Tänään päätin käydä Lübeckissä. Sinne minut veti havaintoni, että vanha kaupunki on UNESCOn listaama sekä tietysti se että do oikein keksinyt mitä Hampurissakaan tekisin. Junamatkakin on alle tunnin, joten helppo oli lähteä.

Vanhasta punatiilisestä hansakaupungista on valitettavasti varsin vähän jäljellä. Tulikin vähän sellainen olo, että saksalaisia kaupunkeja on päässyt UNESCOn listalle poliittisen korrektiuden vuoksi. Esimerkiksi raatihuoneen tori oli pilattu karsean näköisillä uudisrakennuksilla. Ja lisäksi torin pilasivat järkyttävän rumat torimyyntipöydät ja -kojut.

Vaikuttavin paikka oli 1200-luvulta peräisin oleva Pyhän Marian kirkko. Tosin tämäkin oli pommitettu maan tasalle 1940-luvulla, joten käytännössä kyseessä oli 1950-luvulla valmistunut kirkko. Tässä siis oikein korostuu se ikuinen ongelma joka vanhoissa rakennuksissa on: niitä on aina jouduttu korjailemaan vuosien saatossa enemmän tai vähemmän radikaalisti, eikä "alkuperäisyyttä" ole mitenkään helppo määritellä. Monestihan korjaustöissä on tehty radikaaleja muutoksiakin. No, joka tapauksessa toisen maailmansodan pommituksissa pudonnut ja kappaleiksi pirstoutunut kirkonkello oli koskettava näky.

Lübeckin symboli on Holstentor, jonka alitse kävelin sekä kaupunkiin tullessani että sieltä poistuessani. Ihan komea portti, mutta siitäkään ei ollut likikään kaikki alkuperäinen tallella.

Hampuri osoittautui aika tylsäksi paikaksi. Sitä varmaan korosti sateinen päivä, mutta ei täällä kyllä sinällään tosi komean raatihuoneen ja muutaman kirkon lisäksi oikein ole mitään nähtävää. Tai no St. Pauli ja Reperbahn tietysti on, mutta se on sitten vähän erityylinen juttu. Niin ja hostellilta on hieno näkymä satamaan.

Ainoa todella näkemisen arvoinen juttu oli toisen maailmansodan pommituksissa tuhoutunut kirkko. Vain kirkon torni on pystyssä, mutta se onkin sitten Hampurin korkein. Paikka on nyt sodan vastainen muistomerkki, jossa muistetaan perisaksalaiseen tapaan korostaa, että Hampurin pommitukset olivat pohjimmiltaan saksalaisten oma vika.

Olin unohtanut miten ahdasta Ryanairin penkeissä on. Polvet osuvat minunkin kokoisella koko ajan edessä olevan penkin selkänojaan vaikka siitä on tilan säästämiseksi otettu lehtitasku pois. Penkki ei myöskään kallistu, mikä on toisaalta edellä mainittu huomioon ottaen ihan hyvä juttu, mutta takaa sen ettei nukkumisesta tule mitään. Mutta kyllähän tuon kärsii kun halvalla pääsee.


Bremenin lentokenttä taasen on Washington DC:n Nationalin ohella kätevimpiä mitä on. Kenttä on sopivan pieni ja sieltä pääsee keskustaan raitiovaunulla noin kymmenessä minuutissa. Jo terminaalista ulos astuessa on sellainen olo että on saapunut perille kaupunkiin.

Itse Bremenissä nyt ei ihmeitä ole. Vanha kaupunki on ihan viihtyisä, mutta se on äkkiä nähty. Am Marktilla on UNESCOn maailmanperintölistalla oleva 1400-luvun alussa valmistunut raatihuone, Roland-patsas ja tuomiokirkko, ja Schnoorin alueella on kapeita kujia ja 1500- ja 1600-luvulta peräisin olevia rakennuksia. Juuri muuta täällä ei sitten olekaan. Kaupungin muuritkin on purettu, ja niiden tilalla on puisto. Vanhan kaupungin ulkopuolella Weser-joen rannalla vanhalla Schlachten satama-alueella on ihan mukavia Biergarteneita, mutta tuopit ovat täkäläiseen tyyliin pieniä neljänneslitran tuoppeja.

Saksaa on ollut mukava puhua. On se vain kuitenkin mukava olla maassa, jossa ymmärtää kieltä. Ei ole ihan niin ulkopuolinen olo.

Nyt on Dubrovnikin kuvat lisätty. Kyllä siinä vanhan kaupungin pääkadun eli Stradunin pinnassa marmori kiiltää monessa eri valaistuksessa.

Huomenna olisi sitten lähtö seuraavaan reissuun. Huomenna Bremenissä vielä aurinko paistaa, mutta sitten koko Saksan ylle iskee toivoton vesisade, joka näillä näkymin jatkuu vielä maanantaina. Voi siis olla, että näen Hampurin vain vesisateessa, mikä on kyllä vähemmän innostava juttu. Täytyypä jättää reppuun tilaa niin voin sateen toteutuessa hyödyntää vapaa-ajan vaikkapa vaateostoksilla.

Tänään oli jäljellä vain muutaman jäähyväiskuvan nappaaminen sekä kotimatka. Päätin mennä lentokentälle taksilla, jotta oli mahdollista pysähtyä ottamaan muutama kuva vanhan kaupungin yläpuolisilta rinteiltä. Upea näky.

Ainoa takaisku oli lennon lähdön myöhästyminen noin puolellatoista tunnilla. Syykin alkoi valjeta koneeseen astuessa ja vamistui kapteenin kuulutuksesta. Kone oli ollut yötä Milanossa, ja joku oli unohtanut tyhjentää koneen peräpään vessat. Nousin koneeseen nimenomaan sen perästä, ja löyhkä oli sietämätön. Onneksi paikkani oli sen verran edempänä, että haju ei minun lentoani haitannut.

Tänään sain kiertää Dubrovnikin muurin kokonaan. Eilen kävelemäni merenpuoleinen osuus oli pakko kävellä uudestaan, sillä muuri on paikoin niin kapea, että sille on määrätty kulkusuunta. Eipä sillä, ihan mielelläänhän tuon uudelleenkin käveli.

Sisämaan puoleiselta osuudelta oli kylläkin parhaat maisemat. Siellä muuri nousee nimittäin korkeammalle, ja kaupungin kattojen taustalla siintää sininen Adrianmeri.

On myös todettava, että oli hyvä ajatus kiertää muuri vasta kun kaupunki oli jo tuttu. Jälkeen kerran oli mukavampi katsoa kaupunkia, kun ymmärsi näkemäänsä. Jos ei olisi tunnistanut aukioita, kirkon torneja ja muita tärkeitä rakennuksia, näkymä olisi ollut pelkkää kattojen sekamelskaa:

Iltapäiväksi karkasin Dubrovnikin hälinästä läheiselle Lokrumin saarelle. Eipä siellä kovin ihmeellistä nähtävää ollut, mutta suurin syy mennä saarelle olikin se, että se oli helpoin tapa päästä uimarannalle. Suurin osa ajasta menikin kallioilla maatessa ja aika ajoin uimassa käyden. Ja mikä parasta, sain olla lähes täysin yksin. Lisäksi poikkesin keskiaikaisen benediktiiniläisluostarin raunioilla.

Kaupunkiin palatessa aurinko oli jo alhaalla, ja lyhyen lepotauon jälkeen jo aivan laskemassa. Valaistus olikin mitä parhain kapeiden kujien kiertelyyn. Täällähän vain pääkatu ja pari sen poikkikatua ovat niin leveitä että niillä edes voisi ajaa autolla jos se olisi sallittu. Muuten kadut ovat aivan kapeita kujia, jotka jyrkemmissä kohdissa muuttuvat portaikoiksi. Korttelitkin ovat hyvin pieniä, parhaimmillaan vain noin kymmenen metrin mittaisia. Aika ainutlaatuista.

Mutta huomenna täytyy lentää pois. Eipä sillä, kyllä tämä aika tähän kaupunkiin hyvin riittää. Paremmalla alalla olisi voinut käydä vaikkapa Mostarissa, Montenegron rannikolla tai Splitissä. Ja Splitistä olisi tietysti voinut jatkaa rannikkoa pitkin vaikkapa aina Venetsiaan asti. Joskus toiste sitten.

Toinen päivä Dubrovnikissa alkoi täydellisen aurinkoisena. Olisi vissiin heti pitänyt kiirehtiä kiertämään kaupungin muuria. Sen sijaan päätin tehdä ennen lounasta muita juttuja, ja se kostautui. Muurin kiertäminen piti nimittäin jättää ukkosmyrskyn noustua puolessa välissä kesken.

Dubrovnikin muurihan on sikäli poikkeuksellinen, että se edelleen kiertää ehjänä koko vanhan kaupungin ympäri. Toki sitä on vuosisatojen varrella toisinaan täytynyt korjailla, viimeksi 90-luvun murjomisen jäljiltä, mutta se on aina entisöity rakkaudella. Useimmissa muissa kaupungeissa muurista on jäljellä vain lyhyitä pätkiä tai se on jopa tarkoituksella purettu.

Tuosta 90-luvun alun sodasta ei Dubrovnikissa ole enää oikein mitään merkkejä jäljellä, vaikka piirityksen aikana syntyi merkittävää tuhoa. Oikeastaan ainoa mikä minua on sodasta muistuttanut on mainio valokuvanäyttely War Photo Limited, jonka kävin aamulla katsomassa. Sielläkään ei tosin tällä hetkellä ole esillä yhtään kuvaa Dubrovnikista.

Lounas oli muuten jo toisena päivänä peräkkäin pizzaa. Oletan sen olleen täällä yleisesti saatavilla jo ennen massaturismia. Ainakin se on todella hyvää. Silti tuntuu jotenkin väärältä syödä niin tavallista ja kotoa tuttua ruokaa. Toisaalta eipä täällä sen ja merenelävien lisäksi tunnu olevan mitään erityisen omaleimaista ruokakulttuuria.