoksi torinit ovat
sisalta varsin koristeellisia.

Hautatorneilta palasin amfiteatterille, johon paasi nyt sisaan. Olin
onnekas, silla sain olla siella pitkaan aivan yksin. Viela 1950-luvulla
teatteri oli hiekan peitossa, joten kyse on aika uudesta loydosta. Tosin
Bosran teatteriin verrattuna se on hyvin pieni. Bosran teatterin katsomoon
mahtuu 9000 ihmista, mutta Palmyran teatterissa luku on ehka noin tuhat.
Kaunis se kuitenkin on. Nayttamon takana oleva seina on varsin
koristeellinen.

Amfiteatterin jalkeen palasin viela alkupisteeseen Monumental Archille,
josta kavelin viela Baal Shaminin temppelille. Tassa vaiheessa olin
kierrellyt raunioita jo kuusi tuntia (kamelin selassa kiertely mukaan
lukien), mika antaa jonkinlaisen kasityksen alueen valtavasta koosta.
Koska en kuitenkaan viela halunnut jattaa raunioille hyvasteja, paatin
syoda lounaan ravintolalla, jonka terassilta on mainiota nakymat
raunioille. Lounasbuffettia syodessa ehdinkin katsella raunioita viela
tunnin ajan.

Lounaalta kavelin Palmyran uuteen kaupunkiin ja hotellille. Loysin sielta
kuskini juomassa kahvia kavereidensa kanssa. Han kysyi etta nytko mennaan
Damaskukseen, ja totesin etta mennaan vaan. Han ei kuitenkaan ollut viela
syonyt lounasta, joten sain tilaisuuden viela levata puolisen tuntia
huoneessani. Se tekikin hyvaa, silla ajomatkaa oli edessa kolme tuntia
laskevan auringon suuntaan lanteen. Matka olikin nyt vain valttamaton
paha. Damaskokseen tullessa olo oli melko epatodellinen. Suurkaupungin
liikene oli jotakin ihan muuta kuin aavikon rauha.

Amerikan vuosinani aavikosta onkin tullut jollakin tapaa rakas paikka. Kai
se on se rauha joka siella vallitsee. Palmyrassakin sain lahes koko ajan
kavella yksin. Alueella ei ollut koko aikana kovin monta muuta turistia,
ja vain harvoin joku heista oli puhe-etaisyydella. Lisaksi aavikon aurinko
varjaa aina maisemat jotenkin aivan erityisen miellyttavalla tavalla.

Damaskoksessa suuntasin ensimmaiseksi pienelle kavelylle. Ajoitus oli
sellainen, etta kaikista moskeijoista alkoi kuulua rukouskutsua. Tunnelma
oli taas kerran maaginen. Hieman myohemmin hostellille palatessani alkoi
kuulua kirkonkellojen soitto. Se kuvastaa hyvin millainen monikulttuurinen
kaupunki Damaskos on. Kaupungin 200 000 kristittya antavat selvan oman
leimansa kaupungille. Erityisesti vanhassa kaupungissa on hauska seurata,
miten vastaantulevien naisten asustus muuttuu riippuen missa osassa
liikkuu. Toki huiviin pukeutuneita ja paljaspaisia tulee vastaan
kaikkialla, mutta suhdeluku muuttuu voimakkaasti kristittyjen kortteleista
muslimikortteleihin siirryttaessa. Burkia olen nahnyt vain
muslimikortteleissa, eika niita kylla siellakaan mitenkaan usein tule
vastaan.

Kavely suuntautui myos maustebasaarille, jossa ostin pussillisen
syyrialaisia irtokaramelleja. En ymmarra miksen ole tata aiemmin tehnyt,
tai miksen tehnyt sita Istanbulissa. Oli aika hauskaa osoitella erikoisen
nakoisia karkkeja, ja yrittaa arvailla mika olisi hyvaa.

Maustebasaarista avautui kaynti myos illan hemmottelukohteelle. Paatin
nimittain kayda pesemassa aavikon polyt pois hammamissa eli paikallisessa
kylpylassa. Valitsemani Hammam Nureddin on toiminut samoissa tiloissa yli
850 vuoden ajan. Siella olikin sita vanhan Orientin tunnelmaa, jota
Damaskoksesta voi viela loytaa. Paatinkin ottaa kaikki tarjolla
olleet palvelut. Jo tila johon vaatteet jatettiin loi oikean tunnelman.
Katto oli korkealla ja koristeellinen, seinia kiersi pehmea istuin.

Ensimmaiseksi paasin suomalaistyyliseen saunaan. Tosin kiuasta saunassa ei
ollut, vaan lampo luotiin hoyrylla. Turkkilaiseen saunaan kuuluvaa nakyvaa
hoyrya siella ei kuitenkaan ollut, ja huone tuntuikin aivan suomalaiselta
saunalta. Taman jalkeen paasin turkkilaistyyppiseen hoyrysaunaan. Sielta
ulos pastyani paasin pestavaksi. Melkoisella juuriharjalla sita
raavittiinkin, mutta puhdasta epailematta tuli. Erikoista oli se, etta
pesun ajan makasin lattialla. Se tuntui vahan oudolta. Pesun jalkeen
ohjattiin takaisin hoyryyn, mista sitten paasin viela hierontaan. Se oli
oikein miellyttavaa. Hierontaoljyna kaytettiin oliivioljya. Hieronnan
jalkeen viela kavin hoyryhuoneessa huuhtelumassa. Kylman suhkun jalkeen
minut kiedottin kolmeen pyyhkeeseen (lantiot, hartiat, paa), ja siirryin
takaisin pukeutumistilaan. Siella istuskelin vilvoittelemassa puolisen
tuntia, ja nautiskelin mainiota teeta. Aika luksusta.

Hauskana yksityiskohtana kylpylasta loytyi seinalta Suomalaisen
saunaseuran plakaatti, jossa saunalle annettiin hyvaksynta. On meilla
suomalaisilla pokkaa. Eipa silla, kylla mina kuitenkin viela suomalaisesta
saunasta ja saunakulttuurista pidan takalaista enemman.

Iltaohjelma paljastui melko monimutkaisesti. Ensimmaiseksi poikettiin
laheisella hotellilla tervehtimassa kuskini ystavaa. Keskustelun hauskin
hetki oli, kun tama kaveri ilmoitti olevansa muslimi, joten han ei juo
alkoholia, vaan vain toisinaan olutta ja viskia. Juomavalinta oli
kuitenkin talla kertaa kahvi.

Siita sitten lahdetiin kaupungille kierrokselle, ja tapailtiin
kaikenlaisia tuttuja ja vaihdettiin aina muutama sana. Kun tata oli
jatkunut jonkin aikaa, kaikki sanoivar vuoronperaan "jalla" (mina mukaan
lukien), ja palasimme hotellin suuntaan. Siita sitten lahdettiin autolla,
eika minulle kerrottu minne. Kun kaannyimme hiekkatielle, arvasin mista on
kyse: olimme menossa tapaamaan beduiiniperhetta. Siella sita sitten
istuttiin iltaa beduiinien majassa (ei teltassa vaan pysyvassa
asumuksessa). Istuimina olivat seinaa kiertavat patjat, ja teeta kului
useampi kuppi.

Beduiinit eivat ela mitenkaan kivikaudella, vaan normaalit mukavuudet
kuuluvat asiaan. Yhdella beduiineista oli lappari, ja televisiokin oli
paalla. Sielta tuli ensin jonkinlainen arabiankielinen Bush/Irak -parodia,
jossa amerikkalaiset puhuivat englantia, ja saatoin vain arvella kuinka
hauska elokuva olisi ollut jos olisi ymmartanyt arabiaa. Elokuvan
paatyttya vaihdettiin arabiankieliselle Al Jazeeralle, jossa tuli koko
ajan Libyan tilannetta. Kysyin onko mitaan uutta tapahtunut, ja vastaus
oli etta sita samaa se edelleen on.

Paluumatkalla pysahdyttiin viela Palmyran raunioille, joista osa on
valaistu yolla. Oli aika hienoa kavella pimeassa yksikseen muutamien
valaistujen pylvaiden keskella.

On tama Syyria vaan aikamoinen paikka. Uskomattomia elamyksia riittaa
nakojaan joka paivalle.

Tamakin paiva alkoi aikaisella aamukvelylla. Damaskoksen ihstuttavien katujen lisaksi kavin parissa turistikohteessakin. Ensin suuntasin Azemin palatsiin ja sitten Umayyad-moskeijaan.

Azemin palatsi on rakennettu vuosina 1749-1752 silloiselle Damaskuksen kuvernoorille, As'ad Pasha al-Azemille ja hanen perheelleen. Tilat ovat kieltamatta ihan hulppeat. Alueella on kolme sisapihaa, joiden laidoilla on toinen toistaan hienompia huoneita. Sana palatsi johtaa kuitenkin ehka hieman harhaan. Residenssiin kun mennaan pienesta aukosta maustebasaarin varrella.

Umayyad-moskeijassa idea taasen oli, etta kun nain sen tulopaivana myohaisen iltapaivan valossa, niin pitihan se nahda myos aamuvalossa. Tulopaivan onnistuin jotenkin aivan vahingoss livahtamaan sisaan muslimeille varatusta sisaankaynnista, mutta talla kertaa muistin etta meidan infidelien pita maksaa kaynnista. Alle euron maksu ei toki iso ole.

Kaynti oli ihan van sisapihan valokuvauksen kannalta onnistunut, mutta se varsinainen elamys oli Husseinin pyhakossa kaynti. Hussein on profeetta Muhammadin pojanpoika, joka pidetaan shiismin perustajana. Huone oli taynna pyhiinvaeltajia, enka ole koskaan ennen todistanut vastaavaa uskonnollista hurmosta. Ihmiset ulisivat, tonivat toisiaan ja paasivat koskettamaan itse pyhakkoa. Lapsia nostettiin paiden ylapuolelle jotta hekina paasisivat kosketukseen. Tuntuikin vahan pahalta olla tata turistina ihmettelemassa. Toisaalta en ollut ainoa, enka usko etta shiiat mitenkaan pahalla sita ottivat, jos edes hurmokseltaa turisteja huomasivat.

Paivan varsinaien kohde oli kuitenkin Palmyra, jonka kukoistuskausi osui 200-luvulle. Kyseessa on yksi vaikuttavimmista rauniokaupungeista mita maa pallaaan kantaa. Se sijaitsee aavikon keskella reilu 200 km Damaskoksesta itaan. Niinpa heti matkan alussa tien varressa nakyi kyltteja joissa luki Iraq ja Baghdad, mika kieltamatta oli hieman hammentavaa. Mainio kuskini ymmarsi taman, ja kun eraassa risteyksessa oli etaisyysviitta "Iraq 17 km", han ehdotti etta pyshadymme valokukvaamaan, mihin tietenkin vastasin innokaan myontavasti.

Aavikkomaisemat olivat muutenki aivan hienoja. Ei nyt mitaan ihmeellisen nattia, mutta kuitenkin sen verran pikku kukkulaa tien vieressa etta makta sujui joutuisasti. Yksi kohokohta oli kun pyshadyimme keskella aavikkoa beduiinien pitamaan kahvilaan kupposelle. Juttu luisti enimmaksen arabiaksi, mutta mukavaa oli, ja elamys oli valtava. Paikan nimi on "Bagdad Cafe", mutta minulle jai epaselvaksi mista nimi juontaa juurensa.

Perille Palmyraan saavuttiin sopivastikun aurinko oli jo alhaalla. Niinpa alueen itapaassa olevan Belin palatsi oli aivan loistavassa valossa ja naytti kaikin puolin maagiselta. Kaiken kruunasi se, etta alueella kiersi tummia sadepilvia, jolloin keltaisena loistavat rauniot saivat hienon tumman taustan.

Belin palatsi olisi yksin jo niin iso ja hyvassa kunnossa oleva raunio, etta se tekisi Palmyrasta matkan arvoisen kohteen. Taysikokoisia pylvaita on pystyssa valtava maara, ja lisaksi palatsin keskella olvan cellan kaikki nelja seinaa ovat ehjat. Kaiken kaikkiian valtavan upea paikka. Belin palatsin lisaksi Palmyrassa on kuitenkin viela moninkertaisen kokoinen muu alue, jossa on vaikka mita nahtavaa. Se jaakin huomiselle, silla olen yota Palmyrassa. Moderniin kaupunkiin on raunioilta vain viiden minuutin kavelymatka, joten homma on helppoa kuin mika.

Ennen auringonlaskua ehdittiin viela Qala'at Ibn Maaniin. Kyseessa on 1600-luvulla laheiselle maelle rakennettu linna, josta on upeat nakymat Palmyran raunioille. Harmi vain etta ne samat pilvet jotka olivat Belin palatsilla eduksi laittoivat nyt auringon pilveen hyvissa ajoin ennen sen laskua. Laskevan auringon luomat pitkat varjot jauvat nyt siis nakematta, mutta oli nakyma nainkin ihan vaikuttava. Lisaksi linna itse oli kiinnostava kierretava.

Ainoa negatiivinen asia Palmyrassa on se, etta paikalliset ovat aika aggressiivia myyjia. Kaikenlaista kraasaa olisi tarjolla, ja pitaa olla aika tiukkana etta myyja uskoo etta kauppoja ei synny. Yhdet kaupat kuitenkin syntyivat, silla heti erille tultuani minulle laitettiin puolivakisin beduiinihuivi paahan. Nyt asiaa sulateltuani olen oikeastaan aika tyytyvainen kuuden euron ostokseeni. Aito beduiinipaahine on aika hauska matkamuisto, ja toimii myos talla aavikolla ihan kaytannon paahineenakin.

Hotellin minulle jarjesti kuskini jo etukateen Damaskoksesta kasin. Sen omistaa hanen tuttunsa, ja illallinen syotiinkin hotellin aulassa kolmistaan. Kuskini kavi hakemassa jostakin valtavan satsin paistettua kanaa ja pitaleipaa, ja sita siina sitten kolmisin aulassa popsittiin. Tai ensin kolmisin, ja sitten myohemmin nelisin, kun paikallae sattui osumaan jokin tuttava. Kohta ollaan lahdossa porukalla jonnekin. Yksi arvaus on etta menemmme oluille, mutta en ole varma. Lahi-idassa se voi olla jotain muutakin. Kuskini on kylla kristitty ja varmaankin olut maistuu, mutta muista en tieda.

Kuskini on kylla kaikin puolin loistava tyyppi. Englanti hanelta ei kovin hyvin suju, joten emme kay mitaan sen monimutkaisempia keskusteluja. Kommunikointi on kuitenkin jatkuvaa, ja kuski koittaa koko ajan jekuttaa jotain pienta, kuten vaikka saada minut uskomaan etta olemme pusahtymassa syomaan johonkin hirvean nakoiseen tienvarsilaavaan tai etta minun pitaa kavella maen paalle jokin kauhea matka.

Minusta myos se, etta han seka kristitty etta imeisen isanmaallinen on yhdistlma joka kertoo Syyriasta paljon. Tama on aidosti monikulttuurinen maa, vaikka islam vallitseva kulttuuri onkin. Siinakin on kuitenkin taalla nelja paalahkoa (sunnit, shiiat, alawiitit, druusit) vahvasti edustettuna, ja tuntuu silta etta kristityt eivat ole mitenkaan ulkopuolisia tassa porukassa. Siita kertoo sekin, etta monet kuskini tutuista nayttavat olevan muslimeja. Ja naita tuttuja muuten piisaa. Liikummepa missa tahansa, tuntuu vastaan tulevan jatkuvasti kuskin hyvia tuttuja.