maanantaina, joulukuuta 31, 2007

Vuosi 2007 lähestyy loppuaan: on ollut hyvä vuosi. Jotakin siitä miten monenlaista on tullut ehdittyä kertoo sekin, että tämä on vuoden kolmassadas blogimerkintä. Ja sen muuten huomasin vasta tätä blogimerkintää kirjoittaessani.

sunnuntaina, joulukuuta 30, 2007

Hyvät ystävät ovat sitten tärkeitä. Niin tiivistyy Helsingissä viettämäni viikonloppu.

Melkein ystäviksi voi laskea myös Scandinavian Music Groupin. Bändin tyypit ovat suunnilleen itseni ikäisiä ja heidän musiikkinsa kanssa on tullut kasvettua parikymppisestä kolmekymppiseksi. Perjantaina pääsin taas pitkästä aikaa kuulemaan heitä livenä. Hieno ilta: Tavastia oli loppuunmyyty, mutta tuntui että kaikki olivat kerrankin tulleet nimenomaan kuuntelemaan musiikkia.

Alkuperäisestä kompromissittomaksi rock-bändiksi perustetusta SMG:stä ei tosin ole enää juuri mitään jäljellä. Sitä bändiä onkin välillä vähän ikävä, mutta olisi tämä maailma vain paljon köyhempi paikka ilman tätä nykyistä. Se vain minua hieman huvittaa, että porukkaa on nykyisin lavalla melkein yhtä paljon kuin Ultra Bralla (nykyisin vakiokokoonpano on seitsemän henkeä, eilen oli vielä kahdeksantena Timo Vesajoki hammondissa ja yhdeksäntenä Minna Pensola viulussa; varsinkin Pensolan viulu oli aika ässä lisä). Ja kyllä se UB:ltä paikoin kuulostaakin. Mitähän Joel olisi sanonut jos sille olisi vuonna 2002 kertonut, että tällaista musiikkia te sitten soitatte viiden vuoden päästä? Varmaan olisi nauranut ettei ikinä. Niin me vain kasvamme.

Loppuun muita havaintoja ja kysymyksiä. 1) Miksi ihmeessä VR:n lippuautomaatti ei kelpuuta ulkomaalaisia luottokortteja? Enpä ole vastaavaan muualla Euroopassa törmännyt, ja olen sentään aika monen maan automaatteja muistaakseni käyttänyt. 2) Jos baarin penkillä istuvalta tytöltä näkyy alushousujen värin lisäksi se kuinka kapeaksi naru menee kymmenen senttiä alempana, onko tarkoitettu että niitä katsellaan; ja jos ei ole, mikä on korrekti tapa vihjaista tytölle että nyt näkyy enemmän kuin oli tarkoitus?

torstaina, joulukuuta 27, 2007

Olen tässä Suomeen tultuani autoillut jonkinkin verran, ja olen pannut merkille, että autot ovat Suomessa näillä keleillä todella likaisia. On ihan tavallista, että kyljet ja perä on aivan lian peitossa niin että rekisterikilpeä ei näe lukea; tasaperäisissä ei ole harvinaista että takaikkunassa on paksu lika muualla kuin siinä mistä pyyhkijä pyyhkii. Törkeän näköistä, eikä varmaan yhtään hyväksi pelleillekkään.

Mietin että mistä tämä johtuu. Seattlessa nimittäin lämpötilat liikkuvat samoissa lukemissa ja vettä tulee taivaalta vähintään yhtä paljon. Itäinen Washington ja vuoret ovat oikeastaan aivan samanlaisia kuin Suomi: lunta tulee vähän ja tienpinnat jäätyvät toisinaan. Katselin tienpintoja, ja totesin että ne ovat aivan lian peitossa. Washingtonissa asfaltti on puhdast. Mistä ero? Miksi Suomen tiet ovat täynnä rapaa mutta Washingtonissa ei? Washingtonissa käsittääkseni kuitenkin suolataan enemmän. Eivät ne tienpinnat kai muuten pysyisi niin sulina, ettei talvirenkaita tarvita. Ja ei kai Suomessakaan sentään hiekkaa tai soraa tienpinnoille ajeta? Vai johtuuko tämä nastarenkaista, siis että ne jauhavat tienpintaan likaa irti asfaltista? Ken tietää kertokoon.

Washingtonissa en joka tapauksessa ole nähnyt yhtään niin likaista autoa kuin mikä on Suomessa tavanomainen likaisuus tähän aikaan vuodesta. Taitaa olla niinkin, että Suomessa autoja pestään tähän vuoden aikaan tosi vähän, sillä se on "turhaa", kun kuitenkin jo seuraavalla kauppareissulla autosta tulee ihan likainen. Mutta kyllä se vaan oudolta ja pahalta näyttää kun auto on päästetty pahimmillaan ikkunoita myöten lian peittoon.

Lisäksi huomasin, että Amerikassa tarttunut kohtelias ajotapa hämmentää suomalaisia jalankulkijoita. Tampereen keskustan tienoolla ajaessani tuli usean kerran tilanne, jossa pysähdyin suojatien eteen, jottei jalankulkijoiden tarvitsisi pysähtyä, mutta jalankulkijat eivät osanneet mennä yli ennen kuin monta kertaa viittasin että menkää nyt. Takanani olleissa autoissa oli arvatenkin pinna kireällä. Mutta tuo kohteliaisuus jalankulkijoita kohtaan nyt vain tulee selkäytimestä. Ehkä opin myöhemmin tavoille ja kiihdytän suomalaiseen tapaan jos näyttää siltä että jalankulkija saattaa muuten ehtiä edestäni.

Kaupoissa kierrellessäni taasen panin merkille lasten ja nuorison kielenkäytön. Törkeää. Vastaavaa ei kyllä Amerikassa hyväksyttäisi, ja se on hyvä se. Ihan hävetti vanhempiensa puolesta.
Washingtonissa on uutisten mukaan viime päivinä tullut vuorille lunta oikein toden teolla. Se ei toki tähän vuodenaikaan ole suuri yllätys, mutta olen loppujen lopuksi hyvinkin mielissäni, että olen pahimman talven poissa Seattlesta. Tänäänkin monikaistaisella moottoritiellä Snoqualmie Passissä Seattlen lähellä on ollut 15 kilometrin mittaiset jonot, kun lunta on tullut niin, että on asetettu ketjujenkäyttöpakko. Lumiketjuilla maksiminopeus on viidenkympin (km/h) tienoilla, joten ei olisi erityisen kivaa olla nyt siellä. Lisäksi minua hieman hirvittää se, että amerikkalaiset eivät oikein osaa sopeuttaa ajotapaansa lumelle ja jäälle sopivaksi, joten sikälikin on ihan hyvä ettei tarvitse olla siellä seassa.

Vaan saisi sitä lunta täälläkin olla. Huomiselle on suunniteltu Himoksen keikkaa, mutta saapa nähdä nyt. Jos sääennuste (pari lämpöastetta ja tihkusadetta) ei iltaan mennessä kohene, taitaa nämä laskut jäädä odottamaan parempia tammikuun kelejä. Sinänsä harmi. Washingtonin vuorilla olisi nyt mainiot laskukelit ainakin lumen määrän puolesta. Sopivaa pikkupakkastakin näkyy olevan.

Seattlessa taasen on tähän aikaan vuodesta ne kurjimmat ja harmaimmat sadekelit. Sikälikin on hyvä olla poissa sieltä. Ei sillä että täällä Suomessa kelit parempia olisivat olleet, mutta kuitenkin. Ja onhan täällä toivoa paremmasta.

tiistaina, joulukuuta 25, 2007

Suomessa on sitten pimeää. Ei tämä varmaan kenellekään mikään uutispommi ole, mutta kyllä se vain etelämpää tullessa silti yllättää. Seattlehan on suunnilleen samoilla korkeuksilla kuin Lyon eteläisessä Ranskassa tai Milano Italian pohjoisosissa. Pimeys ei ole vain sitä että auringon nousun ja laskun välillä on vain reilu viisi tuntia, vaan se on myös sitä että aurinko ei missään vaiheessa nouse kunnolla ylös. Ja kun on ollut pilvistä, on ollut koko päivän pimeää. Lauantaina kun oli ainoa aurinkoinen päivä, oli vähän pirteämpää, mutta ei se aurinko silloinkaan missään vaiheessa varsinaisesti ylhäällä ollut.

Tämän kaiken kerron enemmän havaintona kuin valituksena, vaikka jet lag onkin ollut pahin mitä muistan. Eipä täällä Suomessa edelleenkään sään tai pohjoisen sijainnin takia olla.

maanantaina, joulukuuta 24, 2007

On syöty limppua aamiaiseksi. On haettu joulukuusi. On koristeltu piparkakut. On paketoitu lahjoja. On leikitty kaksivuotiaan kanssa. On viety lahjoja vanhoille sukulaisille. On sytytetty kynttilät haudoille.

Hyvää joulua kaikille!

sunnuntaina, joulukuuta 23, 2007

Joo, kaikki on hyvin.

Näin vastasi kaksi vuotta täyttävä eilen kun vielä varmistin ettei laivapuistosta lähteminen aiheuta protestointia. Mitäpä tuohon voisi lisätä? Kotona on mukava olla.

lauantaina, joulukuuta 22, 2007

Seattlesta lähteminen antoi vähän esimakua siitä, millainen on tunnelma ensi kesänä kun muutan taas Suomeen. Haikea on tunnelma. Tuntuu myös siltä, että on ihan hyvä harjoitella Suomessa asumista nyt tämä reilu kuukausi. Jospa kesäinen paluu olisi sitten sen avulla hieman pienempi shokki.

Lennon lähtö viivästyi noin tunnilla. Virallinen selitys oli, että "due to unforeseen circumstances" piti kutsua Spokanessa asuva varapilotti paikalle. Joku oli nähnyt portilla poliiseja, joten tulee mieleen vain yksi mahdollinen syy sille miksi alkuperäinen pilotti ei voinut lentää. Kaipa kuulutuksessa olisi nimittäin käytetty sanaa "medical" jos olisi ollut kyse esimerkiksi sairaskohtauksesta.

perjantaina, joulukuuta 21, 2007

Lentokentälle pitäisi lähteä ihan näillä näppäimillä. Seattlen viiden päivän ennuste näyttää jokaiselle päivälle sadetta tai sadekuuroja sekä 6-7 astetta lämmintä. Tampereelle ennustetaan pilvistä ja lämpötilaksi luvataan asteen pari nollan molemmin puolin. Hyvä. Päivän pituus on Tampereella tänään 5h19min ja täällä 8h25min. Siinä mennään vähän tappiolle, mutta iltapäivästä onneksi vain reilulla tunnilla.

Mutta ei tässä Suomeen säiden takia olla menossa.

keskiviikkona, joulukuuta 19, 2007

No voi hyvänen aika. Työnantaja lähestyi sähköpostilla, jonka sisältönä oli pyyntö lahjoittaa osa palkasta takaisin työnantajalle, vervähennyskelpoisena tietenkin. Ensin ne maksaa huonoa palkkaa ja sitten ne vielä haluaisi siitä osan takaisin!

Lisäksi tähän liittyy aika mielenkiintoinen periatteellinen kysymys. Suuri osa tutkimusrahoituksessa tulee USA:ssakin Suomen tapaan verorahoista erilaisten mekanismien kautta kierrätettynä (Suomen Akatemia, TEKES, EU, NIH, mitä näitä nyt on). Tällaisen rahan käyttöä säätelevät tiukat säännöt. Lahjoitusvaroja saa tietenkin kuitenkin käyttää yleensä ihan kuinka tykkää, joten tässä siis muutetaan säänneltyä rahaa sääntelemättömäksi. Kaikki on aivan sallittua ja laillista, mutta on tämä minusta silti tältäkin kantilta moraalisesti arveluttavaa.
Paikallinen sanomalehti kertoo, että läheiselle Auroran sillalle suunnitellaan asennettavan kaksi ja puoli metriä korkeat aidat molemmin puolin. Sillalta hyppää viimeisen hyppynsä vuosittain keskimäärin neljä ihmistä, joten hanke on sinällään ihan perusteltu. Mutta miten voi kaksi puolen mailin mittaista aitaa maksaa 7,5 miljoonaa dollaria?

Yleisemminkin olen täällä ihmetellyt, miten kaikki julkiset hankkeet ovat aivan älyttömän kalliita. Erityisesti tiehankkeiden hinnat ihmetyttävät.
Havaijin reissun päätteeksi tarkoitukseni oli kertoa hieman sikäläisestä ruokakulttuurista, mutta se on jäänyt tekemättä. Päätin nyt saada aikaiseksi, sillä joulun jälkeen en enää taatusti saisi.

Ensimmäisenä Havaijista ja ruuasta tulee useimmille varmaankin mieleen ananas ja muut (epä)hedelmät. Olisin mielelläni kertonut syöneeni juuri ananaan (sic), mutta ilmeisesti ei oikein ollut kausi, sillä yksikään vastaan tullut fruit stand ei ollut auki. Virkistystä toi sen sijaan shave ice (sic), eli jää jonka päälle oli kaadettu hedelmänmakuista sokerilientä. Mantereella näistä käytetään nimeä snow cone.

Lounasruokana taisin mainita Loco Mocon. Se oli yksi harvoista saatavilla olleista varsinaisista havaijilaisista annoksista. Oleellisesti annokseen kuuluu valkoisen riisiin päälle laitettu hampurilaispihvi, paistettu kananmuna ja ruskeaa kastiketta. Kuulostaa paratiisilta, eikö?

Havaijilaisessa ruuassa siirtolaisten vaikutus on suuri. Kaikkialta saakin erilaisia japanilaisia ja korealaisia annoksia. Itse söin erinomaista korealaista kanaa eräässä paikallisessa pikaruokapaikassa. Erikoisin siirtolaisvaikutteinen naposteltava on kuitenkin Spam Musubi eli merilevään kietaistu riisikakku, jonka keskellä on pala sikanautasäilykelihaa eli spämmiä. Se on siis oleellisesti sushia jossa kala on korvattu sikanaudalla. Nam nam.

Spämmi onkin Havaijilla varsin suosittua. Opaskirjani arveli tämän johtuvan siitä, että etenkin takavuosina muunlaisen lihan tuominen Havaijille oli varsin kallista puuhaa. Koko osavaltiohan on lähes täysin tuontiruuan varassa, ja siellä onkin USA:n kallein ruoka. Me nautimme tätä "paikallista herkkua" kahdellakin lounaalle. Sekä kansallispuistossa että Mauna Kealla oli nimittäin pakko olla omien eväiden varasssa, ja korvasimme normaalin sämpylöitä ja pepperonimakkaraa -ratkaisun paahtoleivällä ja spämmillä. Hyvinhän tuo nälkäisille maistui.

tiistaina, joulukuuta 18, 2007

Nyt kun olen taas menossa Suomeen käymään olen pohdiskellut sen tyylisiä asioita kuin: Miksi olen täällä? Mitä tästä on jäänyt käteen? Millaista on muuttaa takaisin Suomen?

En olisi täällä jos se ei olisi uran kannalta hyödyllistä. Kuulostaa kylmältä, mutta niin se vain on. Kuka hullu sitä muuten asuisi näin kaukana kaikista tärkeistä ja rakkaista ihmisistä ja paikoista? Kirjoitin juuri iltapäivällä työasioissa sähköpostia Suomeen. Viestiä kirjoittaesssani aloin miettiä, että olen kyllä oppinut ihan käsittämättömän paljon täällä viettämäni reilun vuoden aikana (tänään on 380. päivä jona minulla on kotiosoite Seattlessa). Siinä mielessä tämä on todellakin kannattanut.

En myöskään olisi täällä jos en viihtyisi erinomaisen hienosti. Se tässä se pelottava asia onkin. Minulla onkin vahvasti sellainen tunne, että täältä pitää muuttaa pois ensi kesänä. Poismuuttaminen tulee koko ajan vaikeammaksi ja vaikeammaksi, ja nyt täältä pääsee vielä aika helposti irti. Tänne jää kuitenkin paljon ihmisiä joita tulee varmasti ikävä. Yritän sanoa itselleni koko ajan että Seattle ja Washington on nyt nähty. On nähty siinä määrin että varsin vähäpätöisissäkin paikoissa on tullut käytyä useammin kuin kerran, eikä juuri koskaan enää tarvitse katsoa karttaa että tietää miten minnekin mennään. Sitä kai se on kun ympäristöstä tulee kotiseutu.

Samaan aikaan pohdin, että täällä on elintasossa piirteitä, joita en Suomessa voi koskaan saavuttaa. Siellä ei yksinkertaisesti ole isoa kaupunkia, jota ympäröisi vastaavat erämaat kuin mitä Seattlea ympäröi. En millään usko että esimerkiksi haikkailuharrastus jäisi päälle Suomeen paluun jälkeen, sillä eipä paljon jossain Lempälään ryteiköissä tarpominen kiinnosta. Toisaalta pulkkamäki V:n kanssa hakkaa missä tahansa kansallispuistomaisemissa haikkailun koska tahansa.

maanantaina, joulukuuta 17, 2007

Onpahan ollut tiukka viikonloppu, mutta se kai vähän kuului asiaankin, sillä se on nyt viimeinen täällä vähään aikaan. Helmikuussa sitten taas.

Epäterveen elämäntavan täyttämä viikonloppu sai käänteen parempaan kun lähdin heti aamusta Stevens Passiin laskettelemaan. Olisi kyllä tehnyt mieli nukkua seitsemää pidempään, mutta kun selkä oli aivan jumissa, oli aivan sama nousta. Mikä lie ollut ongelma perjantain ja lauantain välisenä yönä kun se noin prakaa. Olin joka tapauksessa varsin tyytyväisellä mielellä kun jo ennen kymmenentä laitoin monoja jalkaan. Kyllä se vain piristää kun tulee talvi – tai siis tässä tapauksessa kun menee itse talven luo. Hieman oli pilvistä ja ihan ylhäällä näkyvyyskin hieman heikko, mutta lumi oli kuivaa ja se on kuitenkin tärkeintä.

Sen verran rasituksia oli kuitenkin alla, että iltapäivällä alkoi olla kroppa aika finaalissa (selän kramppaus tosin laukesi laskiessa ja selkä voi taas hyvin), ja keksin lähteä kyämään Leavenworthissa. Sinne kuin oli vain lyhyt matka, ja arvelin baijerilaiskylän laittaneen itsensä joulukuntoon. Ja oikeaan osuin. Ajomatkaa tosin lisäkierroksen näennäisestä lyhyydestä huolimatta tuli tarkemman laskutoimituksen perusteella yhteensä vähän yli sata kilometriä lisää, mutta mikäs sitä oli kaunissa talvimaisemassa ajaa. Varsinkin loppupätkä Wenatchee-jokea pitkin on todella nättiä.

Luminen Leavenworth olikin varsin tunnelmallinen paikka. Siellä on pääkatu muutettu joulun kunniaksi kävelykaduksi, joten kerrankin sai olla amerikkalaisessa kaupungissa jota ei autot pilaa. Idylliin kuului myös tirolilainen joulumusiikki sekä pulkkamäkeä laskevat lapset. Autottomuus oli kuitenkin pääasia. Muunumuassa taannoin raportoimani Snohomish olisi paljon kivempi paikka jos pääkatu ei olisi täynnä autoja. Tosin tässä maassa kun ollaan, se varmaan olisi myös aivan kuollut paikka jos sinne ei autoja päästettäisi. Tässä maassa jopa siis uskon tähän argumenttiin, Tampereella en.

Seattleen tultuani vietin vartin kotona (kamojen purku ja suihku), ja suuntasin parin kaverin kanssa läheiseen kreikkalaiseen ravintolaan illalliselle. Siitä jatkettiin Pacific Science Centerin IMAX-teatteriin katsomaan tänä viikonloppuna ensi-iltaan tullut I Am Legend. Täytyy myöntää, että olin hieman yllättynyt siitä, että jo tuntia ennen elokuvan alkua teatterilla oli pitkä jono. Meillä oli tietenkin ennakkoliput, joten ei ollut mitään hätää, mutta koska täällä ei myydä elokuviin paikkalippuja, oli tosi hyvä että oltiin ajoissa ja saatiin vielä ihan kohtuulliset paikat. Itse elokuvaa voi suositella. Visuaalinen puoli on erityisen vaikuttavaa jos New York on kaupunkina tuttu.

sunnuntaina, joulukuuta 16, 2007

Eiliset ryhmän pikkujoulut olivat juuri niin hyvät kuin olisi voinut odottaa. Todettakoon nyt vain, että venäläinen tapa juoda vodkaa on aika kuluttava. Tänään raahauduin aamiaiselle läheiseen Varsity Inniin jo ennen yhtä. Kananmunat ja ravainen pekoni sekä makkarat kyllä maistuivat.

Täkäläiseen pikkujouluperinteeseen näyttää kuuluvan lahjojen jako hieman samaan tyyliin kuin Suomessakin. Täällä homma vain tehdään minun mielestäni hieman hauskemmin. Sen sijaan että vain saisi lahjan satunnaiselta henkilöltä, sääntöihin kuuluu, että kun tulee oma vuoro valita lahja, voi joko valita paketoidun lahjan tai varastaa joltakin jo aiemmin avatun lahjan. Näin voi siis yrittää saada vähän mieluisamman lahjan. Se jolta lahja on varastettu saa tietysti taas itse valita lahjan, joko paketoidun tai jo avatun, ja niin edelleen. Sama lahja ei tietenkään voi tulla varastaetuksi kahta kertaa samalla pelivuorolla, ja lisäksi yleensä määrätään maksimimäärä kertoja jonka saman lahjan voi varastaa koko pelin aikana. Itselläni oli eilen ensimmäiseksi käsissä Ann Coulterin kirja If Democrats Had Any Brains They Would Be Republicans, mutta valitettavasti se varastettiin minulta. Tämänpäiväisessä jalkapallofanien lahjojen vaihdossa taas käteen jäi ihan lopultakin The Complete Encyclopedia of Soccer, joka vaikuttaakin ihan pätevältä teokselta.

Illalla kävin katsomassa Tacomassa paikallisen Starsin pelin Wenatchee Fireä vastaan. Laji oli kaukalojakapallo. Oli aika viihdyttävä laji katsoa, vaikka jalkapalloa se kyllä muistutti vain hyvin etäisesti. Mukavinta oli kuitenkin olla liikkeellä isolla ja hyvällä porukalla. Peliä oli hauska katsoa oluttuoppi kourasssa suoraan vasustajan maalivahdin pään yläpuolella.

torstaina, joulukuuta 13, 2007

Olen siellä sun täällä kommentoinut amerikkalaista liikennekäyttäytymistä. Koska asia ei ole yksiselitteisesti niin, että täällä asiat olisivat huonosti, ajattelin kirjoittaa asiasta ihan oman blogimerkinnän. Amerikkalaiseen liikennekäyttäytymiseen tuntuu kuuluvan muutamia periaatteita:

1) Tyhjä tila pitää täyttää. Jos edellä ajavaan on suuri etäisyys, edellä ajava on otettava kiinni, vaikka sitten reilulla ylinopeudella jos ei muuten onnistu. Samoin jos jollakin kaistalla pääse edemmäs kuin omalla, sinne pitää ajaa riippumatta siitä pitääkö sen takia pian vaihtaa takaisin alkuperäiselle kaistalle. Myös hirveässä ruuhkassa kaupunkiajossa.
2) Vilkkua pitää kunnioittaa. Jos joku laittaa vilkun kaistanvaihdon takia päälle, tälle pitää antaa tilaa. Yhdessä ykkösen kanssa tämä toimii niin, että jos ruuhkassa oikeanpuoleinen kaista on tukossa, mutta vasemmalla pääsee ajamaan vaikka 30 metriä edemmäksi, voi aivan hyvin vaihtaa vasemmalle kaistalle, ajaa sen 30 metriä, ja vaihtaa takaisin oikealle kaistalle. Tilaa siis annetaan tällaisillekin sikailijoille.
3) Villkua on ihan turha käyttää jos ei tarvitse pyytää toista autoilijaa antamaan tietä. Olisi se silti usein kiva tietää, että toinen aikoo kääntyä. Tämä onkin aiheuttanut muutamia läheltä piti -tilanteita, kun olen olettanut päätiellä ajavan vilkuttoman auton jatkavan suoraan, mutta se onkin kääntynyt tielle, jolta olen ollut itse liittymässä päätielle.
4) Taustapeili on aivan turha. Ei ole mitään syytä tarkkailla mitä takana tapahtuu ennen kuin on itse vaihtamassa kaistaa. Ohituskaistan tukkiminen on aivan normaalia toimintaa. Olen ajanut lukemattomia maileja ohituskaistalla hituroivan takana.
5) Ajokelin ei pidä vaikuttaa ajonopeuteen. Vaikka sataisi niin, että näkyvyys putoaa muutamaan kymmeneen metriin, nopeutta on aivan turha alentaa. Eikä ajovalojakaan välttämättä tarvita.
6) Hiekkatiellä ei voi ajaa yli neljääkymppiä (km/h). Mieluiten ei niinkään kovaa.

Suomalaisen ajotavan pahin ongelma on minusta se, että terveen järjen käyttö ja joustavuus puuttuvat lähes kokonaan. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että jos haluaa vaihtaa kaistaa, vilkun päällelaittaminen on Suomessa vihoviimeinen virhe. Halutulla kaistalla ajavilla on etuajo-oikeus, ja he kyllä pitävät oikeudestaan kiinni. Sama koskee myös tielle liittymisiä. Amerikassa on oikeasti se hyvä puoli, että tilaa tarvitsevalle annetaan tilaa riippumatta siitä onko tätä pakko tehdä. Nähdään että jos joku ei tilaa anna, ei toinen pääse ikinä eteenpäin. Onhan tämä Suomessakin hieman yleistynyt, eikä toki tarvitse mennä Ruotsia pidemmälle jotta tilanne on suunnilleen sama kuin täällä. Pahoissa ruuhkissa ajo on Amerikassa kuitenkin Suomeen verrattuna suorastaan nautinto.

Olen miettinyt, että tämä ero voisi johtua siitä, että Suomessa kaikki saavat erittäin hyvän opetuksen autokoulussa. Siellä opitaan säännöt tarkkaan, ja säännöistä sekä etenkin omista oikeuksista opitaan myös pitämään kiinni. Amerikkalainen ajaa enemmän tervettä järkeä käyttäen kuin liikennesääntöjä miettien. Joskus se on hyvä juttu, joskus ei. On hyvä että tietä annetaan, vaikka tietä antavalla olisi etuajo-oikeus, mutta välillä tulee vähän turhankin jännittäviä tilanteita kun toisilla on sitä tervettä järkeä hieman enemmän kuin toisilla. Täällä täytyykin omaksua defensiivinen ajotapa ja kaikissa tilanteissa olettaa, ettei kukaan toimi liikennesääntöjen mukaisesti.

Jokatapauksessa se on hyvä, että Suomessa opetetaan autokouluissa ennakoivaa ajotapaa. Se täältä tuntuu kokonaan puuttuvan. Nörttinä on pakko muotoilla tämä niin, että täällä autoilijat harrastavat ahnetta optimointia ja saavuttavat usein hyötyfunktion globaalin maksimin sijasta lokaalin maksimin. Ennakoivalla ajotavalla voidaan päästä sinne globaaliin maksimiin.

keskiviikkona, joulukuuta 12, 2007

Kuten aiemmin totesin, Seattlessa tähän mennessä näkemäni jouluvalot ovat pääasiassa olleet melko hillittyjä, ja itse useimmissa kodeissa jouluvaloja ei ole lainkaan. Joitakin ylilyöntejäkin toki on, mutta mikään ei vedä vertoja Candy Cane Lanelle.

Candy Cane Lane on 1940-luvulla alkanut katkeamaton perinne NE Park Roadilla Ravennan puiston kupeessa. Siellä on nimittäin joka vuosi kaupungin vaikuttavimmat jouluvalot. Luomoava on sana jota täkäläiset luultavimmin käyttäisivät, ja oli tuo minustakin ihan hyvin tehty eli ei ollut ollenkaan niin ylilyövä kuin olin pelännyt. Olivatpa asukkaat vielä laittaneet pihoilleen joululauluja soimaan. Huomasin myös, että melkein jokaisessa pihassa oli jonkinlainen rauhan teema, ja musiikkina kuultiin minun paikalla käydessäni myös John Lennonin ja Yoko Onon Happy Xmas (War Is Over).

Kieltämättä tuntui aika oudolta käppäillä toisten kotitaloja valokuvaten. Näin varsinkin kun amerikkalaiset eivät juuri harrasta verhoja, ja monissa olohuoneissa näkyi ihmisiä. Toisaalta eräässäkin pihassa oli joukko satuhahmoja aseteltuna niin, että keskelle oli jäänyt tyhjä paikka, johon selvästi oli tarkoitus lasten mennä valokuvattavaksi.

tiistaina, joulukuuta 11, 2007

Meillä töissä kiertää joulupukki jakamassa karkkia. Me olemme kaikki aikuisia (no... tavallaan) ja kaikilla on hauskaa.
Tänään se iski sitten vähän kuin halolla päähään, että nyt ei ole enää jäljellä yhtäkään ehjää viikkoa ennen kuin menen yli kuukaudeksi Suomeen. Hurjaa. Ainakin yksi laskettelupäivä tähän väliin vielä mahtuu, samoin kuin labran pikkujoulut pomon kotona ja yhden kotiinsa Hollantiin palaavan työkaverin läksiäiset, mutta muuten tässä on aika vähän jäljellä. Hurjaa.

maanantaina, joulukuuta 10, 2007

Seattlessa on amerikkalaisittain aika hillityt jouluvalot. Erityisen mielissäni olen siitä, että tässä kotikulmilla Fremontissa kaikki kaupat ovat pitäneet valonsa hillittyinä. Alue on niiden ansiosta nyt vain vielä normaaliakin viihtyisämpi, ja sitä ei voi kyllä aina Suomessakaan kaupunkien jouluvaloista sanoa. Hillittyjen valojen lisäksi täällä Fremontissa on myös jotakin hillittömän hauskaa. Punainen tähti on toki aivan täydellinen lisäys Leninin patsaaseen.

sunnuntaina, joulukuuta 09, 2007

Tänään laskettelukauteni pääsi vihdoin kunnolla käyntiin useita rinteitä avanneella Crystal Mountainilla, ja millaisessa kelissä! Taivaalla ei ollut pilven pilveä. Aivan vieressä olevan Mount Rainierin lisäksi kaikki muutkin Washingtonin suuret tulivuoret näkyivät aivan selvästi: Mount St. Helens, Mount Adams ja Mount Baker. Lisäksi pari viikkoa sitten läheltä nähty Mount Stuart oli näkyvissä (toisen kuvan horisontin korkein huippu), samoin Mount Index jos en ihan väärin tunnistanut.

Lunta on edelleen aika vähän, mutta kuitenkin tänään aivan riittävästi. Lisää saisi tulla ja pian. Taannoiset vesisateet kun pääsivät ikävästi sulattamaan jo tulleita lumia.

lauantaina, joulukuuta 08, 2007

Sain päähänpiston alkaa kuunnella koko musiikkikokoelmani aakkosjärjestyksessä läpi. Tulisi varmaan paljon löytöjä, kappaleita joita ei ole pitkiin aikoihin kuunnellut. Minulla on täällä mukana kaikki suomalainen musiikkini, 1665 kappaletta, 108 tuntia ja 39 minuuttia. Sitten tulin ajateelleeksi, että J. Karjalaisen kohdalla saattaisi huumori loppua, sitä kun on suunnilleen kahdeksi kokonaiseksi työpäiväksi. Nyt mennään Anssi Kelassa, joten olisi tätä vielä vähän jäljellä.

Musiikkin liittyy myös päivän paras uutinen. Sain nimittäin kuulla, että SMG:llä on Tavastialla keikka 28.12. Tätä ei SMG:n omien sivujen keikkalistassa vielä ollut, enkä ollut tullut katsoneeksi Tavastian sivuja. Mutta nyt on lippu hankittuna, ja se on pitänyt mielen iloisena koko päivän.

perjantaina, joulukuuta 07, 2007

Lisäsin Havaijilta tekemiini blogimerkintöihin kuvia. Vedenalaiset otokset on otettu verkkokaupassa 35 dollaria makseneen vedenpitävän kotelon avulla. Ihmeen hyvin se toimi hintaansa nähden. Kameran valmistajan oma kotelo maksaisi 240 dollaria eli melkein saman kuin itse kamera.

Loman teemana oli se, että kaikki onnistui aivan nappiin sään puolesta ja muutenkin. Kaikki mitä oltiin aiottu nähdä nähtiin, ja kaikki oli vähintään yhtä hienoa kuin oli odotettu. Hyvä sää ei tähän vuodenaikaan ole Havaijillakaan mikään itsestäänselvyys, mutta kaikkiin suunniteltuihin kohteisiin päästiin auringonpaisteessa. Snorklauspäivä tiistai oli tässä suhteessa kaikkein uskomattomin. Takaisin meloessamme tosiaan pilvet kerääntyivät ja alkoi sataa. Lounasta syötiin hotellin lähellä sadekelissä, eikä se sade siellä ennen iltaa loppunut. Kuitenkin kun ajoimme alkuperäisen suunnitelman mukaisesti pohjoisemmaksi uimarannalle, keli oli taas täysin aurinkoinen.

Erityisen ylpeä olen Mauna Kean reissun onnistumisesta. Kun nousee merenpinnan tasolta 4200 metriin kolmessa tunnissa, on selvää että voi tulla huono olo. Joimme koko ajomatkan ajan vettä ja pysähtelimme monta kertaa hetkeksi tottutelemaan muuttuneeseen ilmanpaineeseen (pysähtely oli kyllä veden juonninkin takia pakollista), ja olen varma että tämän ansiosta koko reissun aikana tuli huono olo vasta kun aivan huipulla otti juoksuaskelia hyviä valokuvaushetkiä metsästäessä. Ja sekin huono olo oli aivan pientä, etenkin viime keväänä Aiguille du Midillä kokemaani verrattuna. Ja se oli sentään yli 350 metriä alempana, ja aamulla oltiin silloin lähdetty noin 1000 metrin korkeudesta. Silloin kylläkin 2800 metriä noustiin 40 minuutissa.

Big Island ei ole siinä mielessä varsinainen rantalomakohde, että siellä ei pääse kokemaan mielikuvien Havaijia pitkine hiekkarantoineen ja surffaajapoikineen. Tätä siellä ei ole nimittäin melkein ollenkaan. Myöskään yöelämää saarella ei ole, tai ainakaan emme sitä löytäneet. Pahimman turistikeskittymän eli Kailuan baarit olivat ainakin perjantaina iltayhdentoista aikaan aivan tyhjiä. Sen sijaan Big Island on luontokohteista nauttivan aktiivilomailijan paratiisi. Luonto on uskomattoman monipuolista, ja tarjoaa monenlaista tekemistä, kuten varmaan aiemmista blogimerkinnöistä on selvinnytkin.

Kun nyt olen päivän mittaan lukenut hieman lisää lomani aikana iskeneestä Pacific Northwestin talvimyrskystä, on käynyt selväksi ettei Seattlekaan aivan kolhuitta selvinnyt. Muunmuassa aivan tuossa lähellä Greenwoodin kaupunginosassa ovat useiden talojen kellarit täyttyneet vedestä, ja läheiselle Golden Gardensin rannalle ylhäältä Ballardista kiemurteleva tie on romahtanut kokonaan pois yhdeltä kohtaa. Myrsky on itse asiassa aiheuttanut laajaalti tuhoa Oregonia ja British Columbiaa myöden, ja jotenkin on hankala käsittää nämä mittasuhteet. Ei täälläkään kaiketi mitkään kivat kelit ole siis olleet, joten näin itsekkäästi voisi todeta, että tulipahan valittua hyvä ajankohta Havaijin lomalle.

torstaina, joulukuuta 06, 2007

Eilinen Havaijin ukkosmyrsky olikin näköjään pientä. Satakunta kilometriä Seattlen eteläpuolella Centralian tienoilla on tullut niin paljon vettä, että tuhannet kodit ovat tuhoutuneet tai vaurioituneet pahoin. Sähköt, puhelinlinjat ja juokseva vesi ovat alueella tietenkin poikki. Lisäksi muunmuassa suuri I-5 -maantie on poikki, ja moni muu tie on paikoin tuhoutunut kokonaan. Pelkkää I-5:ttä pitkin ajaa poikki olevasta kohdasta päivittäin 54000 autoa, joten kaaokseen määrää voi vain kuvitella. Myös Seattlen ja Portlandin välinen rautatie on paikoin tuhoutunut. Uutiskanavilta tulee ihan uskomatonta kuvaa. Kuinkahan tästä toivutaan?

Seattlessa ei toki ole hätää.
Tänä aamuna tehtiin aikamatka Waipiʻo Valley'n trooppiseen sademetsään. Ainoa tapa päästä laaksoon on mailin mittaista, kaltevuudeltaan 25 prosenttista tietä pitkin. Useimmat turistit joutuvat haikkaamaan tämän matkan, mutta meillä oli onneksi neliveto alla. Vaan oli sekin hurjaa, alas ja ylös. Täytyy myöntää että hieman pelotti. Vertailun vuoksi: normaalin jyrkän mäen kaltevuus on tuollaiset kymmenen prosenttia tai allekin. Jarruista nousikin melkoisen sankka vesihöyrypilvi ajaessamme ensimmäiseen tiellä olleesseen lammikkoon. Kaikenlaisia maastoesteitä olikin alhaallakin siinä määrin, että kunnon neliveto oli paikallaan. Siltikään meillä ei maavara riittänyt ihan kaikkiin paikkoihin, mutta se oli ihan hyväkin, niin tuli väkisinkin sitten käveltyä.

Alhaalla laaksossa asuu kolmisenkymmentä ihmistä. Sähköä tai juoksevaa vettä ei ole, puhelinlinja sentään nähtiin. Rannalla on saaren parhaat aallot, ja tänäänkin nähtiin muutamia paikallisia surffilaudan kanssa. Turisteihin törmäsimme lähinnä paluumatkalla, sillä olimme taaskin hyvin aikaisin liikkeellä. Se olikin hyvä se, koska auringonpaiste loppui puolen päivän aikaan kun ajelimme ylös laaksosta. Vastaan tuli suuri määrä turisteja.


Laakson jälkeen pyörähdettiin vielä laavakivisellä rannalla sekä huikean jokilaakson ylimenevällä maantiesillalla. Syvällä laaksossa oli uskomaton määrä palmuja ja vähän muitakin sademetsän kasveja.

Illaksi palattiin ajoissa Konan suuntaan, sillä ei haluttu ottaa mitään riskiä lennolle ehtimisen suhteen. Ajattelimme, että viettäisimme loppuajan rannalla lohkoillen, mutta ei mennyt ihan niin.

Konaa lähestyessämme aloimme ihmetellä vastaantulevien autojen määrää. Selitys saatiin pian: saaren koko länsipuoli oli ukkosmyrskyn kourissa. En ole varma olenko kokenut moista aiemmin edes Houstonissa. En ainakaan auton ratissa. Tiellä oli paikoin ison SUV:mmekin mitalla akselistoon yltäviä vesilätäkköjä ja lisäksi siellä täällä tiellä oli veden tuomia kevyitä laavakiviä. Näkyvyys oli minimaalinen, ja suuri osa amerikkalaisista on niin hölmöjä, etteivät älyä käyttää ajovaloja sateella. Se ei ole yhtään kivaa.

Yhdessä kohtaa oli koko kaista poikki kunnon maanvyörymän takia, ja siihen olikin onneksi tullut poliisi ohjaamaan liikennettä. Perille kuitenkin päästiin, ja toivottavasti lennonkaan kanssa ei tule ongelmia. Myrsky on kyllä laantunut. Kailuassa eli Konan kaupunkikeskuksessa tosin oli vielä äsken sähköt poikki koko rantakadulla, ja lähes kaikki ravintolat ja kaupat olivat kiinni, eivätkä katuvalotkaan tietenkään olleet päällä. Kaupungissa olikin melko aavemaista.

keskiviikkona, joulukuuta 05, 2007

Aamulla vuokrattiin kahden istuttava merikajakki, lyötiin se auton katolle ja lähdettiin Kealakekuan lahdelle. Takakonttiin heitettiin snorklauskamat. Melottavaa oli mailin verran lahden poikki, ja perillä Captain Cookin monumentilla odotti akvaariomaisemat: uskomattomia värikkäitä kaloja ja hienoa korallia täysin kirkkaassa vedessä. Ei voi käsittää miten hienoa oli. Kaloja oli muuten sitten paljon.

Aurinko paistoi ilman pilvien häirintää, kunnes yhtäkkiä alkoi tuulla ja kovaa. Snorklata ehdittiin täydellisessä kelissä, mutta paluumatkasta tuli jännittävä. Jo mennessä olivat aallot hieman mietityttäneet, mutta nepä eivät olleetkaan vielä mitään. Nyt iski parimetristä aaltoa, ja kajakki hörppi jatkuvasti vettä. Vaan hyvin päästiin perille, on ne merikajakit vaan aika vempeleitä. Moottorivenettä en olisi niissä aalloissa uskaltanut ajaa.

Melonnan jälkeen oltiinkin aivan poikki, joten käytiin enää vain katsomassa havaijilaista temppeliä, ja loppuaika vietettiin Hapuna Beachilla aalloissa pomppien ja nurtsilla loikoillen. Täysin alkuperäisessä kunnossaan säilynyt temppeli oli aika vaatimaton kivikasa sihen nähden että se oli peräisin 1790-luvulta. Se antoi vähän perspektiiviä siihen, millaista täällä oli ennen valkoisen miehen tuloa. Se ensimmäinen valkoinen mies oli muuten Kuninkaallisen laivaston kapteeni Cook, joka vuonna 1779 sai Kealakekua Bayllä surmansa polynesialaisesta nuolesta.

tiistaina, joulukuuta 04, 2007

Tänään mentiin taas aamulla sademetsään. Kävely oli lyhyt, mutta sen päässä oli klassinen trooppinen sadeputous, joka putosi suureen vihreään kuoppaan. Enpä olisi uskonut, että sellaisen pääsee näkemään muuten kuin kuvissa.

Aamulla oltiin herätty merenpinnan tasolta Hilosta saaren sateiselta itäpuolelta, mutta jo puoli yhteen mennessä oltiin 4205 metrin korkeudessa Mauna Kean huipulla. Tämä on se kuuluisa paikka, jonka päällä olevista pyöreistä valkoista avaruusteleskooppimajoista melkein kaikki ovat nähneet kuvia. Tästä syystä sinne menee myös tie, joka toki vaatii nelivedon. Toki hyvin korkealle pääsee millä tahansa Sedanilla. Jo pelkän Mauna Kean ja Mauna Loan (4169 metriä) välistä kulkevan Saddle Roadin ajaminen olisi ollut elämys. Molemmat vuoret ovat kyllä aika oudon näköisiä, koska muodot ovat todella loivia. Pelkiltä kukkuloilta näyttävät. Näissä kuvissa niitä ei oikein edes vuoriksi hahmota, koska ovat pahasti pilvessä.

Koko matka kohti huippua oli pilvisestä kelistä huolimatta huikea. Pilvisyys toki hellitti ylös mentäessä, sillä ylitimme monta pilvikerrosta. Visitor centerin kohdalla 2805 metrissä meinasi käydä huonosti, sillä tie oli lumentulon takia poikki. Vajaan tunnin mittaisen pakollisen aklimatoitumisen jälkeen tie kuitenkin taas avattiin, ja voi veljet, olipahan reissu. Luntakin nähtiin, ja trooppinen sademetsä tuntui todella kaukaiselta. Tuuli vain oli sellainen, että autosta ei talvivaatteista huolimatta pystynyt kovin moneksi kymmeneksi sekunniksi kerrallaan nousemaan.

Nyt ollaan taas hotellilla merenpinnan tasalla, nyt vain taas täällä saaren aurinkoisella länsipuolella. Vuoren rasitukset pestiin Hapuna Beachin suurissa aalloissa, ja paljon muuta ei sitten ennen pimeän tuloa ehdittykään, mitä nyt katsottiin auringon painuminen mereen oman hotellihuoneen parvekkeelta. Etualan kookospalmut muuttuivat silueteiksi.