Tuosta kymmenen päivän reissusta voisi todeta, että se tuli yllättävän edulliseksi. Se tietysti auttoi, että meitä oli kolme henkeä matkalla. Oma osuuteni majoituksista oli 255 euroa (9 yötä), auton vuokrauksesta 200 euroa (kaksi viikkoa) ja bensoista 105 euroa. Nämä peruskulut ovat siis yhteensä 560 euroa. Kansallispuistoja varten meillä oli aiemmin ostettu 50 dollarin hintainen vuoden voimassa oleva kortti, jota en laske tämän reissun kuluihin, sillä sitä tulee käytettyä yli hintansa edestä pelkästään päiväreissuilla Washingtonin osavaltiossa. Sillä säästettiin 100 dollarin eli 80 euron edestä kansallispuistojen pääsymaksuja. Lisäksi ruokaan, juomaan ja muuhun satunnaiseen meni noin 365 euroa, joten kaikkiaan reissun hinnaksi tulee noin 925 euroa. Halvin yöpyminen meillä oli muuten Las Vegasissa, jossa oma osuuteni oli alle 19 euroa per yö. Hotelli oli kuitenkin neljän tähden hotelli parhaalla mahdollisella paikalla.

Tänään sai pitkästä aikaa nukkua pitkään. Ruuanlaitostakaan ei tarvinnut huolehtia, sillä tänään oli työpaikan virkistyspäivä merenrannassa puistossa. Ruoka ei ollut erityisen hyvää, mutta ainakin sitä oli vähintäänkin riittävästi. Kun väki alkoi hälvetä, poikkesimme vielä Ballardissa markkinoilla. Ballard on aluetta, jonne asettui aikoinaan asumaan paljon pohjoismaalaisia. Pääsinkin puhumaan hieman ruotsia erään vanhemman hyvin ruotsalaisen näköisen miehen kanssa. Liputkin olivat näyttävästi esillä.

Takaisin Seattlessa. Voi sanoa, että reissu onnistui kaikin puolin täydellisesti. Nyt on kliseisesti väsynyt mutta onnellinen olo. Lisäsin kuvia ja niihin liittyviä pieniä lisäkommentteja matkan aikana tekemiini blogimerkintöihin. Kaikki kuvat eivät näemmä edes mahdu blogin pääsivulle, vaan on syytä käyttää arkistolinkkiä.

Aloitimme päivän ajamalle aamiaiselle Washingtonin puolelle. Alle tunnin ajon jälkeen löysimme Washingtonin puolelta pienestä Woodlandin kaupungista Rosie's Dinerin. Paikka oli todella kiireinen, mutta silti itse Rosie toivotti meidät tervettulleiksi ja ohjasi toiseen vapaina olleista pöydistä. Ja kyllähän köyhät ritarit, pekoni ja paistettu muna pikkukrapulaan maistuivatkin.


Koska oli puolipilvinen keli ja pilvet näyttivät väistyvän, päätimme ajaa Mount St. Helensin kautta. Ensimmäisessä kohteessa pilvisyydellä ei ollut merkitystä, sillä se oli maan alla. Noin 2000 vuotta sitten tapahtuneen tulivuorenpurkauksen yhteydessä oli käynyt niin, että laava oli muodostanut pitkiä tunneleita. Mekanismi menee niin, että maan pinnalla laava jähmettyy, mutta alempana se jatkaa virtaamistaan. Kun laava sitten aikanaan loppuu, jäljelle jää luola. Me kävelimme lyhyimmän reilun kilometrin mittaisen luolan päästä päähään. Mietin että jos olisi klaustrofobisia taipumuksia, ne tulisivat esille viimeistään näissä luolissa. Propaanilamppu oli ainoa valonlähteemme. Tämän jälkeen piti vihdoin nähdä itse tulivuori lähietäisyydeltä. Tämä onnistuikin hieman edellistä yritystä paremmin, mutta aivan huippu oli tälläkin kertaa pilvessä. Muuten näkymät olivat taas epätodelliset. Alla olevassa kuvassa on tulivuorenpurkauksesta tulleen kuuman höyryn ja tuhkan pystyyn tappamia puita.


Yhä edelleen tuntuu siltä, että matkan paras osa oli Utahin kansallispuistot. Niissä todella tuntui siltä, kun ei olisi enää samalla planeetalla. Mietinkin, että ulosmennessä portilla pitäisi olla kyltti Welcome back to Planet Earth.

Tässä vielä hieman tilastotietoa matkaltamme:

• Matkan kesto: 10 vrk
  
• Ajomatka: 5870 km
  
• Ajoaika: 77 tuntia 28 minuuttia
  
• Keskinopeus: 76 km/h
  
• Bensankulutus: 9,2 l / 100 km
  
• Osavaltioita: 7 (Washington, Oregon, Kalifornia, Nevada, Arizona, Utah, Idaho)
  
• Kansallispuistoja: 7 (Redwood, Yosemite, Death Valley, Zion, Bryce Canyon, Capitol Reef, Arches)
  
• Merkittäviä kaupunkeja: 5 (San Francisco, Las Vegas, Salt Lake City, Boise, Portland)
  
• Pisin ajopäivä: 1050 km (Utah – Idaho – Oregon)
  
• Lyhyin ajopäivä: 0 km (Las Vegas)
  
• Suurin lämpötila: 52°C (Badwater, Death Valley, Kalifornia)
  
• Matalin lämpötila: 11°C (Mount St. Helens, Washington)
  
• Korkein piste: 3031 m (Tioga Pass, Yosemite, Kalifornia)
  
• Matalin piste: 86 m merenpinnan alapuolella (Badwater, Death Valley, Kalifornia)

Matkan aikana tuli mieleen muutamia vinkkejä niille, jotka suunnittelevat automatkailua USAssa:

• Keskity luontonähtävyyksiin. Suurin osa kansallispuistoista on maan länsiosissa, joten suuntaa sinne. Käsittääkseni isoista kaupungeista vain New York ja San Francisco ovat kaupunkeina sellaisia, että niihin kannattaa turistina varta vasten mennä. Lisäksi toki Los Angeles ja Las Vegas ovat kaupunkeja, joista viihdepainotteinen tekeminen ei helpolla lopu kesken.
  
• Älä käytä isoja interstate-maanteitä, vaan etsi vaihtoehtoisia pienempiä teitä. Interstate-maanteiden varrella on vain vähän nähtävää, ja ne yleensä kiertävät kaikki kiinnostavat luontokohteet kaukaa. Interstate-maanteillä on erityisesti se huono puoli, että niillä ei saa pysähtyä. Pienemmillä maanteillä sen sijaan on paljon varta vasten tehtyjä näköalapaikkoja, joihin on mukava pysähtyä ihailemaan ja valokuvaamaan maisemia. Myöskään pieniä viehättäviä pikkukaupunkeja on vaikea löytää jos ajaa interstatea pitkin.
  
• Vältä pikaruokaloita ja syö niiden sijaan pikkukaupunkien dinereissa. Dinereissa saa paljon parempaa ruokaa, niissä voi tarkkailla paikallisia perusamerikkalaisia ja hintakaan ei ole juuri pikaruokaloita suurempi. Pikaruokala on hyvä valinta vain jos on kiire.
  
• Vältä motellivarausten tekemistä. Tämä antaa vapauden muuttaa suunnitelmia jos matkan varrelta löytyykin jotain yllättävää. Varaus on paikallaan lähinnä jos olet tulossa pienelle paikkakunnalle myöhään. Pikkukaupungeissa kun ei välttämättä ole motelleissa 24 tunnin päivystystä, mutta jos teet varauksen, saat huoneen avaimen tavalla tai toisella. Isoimpiin kaupunkeihin saattaa myös olla syytä tehdä varaus. Jos ei muusta syystä, niin siitä että isoissa kaupungeissa voi olla ikävä harhailla motellia etsien. Toisaalta motellit ovat usein keskittyneet tietyille alueille, ja kyltit kyllä kertovat onko motelleissa tilaa.
  
• Ohita kaikki isot autot heti kun se on mahdollista. Interstatella ne haittaavat näkyvyyttä, ja ajat helposti liittymän ohi. USAssa tienviitat kun eivät ole ihan samalla tasolla kuin Suomessa, ja liittymä voi olla kummalla puolella tietä tahansa. Pienillä teillä isot autot taasen hyytyvät ylämäkiin ja hidastavat matkantekoa.
  
• Vuokraa riittävän iso auto. Vuoristossa on syytä olla riittävän iso moottori, jotta ajaminen ei muutu kärsimykseksi. Useimmissa tapauksissa "full size" on oikea valinta, vaikka auto silloin tuntuukin eurooppalaisittain laivalta.

Isoin yllätys matkalla oli se, että tiukasta aikataulusta huolimatta ehdimme nähdä jokaisesta kansallispuistosta juuri niin paljon, kuin niistä yhdessä päivässä haluaa nähdä. Lähes jokaisessa voisi toki viettää vaikka useita päiviä, sillä esimerkiksi Yosemitesta vain viisi prosenttia voi nähdä tekemällä lyhyitä kävelyitä autolta. Siltikin jäi sellainen olo, että kaikista kansallispuistoista ehti nähdä sen minkä halusikin nähdä.

Tuntuupa hienolta kun päivän ajot on alettu jo iltapäivällä. Portlandiin asti on päästy, eikä Seattleenkaan olisi enää kuin kolmen tunnin ajo. Portlandia pidetään USAn olutpääkaupunkina, ja kohta suuntaammekin jokirannan puistoon suurille vuosittaisille olutfestareille.


Portlandiin ajoimme solassa Columbia-jokea pitkin. Vuoristoajelu on siis vihdoin ohi. Paitsi että huomenna menemme vielä Mount St. Helensille jos keli on hyvä. Se kun on joka tapauksessa matkan varrella.

Tänään oli sitten reissun ehdottomasti tiukin ajopäivä: kilometrejä tuli hieman yli tuhat ja viiden tonnin rajapyykki ylittyi. Tänään oli myös reissun ensimmäinen päivä, joka vietettiin kokonaan isoilla interstate-moottoriteillä. Maisemissa ei ollut hurraamista, vaikka Idahon perunapeltojen keskellä olikin tavallaan ihan hauska ajaa. Ja onhan se ihan vinkeätä kun tie näkyy luotisuorana horisonttiin asti kymmenien kilometrien ajan. Nyt olemme Oregonissa Pendletonin pikkukaupungin lähellä motellissa.

Idahon kuuluisat perunat osoittautuivat erinomaisiksi, vaikka niistä olikin tehty muusia. Ruokajuomani oli Montanalaista Moose Drool olutta. Etiketin kuolaava hirvi oli niin hieno, että oli pakko ottaa pullo mukaan. Osavaltion pääkaupunki Boise osoittautui oikein viihtyisäksi Tampereen kokoiseksi isoksi pikkukaupungiksi. Kaupungin ruokaravintoloiden ja baarien terassit olivat täynnä ihmisiä, ja ilmapiiri oli oikein kotoisa. Olisi ollut mukava jäädä terasseille iltaa viettämään, mutta päätimme jatkaa matkaa, jotta ehdimme Portlandiin olutfestareille. Niinpä visiitti jäi pariin tuntiin. Ehdimme kuitenkin nähdä myös Idahon State Capitolin eli osavaltion parlamenttitalon, joka oli kyllä aivan keskustassa. Lisäksi se näyttää olevan oudolla tavalla vinossa.


Matkalla Boiseen mietimme, miksi mormoonipioneerit päättivät asettua juuri Suolajärven lähelle. Ehdottomasti hauskin teoria oli se, että tarkoitus oli mennä Tyynelle valtamerelle asti, ja Suolajärvellä maistettiin vettä ja luultiin oltavan perillä.

Menimme aamulla Salt Lake Cityssä mormoonien temppelille. Kuinka ollakkaan, tapasimme suomalaisen lähetystyössä olevan sisaren, joka piti meille esittelykierroksen suomeksi. Lienee paras, etten kommentoi mormooneja tässä tämän enempää.

Viimeinen Utahin kohde oli Antelope Island, joka on saari Suolajärvessä. Vesi on todella suolaista. Tuntui todella oudolta kellua tukkisuorana pinnalla evääkään liikuttamatta. Vielä oudommalta tuntui uida selkäuintia vain hieman yli nilkkoihin syvässä vedessä – koskematta pohjaan. Ja hassua oli sekin, että vedestä tultua iho kuivui nopeasti ja sillä oli paljon suolaa. Luulin sitä ensin hiekaksi! Uinnin jälkeen käytiin syömässä biisonipurilaat ja ottamassa kuvat parista elävästä mutta helteessä laiskistuneesta yksilöstä.

Nyt keula on luoteeseen kohti Idahoa. Tässä alkaakin olla jo kotimatkan tuntua, vaikka hienoja juttuja on vielä edessäkin. Idahon ainoassa minkäänkokoisessa kaupungissa Boisessa olisi tarkoitus syödä illalla Idahon kuuluisia perunoita. Rekisterikilvissäkin lukee siellä Famous potatos.

Salt Lake Citystä löytyi motelli, jossa langaton nettiyhteys toimii. Näinpä sain korjattua matkan varrella kännykällä tekemäni blogimerkinnät kuntoon. Osa niistä jopa puuttui kokonaan, jostain syystä kaikki postaukset eivät ole menneet perille. Kuvia lisäilen myöhemmin, sillä sänky houkuttelee enemmän kuin niiden säätäminen. Hieman ennen Salt Lake Cityä mailimittariin tuli 2500 mailia täyteen. Kilometreinä se on reilu 4000, joten keskimääräinen ajopäivä on ollut yli 650 kilometriä jos laskuihin ei oteta maanantaita, joka vietettiin paikoillaan Las Vegasissa. Ennen matkaan lähtöä mainitsemani 5000 kilometriä ei tule pätemään, sillä siihen ei oltu otettu huomioon suurta osaa kansallispuistoissa tehtävää ajoa.



Tämän päivän ohjelmassa oli Arches National Park, joka oli täynnä käsittämättömiä punaiseen hiekkakiveen muodostuneita kaaria. Ylemmässä kuvassa vasemmanpuoleisen kaaren alla olevista ihmisistä saa jonkinlaisen käsityksen siitä, kuinka valtavia kaaret ovat.

On kyllä aivan uskomatonta, miten erilaisia ja toinen toistaan hienompia maisemia on tullut nähtyä. Kansallispuistoissa kävely on ollut parasta, mutta kyllä auton ikkunastakin on maisemaa piisannut. Tällä hetkellä tuntuu, että Utah on ollut matkan paras osuus. Aivan mieletön paikka, tulkaa kaikki tänne! Ainakin kaikki amerikkalaiset tuntuvat niin tekevän: missään muualla en ole nähnyt niin paljon eri osavaltioiden rekisterikilpiä autoissa. Onhan tämä aika keskellä, mutta todella kaukaakin on tultu, aina itärannikkoa myöten. Alla oleva kuva eilisestä motellista kertoo paljon siitä, miltä tässä osavaltiossa näyttää.


Ilta päätettiin käymällä Salt Lake Cityssä oluella ja Buffalo wingseillä motellin läheisessä baarissa. Mormoonit eivät siis ole estäneet oluen tarjoilua kirkkoonsa kuulumattomille. Tosin alkoholijuomia saa Salt Lake Cityssä käsittääkseni vain jos tilaa ruokaa. Siis ihan niin kuin 70-luvulla Suomessa.

Aika tiukka päivä taas. Iltapäivä vietettiin Zion National Parkissa uskomattomassa kanjonissa ja auringonlaskun aikaan ihailtiin uskomattomia hoodoo-muodostelmia Bryce Canyon National Parkissa. Olin nähnyt näistä kuvia, mutten tiennyt niiden olevan Utahissa. Brycessä lämpötila putosi ensimmäisen kerran moneen päivään alle 35 asteen. Lämpötila-asteikossa on tainnut tapahtua pieni uudelleenkalibrointi, koska 25 astetta tuntui mukavan viileältä.

Auringon laskettua ajettiin pari tuntia pientä kaksikaistaista maantietä. Näimme tienvarressa kaksi peuraa ja jäniksiä ja hiiren näköisiä jyrsijöitä meni auton edestä kirjaimellisesti koko ajan. Onneksi vältyimme kolareilta. Autoja taisi tulla vastaan koko aikana vain viisi tai kuusi.


Yö nukutaan motellissa Torreyn pikkukaupungissa. Lipaston laatikosta löytyy raamatun lisäksi The Book of Mormon. Avain saatiin taas jo suljetun respan oveen teipatusta kirjekuoresta. Small Town America toimii.

Arizona on nähty. Moottoritie meni kapeaan kanjoniin, joten jäi tästäkin osavaltiosta jotakin muistoja, vaikkei sitä yli puolta tuntia kestänyt eikä yhtään kylää tai kaupunkia nähty. Utahiin tultaessa kalliot muuttuivat yhtäkkiä punaisiksi, ja niitä tässä sitten ollaankin muutama kymmenen mailia ihailtu. Nevadasta tuttuja kymmenien kilometrien mittaisia luotisuoria tienpätkiä ei onneksi ole enää ollut.

On se mukavaa kun saa nukkua pitkään eikä tarvitse lähteä ajamaan mihinkään. Pian pääsee hotellin uima-altaalle loikoilemaan. Tässä vielä kuva Luxor-hotellista. Kenen mielestä tämä voi olla oikeasti hieno?

Olipahan äärimmäinen päivä. Death Valleyssä oli pahimmillaan lämpöä 125°F eli lähes 52°C. Yli neljän tunnin ajan lämpöä oli noin 45 astetta. Alkoi kyllä huumori loppua kun parissa muutaman kilometrin mittaisessa ylämäessä piti ottaa ilmastointi pois päältä ettei auto keittäisi. Yleensä ulkona liikkuessa tuulenvire viilentää kivasti, mutta nyt se vain pahensi asiaa, aivan kuin olisi valtavalla hiustenkuivaimella puhallettu. Suihku Las Vegasissa teki kyllä hyvää.


Las Vegasista taasen ei tiedä mitä sanoa. Paikka on niin mauton, että se on jo hieno. Kuvat ovat New York, New York ja Paris Las Vegas -hotelleista. Sanattomaksi vetää.

Päivää ei voi sanoin kuvailla, mutta toivottavasti kuvat auttavat. Yosemite on todellakin maineensa arvoinen kansallispuisto. Samanlaista graniittiseinää ei monessa paikassa näe – mitä nyt Suomessa. Mittakaava vain on aivan eri. Esimerkiksi ylemmässä kuvassa vasemmalla oleva El Capitan nousee 967 metriä kuvassa näkyvän laakson pinnan yläpuolelle. Päivän avainsanat olivat monoliitti ja vesiputous. Nisäkäslistalle taasen saa lisätä kauriin. Puistosta pois ajaessa auringonlasku sai metsän näyttämään satumetsältä: kaikki värit olivat vain aivan vääriä ja aivan liian hienoja. Tie kulki parhaimmillaan reippaasti yli kolmessa kilometrissä, mutta kasvusto näytti siellä suunnilleen samalta kuin hämäläisessä mäntymetsässä. Laskeutuminen alas reiluun 2000 metriin oli myös melkoinen elämys – varsinkin jarruille, jotka alkoivat tärisyttää koko autoa. Hengissä kuitenkin selvittiin, ja jarrutkin toipuivat kun saivat hieman jäähtyä. Kilometrejä on nyt takana 2100 ja ajoaikaa noin 30 tuntia. Jokaisena kolmena aamuna onkin herätty ennen seitsemää.


Nyt ollaan alhaalla laaksossa Bishopin pikkukaupungissa. Motelli varattiin varhain aamulla ja perille tultiin myöhään. Avain odotti nimelläni varustetussa kirjekuoressa, ja sen löytyessä tuntui kuin olisi piilotetun aarteen löytänyt. Huomenna Death Valleyn kautta illaksi Las Vegasiin.

Kaksi päivää matkasta takana, ja pitkälle on päästy. Ajettu on noin 1400 kilometriä, ja olemme nyt San Franciscossa. Näkymä oli kyllä taas kerran hieno, kun Golden Gaten silta ja San Francisco tulivat näkyviin, ja eihän sitä voinut vastustaa lyhyttä käyntiä tutussa paikassa. Paljon on nähty, ja maisemat ovat vaihdelleet sankoista lehtipuumetsistä jylhiin merenrantakallioihin, dyyneistä jykeviin punapuumetsiin ja Kalifornian ruosteisista kukkuloista viiniviljelyksiin ja oliivilehtoihin. Ja tulipahan muuten ajettua autolla elävän puun läpi! Nisäkkäistä on nähty orava, rotta, lehmä, hevonen, lammas, laama, merileijona ja valas.


Ensimmäisenä päivänä ehdimme suunnitellusti rannikolle Oregonin eteläpäähän lähelle Kalifornian rajaa. Motellikaupunkimme oli Gold Beach ja huoneeseen astuessamme saimme ihailla auringonlaskua suoraan omasta ikkunastamme. Oregonin rannikko osoittautui juuri niin hienoksi kuin oli luvattu, kuten yllä olevasta kuvasta näkyy. Kaliforniassa pääkohteemme oli punapuumetsät, ja olivathan punapuut valtavia! Valitsemani kuva on kuitenkin hieman etelämpää Kalifornian ruosteisilta kukkuloilta.

Huomenna lähdetään sitten isolle retkelle. Auto odottaa pihassa, tavarat on pakattu ja lähtöajaksi on sovittu klo 7:00 aamulla. Ensimmäisen päivän evääksi teimme pepperonipizzaa. Kylmän pizzan antamilla voimilla pitäisikin sitten päästä mahdollisimman lähelle Kalifornian pohjoisrajaa. Tarkoitus on ajaa nopean interstaten sijaan hitaampaa maantietä rannikolla. Maisemien onkin luvattu olevan etenkin Oregonissa elämyksellisiä. Syytä ollakin, sillä ajoa on huomenna tiedossa noin 10 tuntia. Matkan teemana on yleisemminkin luonto ja kansallispuistot, kuuluisimpana kohteena Yosemite Kaliforniassa. Lisäksi meille on kovasti kehuttu Utahin kansallispuistoja. Puolessa matkassa Las Vegas taasen tarjoaa äärimmäisen vastapainon luontonähtävyyksille. Kaikkiaan matkan varrelle osuu seitsemän osavaltiota: Washington, Oregon, Kalifornia, Nevada, Arizona, Utah ja Idaho. Ajomatka on suunnilleen sama, kuin jos ajaisi vaikkapa reitin Berliini – Pariisi – Madrid – Barcelona – Milano – Wien – Praha – Berliini. Aika paljon nähtävää ja ajettavaa kymmenessä päivässä, vaikka Las Vegasin lisäksi emme kyllä aio juuri isoihin kaupunkeihin pysähtyä. Pakko myöntää että jännittää, 5000 kilometriä odottaa.

Leipomossa on opittu mitä haluan. Nykyisin tarvitsee vain vastata "yes, please" kun sieltä kysytään "double short latte?" Kätevää.

Tässä pari erikoisempaa nähtävyyttä Fremontista. Leninin patsas on aito seitsentonninen pronssiveistos, joka pystytettiin alunperin Popradissa Tsekkoslovakiassa vuonna 1988. Vuonna 1989 patsas makasikin jo hylättynä naama mudassa. Patsaan kohtalo sai yllättävän käänteen, kun Slovakiassa silloin asunut amerikkalainen englanninopettaja löysi sen ja päätti kiinnittää talonsa, jotta saisi tuotua Leninin Amerikkaan. Tarkoitus oli ilmeisesti myydä patsas hyvällä voitolla, mutta eipä ole mennyt kaupaksi. Lenin on edelleen kaupan, joten jos kiinnostaa hankkia harvinaisempi puutarhakoriste, ei muuta kuin soittoa Fremont Chamber of Commercelle (+1-206-632-1500).

Fremontin raketti taasen on aidon kylmän sodan aikaisen ohjuksen runko. Tarkemmin sanoen se on peräisin 1950-luvulta. Se löytyi vuonna 1993 armeijan ylijäämävarastosta. Paikallisuutiset kertoivat, että rakettia oltiin purkamassa, jolloin Fremont Business Association päätti tulla väliin. De libertas quirkas!

Tänään iltapäivällä oli tasan kuukausi siitä, kun tulin Seattleen. Kävelin West Seattlen rantaa (kuva) ja kuuntelin suomalaista musiikkia, ja yhtäkkiä tulin ajatelleeksi, että minulla ei ole missään vaiheessa ollut minkäänlaista koti-ikävää. Aika onkin mennyt todella nopeasti, eikä huonoja hetkiä ole juuri ollut. Tietysti joitakin ihmisiä on ikävä, varsinkin yhtä pientä ja joitakin vähän isompia, mutta muuten ei ole Suomen kesää mitenkään erityisen ikävä. Houstonissa koti-ikävä oli aina läsnä ihan toisella tavalla. Kirjoitinkin tänään yhdelle kaverille Suomeen, että elämäni Seattlessa ei loppujen lopuksi niin kovasti poikkea elämästäni Tampereella, toisin kuin Houstonissa. Toisaalta ehkä sekin vaikuttaa koti-ikävättömyyteen, että olen täällä niin paljon lyhyemmän ajan.

Päivän pieni hauska havainto oli se, että keskustan parkkimittarit toimivat aurinkoenergialla. Kaipa täällä siis talvellakin ainakin joskus sade taukoaa sen verran että aurinko pääsee nuo lataamaan.

Suomalaisen työkaverin kaverit tulivat vierailulle, ja matkanteko veikin sitten vain kaksi päivää. Kaiken piti olla helppoa: ensin lento Helsingistä Kööpenhaminaan ja sieltä suora lento Seattleen. No, Helsingissä koneen toista moottoria ei oltu saatu käyntiin, joten he joutuivat lähtemään myöhemmällä koneella. Tämän takia he myöhästyivät Seattlen koneesta, ja joutuivat yöpymään Kööpenhaminassa. Aamulla selvisi, että korvaava lento olisikin New Yorkin kautta. Ikävä juttu, mutta kyllä sitäkin kautta pääsee, ajattelivat varmaan. Väärin. New Yorkissa myrskyinen sää aiheutti sen, että Seattlen lento ei päässyt lähtemään, ja edessä oli pelottava yöpyminen New Yorkissa motellissa, jota minulle kuvailtiin sanoin "sellaisia on vain elokuvissa". Loppuhuipentumana Seattlen lennolla tuntemattomaksi jäänyt kanssamatkustaja oli saanut sydänkohtauksen. Olisi kuulemma huumori loppunut jos olisi vielä palattu takaisin. Matkalaukut, kuten arvata saattaa, katosivat matkalla, eikä kukaan tunnu haluavan ottaa niitä vastuulleen. Viimeisimmän tiedon mukaan asiaa pitää tiedustella Continental Airlinesilta, jonka koneella tuo porukka ei toki missään vaiheessa lentänyt.

Pomoni taasen selvisi hieman helpommalla. Hänellä oli tänä aamuna lennot New Yorkin kautta Dubliniin. Samaisen myrskyn takia New Yorkiin ei päässyt laskeutumaan ajallaan, ja polttoaineen hupenemisen takia oli jouduttu laskeutumaan Detroitiin. Dublinin kone ehti tällä välin tietysti mennä, ja pomollakin on käsittääkseni edessään yö New Yorkissa.

Taisi iskeä paha karma. Tänään tehtiin retki Mount St. Helensille, ja koko päivän satoi niin, että itse tulivuoresta ei näkynyt muuta kuin epämääräinen silhuetti pilvien keskellä. Vuoden 1980 purkauksen jälkeensä jättämä karu maisema toki näkyi laakson pohjalla.

Illalliseksi teen chili con carnea. Tuntui hienolta ostaa siihen meksikolaisia luomujalopenoja ja luomuserranoja. Luulisi ainakin olevan sellaisia kuin pitää. Serranot kyllä osoittautuivat niin väkeviksi chileiksi, etten tiedä voiko niistä suomalainen tehdä ruokaa.

Luulin välttyneeni töistä tullessa täpärästi rankkasateelta, mutta tummista pilvistä huolimatta taivaalta ei ole ainakaan toistaiseksi tullut mitään pientä tihkua kummempaa. Muutenkaan täällä ei ole edelleenkään satanut juuri yhtään. Weather.comin mukaan minun täälläoloaikana on satanut kaksi kertaa: 16.6. 5,1 mm ja 4.7. 0,5 mm. Tämä vastaa myös omia kokemuksiani: 16.6. juostiin rankkasateessa lounaalle ja 4.7. tihutti hieman kun käytiin puistossa katselemassa miten amerikkalaiset juhlivat itsenäisyyttä. Muita sateita en muistakaan. Kuivuus alkaakin kuulemma olla jo ongelma. Ja minä kun luulin olevani Seattlessa! Erityisen huvittavaksi tämän tekee se, että uutisista saa sen käsityksen, että koko maa on rankkasateiden riivaama.

Löysin Wallingfordista kymmenkunta korttelia työpaikalta pohjoiseen vanhan ajan elokuvateatterin, joka näyttää indie-filmejä. Tai no, Internetistä minä sen löysin. Teatteri on rakennettu vuonna 1919 ja valkokankaita on kaksi. Tänään kävin katsomassa täällä paljon esillä olleen An Inconvenient Truthin. Siinä Al Gore kertoo kasvihuoneilmiöstä kaiken sen, minkä tavallinen suomalainen asiasta tietää – eikä juuri muuta. Ihan viihdyttävää katsottavaa se kuitenkin oli. Erityisesti se olisi hyvää katsottavaa juuri niille amerikkalaisille, jotka eivät varmasti mene sitä katsomaan. Ajan henki on kyllä selvä: yksi trailereista oli Who Killed the Electric Car? Kuulosti ihan mielenkiintoiselta, mutta ennen sitä menen varmaan katsomaan Our Brand Is Crisisin, joka on dokumentti siitä, mitä tapahtuu kun amerikkalaiset asiantuntijat suunnittelevat presidentinvaalikampanjan Boliviassa.

Blogin päivittäminen kännykällä sähköpostitse maksaa näköjään ilahduttavan vähän, eli vain 10,2 senttiä kerralta. Hinta on 0,3 senttiä silloin kun puhelin on suomessa, eli on tuo roaming-hinta toki 34 kertainen siihen nähden.

Tajusin juuri, että Subwaystä tyypillisesti ostamani lounas eli kuuden tuuman daily special -voileipä on halvempi ($2.72) kuin lähileipomosta kahvitauolla yleensä valitsemani double short latte ($3.30). On täällä hinnoittelu kummallista. Onneksi leipomossa aletaan tuntea, ja saan yleensä 75 sentin alennuksen. Tuo leipomo on kyllä kiva olemassa. Lounaat ovat hyviä mutta todella kalliita, joten tuon useimmin lounaan kotoa tai käyn Subissa. Kahvitaukopaikkana se on kuitenkin tosi kiva. Lisäksi ostan leivät kotiin sieltä. Tähän mennessä kaikki leivät ovat olleet erinomaisia.

Tässä oleva kuva on parin viikon takaa. Itselläni on tällä kertaa espresso, mutta kuvanottaja on valinnut latten. Taustalla näkyy työpaikan seinää.

Takaisin Seattlessa. Olipa Kandassa mukavaa. Lisäilin reissun aikana tekemiini blogimerkintöihin kuvia. Yllä oleva on yksi suosikeistani Whistleristä.

Seattleen palaaminen tuntui kyllä jännältä, ihan samaan tapaan kuin aikoinaan Houstoniin paluut pidemmiltä reissuilta. Oli mukava palata tuttuihin ympyröihin. Stone Waytä ajaessa tuntui aika samalta kuin Viinikan liikenneympyrää lähestyessä kun tulee Tampereelle lentoasemalta: onpa kiva olla kotona. Ja sitten kuitenkaan nyt en ole varsinaisesti kotona.

Reissu siis alkoi rykäisyllä Seattlesta Whistleriin. Matka ei sinänsä ollut pitkä, mutta Seattlen ja Vancouverin ruuhkat kavattivat ajoajan neljästä tunnista kuuteen tuntiin. Myös rajalla meni oma aikansa, vaikkakaan USA:n viranomaiset eivät meitä pysäyttäneet. Kanadalaiset ottivat meidät ulkomaalaisina jalkaisin sisälle vastailemaan muutamaan kiperään kysymykseen, mutta päästivät meidät sitten eteenpäin. Takaisintulo oli vielä helpompi. Kanadalaiset eivät meistä olleet kiinnostuneet, ja USA:n rajavalvonta tyytyi tarkistamaan passit ja kysymään pari kysymystä. Mitään lappuja ei tarvinnut täytellä.

Whistlerissä pääsin siis laskettelemaan. Jäätiköllä rinteet nyt olivat mitä olivat, mutta pääsinpähän suksille, ja se oli pääasia. Ja onhan siinä oma viehätyksensä, että saa lasketella heinäkuussa. Osa porukasta lasketteli shortseissa ja teepaidassa, mutta itse katsoin parhaimmaksi pitää kuoripuvun päällä. Laskupäivän jälkeen suuntasimme kohti Vancouveria, jossa hotelli oli varattu kahdeksi yöksi.

Vancouver ei sinänsä juuri poikennut USA:n kaupungeista. Isoin ero taisi olla se, että useat keskustan pilvenpiirtäjät ovat asuinrakennuksia eivätkä liiketiloja. Sellaisia ei täällä Etelä-Amerikassa juuri missään näykkään. Lähinnä Shanghai niistä tuli mieleen. Ehkä tästä syystä downtownin muodostama skyline ei ollut niin suunnitellun ja tyylikkään näköinen, kuin yleensä jenkkikaupungeissa.


Ehkä mieleenjäävin paikka oli Vancouverin chinatown, jonka kaduilla oli kaupan todella eksoottisen näköistä ruokatavaraa. Kävimme siellä lauantaina lounaalla, ja sanotaan nyt vaikka niin, että ilmeisesti löysimme ravintolan, joka ei ole suunnattu turisteille. Ruoka oli kuitenkin maultaan hyvää.

Laskut laskettu, hissi vie alas. Olkapääkin pysyi tällä kertaa paikallaan. Kanadaksi tämän tunnisti siitä, että hissijonossa jotkut puhuivat ranskaa, ja siitä, että kumpareikoissa oli freestyle-hyppyrit, ja niitä käytettiin koko ajan komeisiin volttihyppyihin.

Perillä jäätiköllä. Kolme hissiä, yksi bussi, tunnin se vei. On täällä se parannus edelliseen, että täällä on vihdoin lunta ja pääsee laskemaan.

Rossignolin beekakkoset vuokrattu, aurinko paistaa ja tuolihissi vie jäätikölle. En keksi miten tästä voisi parantaa.

Vihdoin Whistlerissä oluttuopin äärellä. Kanadalainen cream ale maistuu.

Kanadassa. Rajan ylitys meni hyvin kivuttomasti. Parin tunnin ajo Whistleriin.

Piti vuokrata auto, mutta saatiinkin laiva. Keula on kohti Kanadaa. Toivottavasti päästään sujuvasti rajan yli.

Olipa kiva itsenäisyyspäivä. Grillattiin pitkän kaavan mukaisesti, eli aloitettiin iltapäivällä ja lopeteltiin myöhään illalla. Grilliruoka onnistui erinomaisesti, mikä onkin aina vähemmän suuri yllätys. Etenkin hampurilaisia pitää kiitellä. Toinen periamerikkalainen ruokalaji oli maissi. Olimme ostaneet tuoretta maissia, joissa oli lehdetkin vielä mukana. Internet kertoi, että maissia pitää ensin liottaa tunti tai pari, minkä jälkeen lehtien kuoriminen onnistuu helposti. Näin tehtiin, ja sen jälkeen vaan voita päälle, folioon, ja uuniin puoleksi tunniksi. Nam! Pääruokana oli kotoa tutumpaa grillattavaa eli possua, kanaa, perunoita, paprikaa, tomaattia, sipulia ja kesäkurpitsaa.


Ilta huipentui ilotulitukseen, jota on vaikea sanoin kuvailla. Se kesti 20-25 minuuttia, ja paikallisuutisten mukaan siinä oli noin 5000 paukkua. Meillä oli suora näkymä ilotulitukseen parvekkeelta. Raketit olivat isoja, ja ne olivat hienoja. Erikoisimmat tekivät taivaalle sydämmiä ja hymiöitä. Taustalla soi amerikkalaisille tärkeitä rock- ja pop-klassikoita kuten Joe Cockerin versio With a Little Help from My Friendsistä ja Queenin Bohemian Rhapsody, joihin ilotulitus oli synkattu.

Käytiin eilen katsomassa baseballia, Seattle Mariners vastaan Colorado Rockies. Peli kesti reilun neljä tuntia ja oli varsinkin lopun ratkaisuvuoropareissa oikein viihdyttävä. Pelin jälkeen kävimme oluilla stadionin viereisessä panimossa, kävelimme keskustaan ja joimme kahvit kauppahallin viereisessä puistossa. Paremman tekemisen puutteessa päätimme sitten vielä kävellä kotiin, ja siinä menikin reilu pari tuntia kun kiersimme merenrannan puistoa pitkin aika ison ylimääräisen lenkin. Siinä se päivä sitten olikin.

Tänään kävimme ostamassa eväät huomista itsenäisyyspäivää varten. Päätimme nimittäin vapaapäivän kunniaksi kokoontua suomalaisporukalla grillaamaan ja katsomaan iltakymmeneltä alkavaa ilotulitusta. Meitä on viisi aikuista, mutta ruuan määrästä voisi päätellä jotain ihan muuta. Alkupaloina on hampurilaisia, ja pääruuaksi grillataan vihannesnyyttejä, possua ja kanaa. Lähes kaikki on luomua.

Seattle on kyllä edelleenkin loistava paikka asua. Mietiskelin, mitä plussia täällä on Houstoniin verrattuna. Tässä näitä:

• Ilmasto. Kesällä on mukavan lämmintä ja sateetonta. Houstonissa on suurimman osan vuotta tukahduttavan kuuma ja paljon rankkasateita. Talvikelit ovat täällä toki asia erikseen, mutta senkin pelastaisi se, että se mikä tulee vetenä kaupunkiin, tulee puuterilumena lähialueen laskettelukeskuksiin.
  
• Kaupunki on kompaktin kokoinen, ja kaikkiin paikkoihin pääsee bussilla,pyöräilemällä tai kävellen. Autoa ei ihan oikeasti kaupungissa tarvitse. Pyörätiet ja pyöräkaistat vievät kaikkialle, ja jalkakäytävät ovat leveitä ja hyväkuntoisia.
  
• Eri kaupunginosat ovat aidosti erilaisia ja kivoja paikkoja viettää aikaa. On trendikäs ja oikullinen Fremont, kaunis ja korkea Queen Anne, pikkukaupunkimainen Wallingford, vihreä Green Lake, skandinaavinen Ballard, hip, cool ja gay Capitol Hill, historiaa, yöelämää ja kodittomia pursuava Pioneer Square, ja niin edelleen.
  
• Kaupungin kaduilla on elämää, tavallisia ihmisiä tekemässä tavallisten ihmisten asioita.
  
• Busseja käyttävät myös tavalliset keskiluokkaiset valkoiset ihmiset.
  
• Autot väistävät jalankulkijoita. Tähän on suomalaisena vaikea tottua.
  
• Luonto on aina lähellä. Pienen ajomatkan päässä on toinen toistaan upeampia paikkoja.
  
• Kaupunkialueella on paljon kivoja uimarantoja.
  
• Hyvää kahvia saa muualtakin kuin Strabucksilta.
  
• Poliittinen ilmapiiri. On aina piristävää nähdä kyltti, jossa lukee "Impeach Bush".
  
• Kierrätys. Täällä voi ainakin teoriassa saada sakot, jos sekajätteen joukosta löytyy jotakin kierrätettävää, kuten lasia, alumiinia, pahvia tai paperia. Kaikki kierrätettävä jäte laitetaan muuten samaan astiaan. On tämä sen verran työvoimavaltainen maa, että on varaa palkata joku muu tekemään se lajittelu jälkeenpäin. Varmaan tosi kiva työ.

Houstonia huonommin täällä ei ole juuri mikään. Tosin sen täällä on huomannut, että puhe teksasilaisten can-do -asenteesta ei ole ihan tuulesta temmattua. Kyllä siellä ihmiset olivat aina selvästi ystävällisempiä ja kaikki asiat aina pantiin järjestymään. Etenkin autovuokraamoissa sen huomaa, että täällä on jotenkin jäykempi meininki. Lisäksi Seattle on kyllä paljon kalliimpi kaupunki kuin Houston. Etenkin laadukas ruoka on supermarketeissa sikaimaisissa hinnoissa.

Tampereeseen tätä nyt ei viitsi alkaa verrata. Onhan täällä tietenkin paljon hyvää, mutta koti on sentään koti.

Tulipahan nähtyä pari vuoden 1994 jalkapallon maailmanmestaria pelaamassa. Romário ja Zinho nimittäin pelaavat Miami FC:ssä. Eipä kyllä kumpikaan saanut mitään aikaiseksi, mitä nyt lopussa Romáriolla oli yksi kaukoveto joka meni vain hieman yli maalin. Lopulta Sounders voitti pelin 2-1. Seattlen keskusta näytti aika hienolta stadionin portailta kuvattuna.

Skypellä voi näemmä soittaa ilmaiseksi mihin tahansa USAlaiseen puhelinnumeroon. Kätevää. Ostamallani puhelukortilla olikin kalliimpaa soittaa kaverille Washingtoniin (DC) kuin Suomeen.

Kai se on tämäkin kuva tänne laitettava, kaikessa korniudessaan. Amerikkalaiset kyllä tuntuvat rakastavan suihkulähteitä.

Löysin itselleni jalkapallojoukkueen ja kannattajaporukan Tampere Unitedin ja Sinikaartin korvikkeiksi. Seattle Sounders pelaa United Soccer Leagues First Divisionissa eli USAn kakkossarjassa ja Emerald City Supporters (ECS) tuo ääntä ja väriä katsomoon. Keskiviikkona vastassa oli Puerto Rico Islanders. Menin ennen matsia juttelemaan huivi kaulassa liikkuneelle kaverille, joka osoittautui ECS:n puuhamieheksi. Ennen kuin huomasinkaan, minulle ojennettiin ECS:n huivi: "it's all yours" ja kutsuttiin mukaan ECS:n omaan katsomonosaan.

Peli oli avointa ja viihdyttävää ja ECS:n noin 30 hengen porukka piti hyvää ääntä katsomossa. Eri lauluja oli paljon, ja sävelet olivat niitä samoja tuttuja joita Sinikaarti ja suunnilleen kaikki porukat maailman ympäri käyttää. Pian lauloinkin jo mukana One nil to the lads in blue (säv. Go West). Yleisöä oli kaikkiaan noin 2600 henkeä, mikä tietty näytti aika vähältä stadionilla joka vetää 67000. Peli päättyi sitten lopulta 2-1 Soundersille. Pelin jälkeen mentiin vielä parille oluelle stadionin lähipubiin, ja samassa paikassa tavataan huomenna lauantaina ennen peliä pre-match pinttien merkeissä. Itse pelissä vastassa on Miami FC. Ihan kiva kun on kaupungissa muitakin tuttuja kuin työkaverit.