Kävin tänään pitkästä aikaa keskustassa kävelemässä. Se on aina mukavaa, mutta turhan harvoin tulee lähdettyä. Tänään motivoiduin sillä, että halusin nähdä Keskustorilla olevan joulutorin. Se on siellä nyt ensimmäistä kertaa, ja tuntuu kovasti kirvoittavan mielipiteitä. Idea on kopioitu Keski-Euroopasta, ja olen itsekin vähän sitä mieltä, että vähän hassua kopioida perinteitä muualta. Toisaalta olen Tsekissä kierrellessäni kovasti pitänyt näistä, ja kuulemma Saksassa on kanssa tosi kivoja joulutoreja. Puumökit torikojuina kyllä luovat tunnelmaa. Ainakin Tsekissä tosin tunnelmaa lisää kuuma hehkuviini ja kaikenlaiset muut terästetyt kuumat juomat, joita tullaan juomaan torille vielä iltamyöhälläkin. Ei taitaisi Suomessa toimia.

Ehkä näitä kävelylenkkejä on viime aikoina vähentänyt kertakaikkisen kurja keli. Nyt oli kuitenkin pitkästä aikaa pakkasta ja lunta maassa, niin idean saatuani ei tarvinnut kauaa arpoa lähteäkö vai ei. Aurinko ei toki paistanut. Katotaan sitten keväämmällä sitä puolta. Tampereen kaupungin virallinen joulukuusi saa kyllä erityismaininnan. Enpä ole vastaavaa ruippanaa aikoihin nähnyt, ja valoistakin oli osa sammunut.

Olin tänään väitöstilaisuudessa, jossa puolustettiin väitöskirjaa, jonka kuudesta osajulkaisusta kolmessa olen ollut mukana tekijänä. Niinpä ymmärrän nyt hyvin miten vaikeaa voi olla väitöstilaisuuden valvojana eli kustoksena. Oli nimittäin hyvin vaikeaa pysyä hiljaa. Olisi ollut niin paljon sanottavaa, ja kieltämättä toisinaan olisi ollut halua vähän auttaa väittelijää. Hienostihan se toki meni ilman apuakin, ei siinä mitään.

Seattlessa on tullut lunta siihen malliin, että aivan entisillä kotikulmillani lasketaan pulkkamäkeä. Kieltämättä vähän harmittaa että koko sinä aikana kun itse asuin Seattlessa ei kaupunkiin tullut lunta. Olisi ollut mukava tämäkin kokea. Työpaikoilla on kuulemma hiljaista. Esimerkiksi eräs Microsoftilla työskentelevä kaverini totesi, että heidän sadan hengen toimistollaan vain viisi ihmistä oli tullut tänään töihin. Tämä kaverini on kotoisin Illinoisin osavaltiossa, ja naureskelee Seattlelaisten kädettömyydelle lumessa samaan tapaan kuin suomalaiset usein naureskelevat amerikkalaisten meiningille. Hän oli kuitenkin valinnut tällä kertaa kulkuvälineeksi auton sijasta bussin. En kyllä itsekään uskaltaisi autoilla Seattlessa lumikelillä. Omat ajotaidot toki riittäisivät, mutta en uskaltaisi luottaa lumeen tottumattomien ajotaitoihin. Meininki voisi olla vaikka tällaista tai tällaista (videoilla mäet ovat taatusti paljon jyrkempiä kuin miltä näyttää). Ainakin tuo ensimmäinen video on Portlandista, ja siellä lumi on yhtä harvinaista kuin Seattlessa ja muutenkin ilmasto on hyvin samanlainen.

Kotonakin on ollut poikkeuksellisia sääilmiöitä. Nimittäin, olen nyt kolmatta viikkoa Suomessa, ja ainakin tuntuu siltä, että tänään näin sinistä taivasta ensimmäisen kerran koko aikana. Aika masentavaa.

Seattlessakin on toki talvella aika harmaata, mutta nyt tätä Suomen harmautta katseltuani olen todennut, että on sitä seattlelaisen ja suomalaisen harmauden välillä sentään iso ero. Ensiksi se ilmeinen: Seattle on niin paljon etelämpänä kuin Tampere, että siellä on pilviselläkin kelillä huomattavasti kirkkaampaa, ja päivät ovat talvella selvästi pidempiä kuin täällä. Se vähemmän ilmeinen havainto on se, että Suomessa taivaan valtaava pilvimatto on paljon masentavampi. Se on tasaisen harmaa, vailla mitään tekstuuria tai rakennetta. Seattlessa on yleensä pilviä useissa kerroksissa, ja ainakin alin kerros on yleensä täynnä aukkoja. Se tekee taivaasta vähemmän masentavan näköisen, ja tällä tuntuu olevan yllättävän iso vaikutus mielialaan. Seattlessa voi lähes aina taivaalla nähdä siellä täällä hieman valkoisempia kohtia, joista voi myös ainakin kuvitella tulevan enemmän auringonvaloa läpi.

Suosikkiohjaajani Kevin Smithin uusi elokuva Zack and Miri Make a Porno on näköjään tänä viikonloppuna Suomessa ennakkonäytöksissä ja alkaa ilmeisesti viikkoa myöhemmin pyöriä vakituisesti. Kävin katsomassa elokuvan muutama viikko sitten Seattlessa, ja voin suositella sitä kaikille niille, jotka eivät totea pelkän elokuvan nimen perusteella olevansa kohdeyleisön ulkopuolella. Pohjimmiltaan kyse on toki nössöstä romanttisesta komediasta.

Erityisen hauska elokuvakokemuksesta tulee, jos voit ottaa mukaasi hollantilaisen ystäväsi.

Olen usein kuullut suomalaisten naureskelevan, kuinka amerikkalaiset sattavat kysyä what's the number for nine-one-one. Nyt kuitenkin huomasin Googlen Zeitgeistista, että päättyvän vuoden kymmenenneksi suosituin google-yrityshaku Suomessa on ollut telkku.com. Hyvä me.

Tiesittekö muuten että alunperin tuo USA:n yleinen hätänumero oli tapana lukea muodossa nine-eleven? Kaupunkitarinan mukaan lukutapa vaihdettiin nine-one-oneksi kun monelle tuotti hätätilan synnyttämässä paniikissa vaikeuksia ymmärtää, että nine-eleven näppäillään 9-1-1. Voihan tuo olla tottakin.

Siitä tuleekin mieleeni tilanne vuosien takaa. Minun piti soittaa poliisin hätänumeroon, ja kun kysyin mikä on oikea numero, minulle vastattiin sata-kaks-kaks. Yritin soittaa numeroon 122 monta kertaa, ja ihmettelin kun aina vaan tuli keskuksesta ilmoitus ettei tuollaista numeroa ole olemassa. Minusta tuo poliisin hätänumero 10022 olikin varsin hölmösti valittu, eikä sitä vuosiin olekaan ollut enää olemassa. Toisaalta ihmisille tuntuu nyt sitten olevan epäselvää, että 112 on oikea numero myös kun hätään tarvitaan vain poliisia.

Se voi sitten olla, että tämän blogin päivitystahti pienenee tulevina päivinä, ja tuolla Polviblogin puolella tahti vastaavasti kiihtyy. Tai saapa nähdä kuinka pian voimat riittävät ylipäänsä intterwebeissä liikkumiseen, mutta siis jos tuo elämä lähipäivinä keskittyy lähinnä polven potemiseen, niin voi olla että muuta sanottavaa ei paljon ole. Tai voihan sitä käydä niinkin, että minulla on lähipäivinä runsaasti aikaa saada suuria ajatuksia jotka kirjoitan sitten tänne. Ja jos ne syntyvät kipulääkepöhnässä, niin saapa nähdä kuinka paljon niitä myöhemmin nolostelen.

Tämä vuoden pimein aika on kirottu aika matkustaa kymmenen tunnin aikaeron takaa. Suomeen paluun jälkeen ei olekaan ollut juuri aikaa tai energiaa blogin päivittämiseen. Niinpä kesti näin kauan, että sain viimeisteltyä ja julkaistua Kalifornian reissun aikana läppärille kirjoittamani blogimerkinnät. Kuvien valitseminen on aina se eniten aikaa vievä homma.

Laitanpa tästäkin matkasta perinteiset tilastotiedot:

• Matkan kesto: 5 vrk
  
• Ajopäiviä: 4
  
• Ajomatka: 2320 km
  
• Osavaltioita: 3 (Washington, Oregon, Kalifornia)
  
• Kansallispuistoja: 2 (Crater Lake, Yosemite)
  
• Merkittäviä kaupunkeja: 2 (San Francisco, Sacramento)
  
• Pisin ajopäivä: 950 km (Eugene – Crater Lake – Stockton)
  
• Lyhyin ajopäivä: 0 km (San Francisco)
  
• Suurin lämpötila: 23°C (Napa Valley)
  
• Matalin lämpötila: -2°C (Willamette Pass)
  
• Korkein piste: 2149 m (Crater Lake)
  
• Matalin piste: 0 m (San Francisco)

Tänä aamuna heräsin ensimmäistä kertaa siihen. kun kaverini alkoi kuuden maissa tehdä lähtöä kohti Seattlea. Hänellä oli edessä taukoineen ehkä noin 14 tunnin ajomatka, kun taas minulla on nyt edessä noin 14 tuntia lentokoneessa istumista. Kieltämättä tuo autoilu kuulostaisi mukavammalta vaihtoehdolta, vaikka silloin kuudelta sainkin vain kääntää kylkeä ja jatkaa unia.

Kun lopulta olin ylhäällä ja katsoin ulos hotellin ikkunasta, saatoin todeta, että nyt onkin aika lähteä kotiin. Aurinkoiset päivät ovat nimittäin tällä erää täällä ohi kuuluisan sumun työnnyttyä mereltä kaupunkiin. Muutenkin olen palaamassa kotiin hyvillä mielin. Reissupäivät menivät toki suuremmitta koti-ikävittä, mutta tänä aamuna aika ei vain ole meinannut kulua juuri ollenkaan. No, tätä kirjoittaessani on alle tunti lentokoneen lähtöön.

Viimeisen lomapäivän ohjelmassa oli kiertely Napan laakson viinitiloilla. Napan laaksossa tehdään maailman parhaita Cabernet Sauvignoneja, ja näitä oli tarkoitus maistella ja viedä pari pulloa kotiinkin, omaksi ja tuliaiseksi. Tälläkin pikku kierroksella kertyi kilometrejä taas 250 lisää.

Ensimmäinen maistettu viini oli kuitenkin amerikkalaisittain harvinainen kuiva Riesling Trefthenin viinitilalla. Amerikassa kun Rieslingit ovat omituisella tavalla lähes aina makeita niin että kuiva Riesling on lähes tuntematon käsite. Tämä Riesling olikin niin erinomainen, että kaverini osti heti pari pulloa. Itsekin olisin taatusti ostanut, jos olisin ollut palaamassa autolla Seattleen.

Napassa ja yleisemminkin Amerikassa viininmaistelu eroaa eurooppalaisesta meiningistä siinä, että siitä pitää maksaa. Napassa hinta liikkui paikasta riippuen 10-20 dollarin välillä, ja sillä sai periaatteessa maistaa yleensä neljää viiniä. Maksusta huolimatta tunnelma oli varsin rento. Esimerkiksi Trefethenissä maksoimme halvemmasta tuoreiden viinien maistelusta, mutta saimme silti maistaa kahta vuosikertaviiniäkin. Jos tämän tarkoitus oli saada myytyä viiniä, homma toimi meihin hyvin. Rieslingin lisäksi mukaan lähti kaksi Cabernet Sauvignonia (yksi kummallekin), joita on tarkoitus säilyttää pari vuotta ennen avaamista.

Trefthenin jälkeen kierretiin vielä neljällä tilalla. Robert Sinskeyllä viinit eivät suuresti iskeneet vaikka niiden kanssa tarjottiin tarkkaan valittuja pikkupurtavia. Palvelu oli kuitenkin loistavaa, sillä meille suositeltiin mieltymystemme mukaisia viinitiloja. Päädyinkin ostamaan sen toisen Caberneeni jo seuraavalta tilalta, Reguscilta. Tila tuottaa vain 7000 laatikollista viiniä vuodessa. Ostamaani viiniä oli tuotettu 3300 laatikkoa, siis 39 600 pulloa.

Ja hyvä että ostinkin. Tässä vaiheessa aloin nimittäin olla sen verran huppelissa, että yhtään myöhemmin tehdyt ostopäätökset olisivat olleet enemmän tai vähemmän satunnaisia. Niinpä päätimmekin käydä enää yhdellä viinitilalla, Sterlingillä, jossa koko viininmaistelukokemus oli tuotteistettu sitä myöden, että parkkipaikalta itse tilalle siirryttiin hiihtokeskuksista tutulla kondoolihissillä. Kierros oli toki ihan hyvin tehty; tämä tila oli ainoa jolla näki hieman sitä, miten viinejä valmistetaan. Eivätkä maisematkaan hullumpia olleet. Silti Reguscin kaltaisella pientilalla vieraileminen on aivan eri luokan elämys.

Maisemien ja tunnelman osalta vierailu Napan laaksoon olikin täysosuma. Kalifornialaisten kukkuloiden välinen laakso on varmasti todella kaunis kaikkina vuodenaikoina, mutta syksyn myötä keltaiseksi muuttuneet viinipensaat tekivät maisemista aivan erityiset. Lisäksi viinialueilla on ilmeisesti kaikkialla maailamssa alleviivatun rentouttava ilmapiiri. Päivän kruunasi loistava myöhäinen lounas Calistogassa, ulkoterassilla viinilasin kanssa, tottakai.

San Franciscoon ehdittiin juuri ennen pimeän tuloa, joten päätimme vielä käydä Golden Gaten pohjoispuolen rinteillä ihailemassa klassisia näkymää, jossa silta on etualalla ja kaupunki taustalla. Ei hullumpaa.

Illallinen syötiin tänäänkin Chinatownissa. San Franciscon Chinatown on kertaikaikkiaan loistava paikka, sillä siellä tuntuu siltä, kuin olisi oikeasti matkustanut ulkomaille. Melkein kaikki ihmiset ovat kiinalaisia, ja kiinan kieltä kuulee paljon enemmän kuin englantia. Aikamme kierreltyämme löysimme ravintolan, jossa ei ollut yhtään ei-kiinalaista. Päätimme korjata asian.