Eilen oli sitten kaikkien aikojen kuumin päivä Seattlessa. Molemmilla lämpötila-asteikolla saavutettiin haamuraja: virallinen päivän ylin oli 40 C / 104 F. Aiempi ennätys oli tasan 100 F, siis hieman alle 38 C. Yleensä Seattlessa on se hyvä puoli, että kuumanakin päivänä yöksi viilenee, mutta sitä ei nyt varsinaisesti tapahtunut, vaan yön alin oli 22 C / 72 F. Tämä oli ensimmäinen kerta kun lämpötila ei pudonnut yöllä alle 70 asteen, siis niiden 64 vuoden aikana joilta tilastot ovat olemassa.

Sen vähän mitä ulkona kävin, lömpö tuntui aivan uskomattomalta. Varjossakin tuntui siltä kuin aurinko porottaisi iholle. Olenhan minä näitä lämpötiloja toki ennenkin tuolla vähän etelämpänä kokenut, mutta Seattlessa tämä tuntuu jotenkin vielä kuumemmalta. Ei täällä kuulu olla tällaista. Tänään alkaa jo viiletä: päivän ylin on ennusteen mukaan vain 36 astetta.

Etelästä puheen ollen, on aika hauskaa että olen huonmenna lähdössä kohti Kaliforniaa, ja odotan innolla hieman viielämpiä kelejä. San Franciscon alue nyt on tietysti aina kesäisin ympäristöään viileämpi, joten ei ole niin yllättävää, että sinne on luvattu lähipäiviksi vain 16 astetta. Kuitenkin myös Los Angelesissa ja koko Etelä-Kaliforniassa on nyt yli 10 Celsius-astetta viileämpää kuin täällä. Jopa Utahin autioimaissa jäädään tällä hetkellä aavistuksen pienempiin lämpötiloihin.

Seattlessa on meneillään valtava lämpöaalto. Juuri nyt ulkona on 34 astetta, ja huomisen ja ylihuomisen ylimmäksi on luvattu jopa 36 astetta. Yritän parhaani mukaan nauttia hienosta säästä, mutta kyllä se välillä vähän vaikeaa on. Seattlen hyvä puoli pitikin olla juuri se, että kesä on melko pitkä ja aurinkoinen, mutta ei liian kuuma. Toisaalta on ihan hyvä, että saan jo nyt siedätystä näihin lämpötiloihin. Ensi viikolla pitäisi nimittäin jaksaa ulkoilla Nevadan ja Utahin autiomaissa.

Itse asiassa koko kesä on ollut täällä käytännössä aivan sateeton. Sen näkee siitä, että kaikki nurmikot joita ei kastella keinotekoisesti ovat aivan keltaisia.

Lauantaina oli taas Soundersin kotipeli. Jos tiistaina kaikki meni oikein, niin nyt sitten kaikki meni tasan tarkkaan päin sitä itseään. Kaikkein pahin juttu on se, että suurella vaivalla tehdyt valtavat bannerit menivät emämunauksen takia väärin päin. En kestä katsoa kuvaa, mutta vaikkapa täältä voi katsoa. Muutama sata miestyötuntia meni siinä aika lailla hukkaan. Ei voi mitään. Joku ulkopuolinen vielä aloitti huhun että bannerit olisivat olleet väärin päin protestiksi, mikä ottaa sekin päähän. Me jotka oikeasti olimme bannereista vastuussa olimme kyllä valmiit myöntämään mokamme heti.

Jatkoa seurasi vielä kun joku sytytti toisen puoliajan alkupuolella savupommin, Se päätyi lähelle jalkojani, ja turvamiesten mukaan minä ja eräs kaverini olivat syyllisiä, ja saimme poistua stadionilta. Hakivat oikein neljä aseistettua poliisia meitä saattamaan kun emme ihan heti suostuneet poistumaan katsomosta. Turvamiehet kun eivät suostuneet katsomon puolella edes kertomaan miksi he halusivat jutella meidän kanssa katsomon takana, niin totesimme että emme lähde minnekään. Poliisien kanssa ei sitten enää viitsinyt väitellä. Samaan aikaan Ljungberg otti filmaamisesta keltaisen ja heti perään toisen tuomarille avautumisesta. Siinä meni juuri saatu yhden miehen ylivoima ja peli päättyi lopulta 0-0.

Tänään soitin seuran tomistolle, ja anteeksipyytelyistä ei meinannut tulla loppua. Kannattajaporukkamme johtajat kun olivat jo olleet yhteydessä seuraan ja selvittäneet asiaa. Järjestäytymisen hyvä puoli on se, että meillä on hyvät välit seuran kanssa, ja meitä uskotaan. Väleistä järjestymiesten kanssa ei voi sanoa samaa.

Sunnuntain osalta arvoin pitkin viikkoa, lähtisinkö haikkaamaan vai en. Lopulta päätin että lähden vaikkei seuraa ollutkaan tiedossa. Päätöksen tehtyäni kaikista kokeilemistani keskustan autovuokraamoista oli jo kaikki autot loppu, ja niinpä jouduin vuokraamaan auton lentokentältä. Sinne pääseminen kestää julkisilla vähintään 40 minuuttia pidempään kuin keskustaan pääsy, joten vähän ikävä homma. Toisaalta pääsin testaamaan Seattleen vihdoin saadun pikaratikan. Totesin sen ihan toimivaksi, mutta ei sillä kyllä lentokentälle juuri bussia nopeammin pääse. Se johtuu siitä, että sekä bussi että ratikka menevät Seattlen keskustan alueella samassa tunnelissa, ja siitä bussi jatkaa sitten hyvin pian moottoritielle. Aika friikki systeemi kyllä tuo tunnelli. Ennen siellä meni siis vain busseja, mutta nyt sinne on vihdoin saatu kiskotkin.

Viime sunnuntain tapaan päätin suunnata Mountain Loop Highwaylle. Tällä alueella on lukuisia loistavia haikkeja, mutta pääkohteena oli tällä kertaa Big Four -vuoren juurella sijaitsevat jääluolat. Tämä on sellainen hieman kuuluisampi kohde, jota ei oikein voi haikiksi sanoa, sillä valtavalta parkkialueelta luolille on vain mailin kävely. Siitä hyvästä alueella olikin menossa valtava sirkus, joka kyllä häiritsi minua suuresti.

Homma toimii niin, että Big Fourin pohjoisseinä on lähes pystysuora, jolloin sen alle kertyy talven mittaan niin paljon lunta, ettei se useimmiten sula pois ennen kuin lokakuussa, jolloin jo usein alkaakin tulla ensimmäiset lumet. Kyseessä on siis lähes jäätikkö. Seinällä on tietenkin koko joukko vesiputouksia, ja näistä tuleva vesi muodostaa lumeen luolia. Lumikentän koosta saa jonkin käsityksen, kun oivaltaa että kuvissa on ihmisiä.

Osa luolista on ihan pieniä, mutta ainakin tänä vuonna suurin luola on aivan valtavan suuri. Pienemmät luolat ovat kuitenkin sikäli kiinnostavampia, että niiden suulla käy kova viima. Lämpötilaero saa ilman liikkumaan, ja luolien suulta nousee höyryä. Aika metka efekti. Varsinkin kun eilen lämpöä oli yli 30 astetta, luolan suulle oli mukava mennä vilvoittelemaan. Oli myös pakko kurkata ihan vähän luolaan sisäänkin, vaikka on tietysti ilmeistä, että niihin ei parane lähteä pidemmälle kävelemään. Vaikka olisi se hienoa kävellä se muutama sata metriä luolassa ja tulla toisesta päästä vesiputouksen luona ulos.

Jääluolien jälkeen haikkasin vielä lyhyen matkan Lake Twenty-Two -nimiselle järvelle. Matkaa oli vain reilu neljä kilometriä suuntaansa ja korkeuseroakin vain 410 metriä, joten järvelle pääsi puolessatoista tunnissa. Perillä odotti komea palkinto: järvi oli upean turkoosi, sen takana kohosi Mount Pilchuckin monta sataa metriä korkea pystysuora seinä, ja seinän alla oli valtava lumikenttä. Muuten haikin maisemat olivat varsin keskinkertaiset, sillä ei noustu tarpeeksi ylös, eikä oltu tarpeeksi syvällä vuoristossa. Mutta kyllä tuonne pelkän järvenkin takia kannatti kavuta. Varmasti hienoin vuoristojärvi jolla olen ollut, ja muutamalla on sentään tullut käytyä.

Päivän päätteeksi kävin vielä Kerry Parkissa ihailemassa Seattlen keskustaa. Taaskin näkyvyys oli täydellisen aurinkoisesta säästä huolimatta sen verran huono, että Mount Rainier ei kuvista varsinaisesti pomppaa esiin. Näkyy vuori tai ei, tähän näkymään en koskaan kyllästy. Itse puistohan muuten ei ole suuren suuri. Pituus on yhden ison korttelin verran, ehkä 250 metriä. Leveys taasen ehkä 20-30 metriä. Siellä on aina koko puiston pituudelta valokuvaajia ja maiseman ihailijoita, ja ihmettelenkin miten silti olen aina saanut siellä auton parkkiin aivan puiston viereen.

Kerry Parkissa hetken maisemia ihailtuani lähdin käymään kaupassa ruokaostoksilla. Kauppareissun jälkeen totesin auringon olevan niillä korkeuksilla, joilla keskustan talot alkavat heijastella aurinkoa kirkkaasti. Vaan eipä sitä tällä kertaa tapahtunutkaan, vaan aurinko ilmeisesti laski pilvien taakse. Juuri tällainen paikka Kerry Park on. Se minkälaiset näkymät milloinkin näkyy riippuu niin monsta seikasta, että on vaikea arvioida etukäteen mitä tapahtuu. Tällä kertaa näytti aika hienolta kun hetken aikaa Mount Rainierin aivan huippu oli ainoa auringon valaisema kohta. Se näkyy kyllä tuosta kuvasta aika huonosti.

Eilinen labrahomma ei sitten mennytkään niin hukkaan kuin kuvittelin. Saimme kuitenkin kaksi sirua tehtyä, ja kuulemma toinen niistä on täydellinen ja toinenkin luultavasti toimii. Piti tehdä 12 sirua, joten tavoitteesta jäätiin kauaksi, mutta toisaalta voi olla että valmistuprotokollaa joudutaan joka tapauksessa muuttamaan kahdella valmiiksi saadulla sirulla tehtävien testien perusteella. Siinä mielessä oli tärkeää että saatiin edes ne tehtyä. Toisin sanoen jos "hyvin" käy, olisi ollut turha tehdä kaikki 12 sirua, sillä voi olla että ne olisivat joka tapauksessa käyttökelvottomia.

Kuva on viime sunnuntailta. Haikin jälkeen poikkesimme hampurilaisravintolassa, jonka hampurilaiset ovat aivan koukuttavia. Ne ovat täysin pikaruokahampurilaisia, mutta jostain syystä maku on ylivoimaisen kohdallaan. Paikan kyltti taasen on americanaa parhaimmillaan.

Tänään oli pitkästä aika valkotakkipäivä. Märkälabrassa on kyllä hauska tehdä töitä kun sitä pääsee niin harvoin tekemään. Minullahan ei ole näihin hommiin mitään varsinaista koulutusta, vaan minulle on vain opetettu kädestä pitäen erään protokollan mukainen työ. On hienoa kun hommassa alkaa nyt olla itseluottamusta ja osaan tehdä sen mitä pitää kysymättä koko ajan apua. Ja aina kun tänään kysyin varmistavan kysymyksen, olisin kysymättäkin tehnyt homman oikein.

Homman tarkoitus on rakentaa siruja, joissa voidaan stimuloida ja kuvata eläviä soluja. Tosin tänään ei tullut oikein mistään valmista, vaan työparini ja minä päätimme luovuttaa iltayhdeksältä kun nälkä ja väsymys kävivät ylivoimaisiksi. Harmillista, mutta toisaalta opin tänään taas paljon. Ensi kerralla homma sujuu taas tämänkertaistakin itsenäisemmin. Ja toivottavasti tulee valmistakin.

Hampurilainen maistuikin kyllä loistavalta ja olut sitäkin paremmalta. Niin hyvältä että piti ottaa toinenkin.

Seattlessa on paistanut aurinko koko ajan kun olen täällä ollut, ja lämpötilat ovat liikkuneet 25 ja 30 välillä. Eilen taisi 30 mennä rikkikin. Se tuntuu tuskallisen kuumalta. Monet kaverini valittavat, että muuttivat Seattleen jotta ei tarvitsisi sietää näitä lämpötiloja. Tänä aamuna on tosin pilvistä, mutta sääennuste lupaa auringon ja kuumuuden palaavan hetkenä minä hyvänsä.

Joka kerta kun tulen tänne, tunnen enemmän ja enemmän ihmisiä. Jalkapallo on uskomaton voima siinä suhteessa. Minulla on täällä niistä piireistä kymmenkunta hyvää ystävää, viitisenkymmentä hyvää kaveria, ja parisataa tuttua. Tosin enemmän he tunnistavat minut ja tulevat juttelemaan kun toisinpäin. Lauantain pelissä kuulin fraasin welcome back kymmeniä kertoja, ja useissa tapauksissa mieleni teki kysyä, olemmeko edes tavanneet aiemmin. Eikä kaikissa tapauksissa varmaan edes oltu. Minut tunnetaan täällä. Vakiobaarissammekaan ei tarvinnut pelin alla näyttää henkkareita vaikka paikan politiikka on kysyä kaikkien henkkarit. Ovimies muisti minut ja vinkkasi sisään jonon ohi. Tarjoilija taasen puhutteli etunimellä ja kysyi otanko Mac & Jacksin (olutta) kuten tavallisesti. Kyllä otin.

Työpaikan lähellä sijaitsevassa matkaoppaita, karttoja ja sen sellaista myyvässä kaupassa taasen tiskin takaa löytyi kannattajaporukkamme jäsen. Juttelimme niitä näitä, ja kaveri antoi ostoksiini työntekijäalennuksen: neljäkymmentä pinnaa pois. Ei huono.

Eilen taasen oli ilta joka saa edelleen kyyneleen silmään. Sounders pelasi US Open Cupin semifinaalin Houston Dynamoa vastaan. Kilpailu vastaa Suomen Cupia tai Englannissa pelattavaa legendaarista FA Cupia. Ja legendoja tehdään täälläkin.

Peli alkoi meiltä huonosti, ja 32. minuutilla Houston teki meidän karseasta virheestä 0-1. Sen jälkeen meidän peli parani ja varsinkin toisella puoliajalla maalipaikkoja tuli liukuhihnalla. Maali vain oli kuin noiduttu. Mikään ei vain mennyt sisään. Tolpassakin käytiin. Ja minulla oli kyynel silmässä kun ajattelin miltä tuntuu jos peli hävitään näin. Kannatus ei kuitenkaan koskaan laantunut. Laulut raikuivat kovempaa kuin koskaan, ja mitä pidemmälle peli eteni, sitä suurempi oli intensiteetti. Peli pelattiin kaukana lähiössä, mutta tuntui että laulumme kuuluivat Seattleen asti. Ja vaikka lämpöä oli yli 30 astetta, koko katsomo hyppi ja pomppi, taputti tahdissa, heilutti huivejaan. Jo vartin pelin jälkeen tunsin että en jaksa enää, mutta jostakin vain löytyi energiaa jatkaa loppuun asti antamatta tippaakaan periksi. Paitani oli litimärkä ja jalat kipeitä muualtakin kuin vasemmasta polvesta, mutta millään tällaisella ei ollut mitään merkitystä.

Sitten minuutti ennen täyttä aikaa räjhti: 1-1. Tunnelmaa kannattajakatsomossa ei voi sanoin kuvata. Hyppäsin vieressä olevan kaverini kaulaan. Hetken päästä samassa kasassa oli ainakin viisi muuta, tuttuja ja tuntemattomia. Euforia oli käsittämätön. Houstonin pelaajat olivat aivan poikki, me olimme lennossa. Tiesin että tämä peli voitetaan. Pari minuuttia ennen maalia oli aloitettu yksi parhaista kannatuslauluistamme, ja sitä jatkettiin tauotta koko jatkoajan ensimmäisen puoliajan loppuun asti. Lähes 15 minuuttia. Ja kovaa. Lauloimme kovempaa kuin koskaan.

Eikä jatkoaikaa kestänytkään kuin 5 minuuttia kun teimme taas maalin. Loput 25 minuuttiakin hoidettiin maalittomana helposti ja tyylikkäästi. Pelin jälkeen isot miehet halailivat toisiaan, itkivät ja nauroivat. Eräs kahden miehen tanssi jossa olin mukana olin niin voimakas rutistus että hetken pelkäsin että rintaluita oli mennyt rikki, mutta onneksi se oli vain lihaskipua.

Tällaisina iltoina sitä muistaa miksi kannattaa jalkapalloseuraa. Ja miksi kannattamiseen on valmis laittamaan huikeita määriä omaa aikaa. Maanantaina kun olin tekemässä lähtöä töistä, puhelimeni soi, ja kuulin että tarvittaisiin työvoimaa. Kuulin, että ensi lauantain peliin aiottu suuri rakkaudenosoitus pitäisikin saada valmiiksi seuraavien tuntien aikana, sillä työtilamme ei olisikaan myöhemmin viikolla vapaana. Ei muuta kuin sinne. Kuusi tuntia siinä meni, valmista oli yhdeltä yöllä. Kestää vähän aikaa ennen kuin olen taas valmis koskemaan teippirullaan.

Viikonloppu Seattlessa on takana. Tulin tänne perjantaina illansuussa. Sain työkaverilta kyydin lentokentältä kämpille, kävin suihkussa ja kävelin työpaikalle hakemaan polkupyöräni, jonka sitä lainannut toinen työkaverini oli jättänyt sinne minua odottamaan. Reilu kaksi tuntia koneen laskeutumisen jälkeen olinkin jo eräässä yliopiston frat housessa askartelemassa ja maalailemassa. Kaksikeppisten lisäksi tehtiin lauantaita varten banneri "Ch€£$ki - Mo' Money Mo' Problems". Ja askartelutalkoista ehdin vielä oluille kolmannen työkaverini kanssa. Siinä menikin sitten pilkkuun asti, mikä täällä on onneksi jo kahdelta.

Yöunet jäivät lyhyiksi, sillä hyppäsin keskustabussiin jo yhdeksältä aamulla. Soundersin ystävyysottelu Chelseaa vastaan alkoi klo 12, ja siihen piti tietenkin valmistautua baarissa oikein huolella. Eikä minulla sitä paitsi ollut aamiaistarpeitakaan kämpillä, joten baarimme loistava aamiasburrito oli paikallaan.

Itse matsista nyt ei ole paljon sanottavaa. Hävittiin 0-2, mutta tulos nyt ei juuri kiinnosta. Tai olihan se ihan hyvä että luvut eivät ihan rumiksi revenneet. Pelin tempo oli hidas, mutta toisaalta maalinedustilanteita tuli paljon, ja varsinkin Chelsean maalille. Kyllähän tuossa tietysti tasoero näkyi: me ei varmaankaan saatu yhtään keskitystä omille, kun taas Chelsealla kävi tekemässä pari maalia helpohkosti ja tuntui sen jälkeen keskittyvän muiden asioiden harjoitteluun. Olihan tämä heille kauden ensimmäinen peli.

Kentällä oli maailmantähtiä – siis jotain Frank Lampardia, John Terryä, Michael Ballackia, Andriy Shevchenkoa, Anelkaa, Petr Čhechiä – mutta eipä paljon minua liikuttanut. Mieleni olisi tehnyt lentää kaupunkiin vasta pelin jälkeen ihan periaatteesta, mutta sitten ajattelin että on se kuitenkin jalkapalloa ja vietän päivän hyvien kavereiden kanssa, joten miksipä sitä ei olisi tullut kun lippukin oli hankittuna. Peliin kun pääsi kausikortilla.

Turhan ystävyysottelun jälkeen siirryin paljon vakavahenkisempään urheilitapahtumaan Key Arenaan eli Space Needlen viereiseen monitoimihalliin. Vihdoinkin Seattlessa oli Roller Derby sellaisena päivänä että pääsin paikalle. Kyseessä on erikoinen amerikkalainen juttu, jollaisia on aina kiva käydä katsomassa. Mutta mitenköhän tätä lyhyesti selittäisi?

Sääntöjä tuntematta homma näyttää siltä, että kaksi viisihenkistä joukkuetta kiertää toisiaan tönien lyhyehköä ovaalin muotoista rataa rullaluistimet jalassa. Osa säännöistä jäikin kyllä hämärän peittoonn, mutta hieman tuota enemmän aloin kuitenkin lajia ymmärtää. Kummallakin joukkueella on yksi pelaaja, jammer, joka yrittää ohittaa kilpailevan joukkueen neljä muuta pelaajaa. Ohituksisista saa sitten tietyin säännöin pisteitä. Tästä syntyy tietenkin komeita taklauksia ja vielä hienompia kaatumisia. Jäähyjäkin jaettiin, ja jaettiin muuten koko ajan. Lajia harrastavat lähinnä naiset. Luulisi että miesten harrastamana syntyy ruumiita: ainoat suojukset kun ovat kypärä ja polvisuojat. Varusteista voisi mainita senkin, että kaikilla oli perinteiset kaksiriviset luistimet.

Hauska puoli lajissa onkin sen kulttuurilliset puolet. Sellaista naisenergiaa jos nyt kulunutta termiä saa käyttää. Suosituimpia vaatekappaleita ovat verkkosukkahousut ja raidalliset housut ja sukat. Hameitakin monilla oli, toki sellaisia lyhyitä ja halkiollisia, joiden kanssa voi oikeasti urheilla. Mitään pelleilyä laji ei nimittäin ole, vaan tosissaan siellä mentiin ja välillä tunteetkin kuumenivat kun tuomareiden ratkaisut eivät miellyttääneet. Toki tämä peli oli korkealla tasolla, sillä pääottelun vastustajajoukkue tuli liki 5000 kilometrin päästä South Carolinan osavaltiosta. Toisaalta olisi kyllä ollut hauskempi mennä katsomaan Seattlen sisäisen liigan ottelua, joita kai pelataan muun muassa tehdashalleissa. Mainittuun naisenergiaan kuului myös se, että pelaajilla oli selissään varsin hauskoja keksittyjä nimiä, kuten Ann R. Kissed (eli anarkisti), Katrina Whip, Meg Myday, Swede Hurt, jne.

Tänään oli sitten taas aikainen herätys. Auto liikkui heti puoli yhdeksän jälkeen, ja suuntana oli haikki Kaskadeilla. Tarkemmin kohteena oli Mountain Loop Highway ja siellä haikki Gothic Basiniin. Mittaa haikille tuli 20 kilometriä ja korkeuseroakin 800 metriä. Ylös talsiminen kesti neljä tuntia, alas pääsi noin kolmessa. Sää oli loistava, ehkä vain vähän turhan kuuma. Pilviä oli muutama, mutta näkyvyys oli täudellinen, jolloin muutamat pilvet vain lisäävät maisemien kauneutta.

Haikki oli aika perinteinen Kaskadien haikki: ensin kiivetään pari tuntia tiukkaa ylämäkeä metsästä ilman tietoakaan maisemista, mutta lopulta päästään korkeuksille jossa puut vähenevät ja kävellään harjannetta pitkin upeita maisemia katsellessa. Ja lopussa sitten jokin palkinto. Usein se on vuoren huippu tai ainakin vanha valvontatorni, mutta nyt se oli kivinen laakso. Eipä ole aiemmin vastaavassa paikassa tullut käytyä, joten palkinto kyllä maistui. Varsinaisia kukkaniittyjä haikilla ei ollut, mutta polun varressa oli kuitenkin useita erilaisia kauniita vuoriston kukkia, joista monia en ollut edes aiemmin nähnyt.

Perinteistä poikkeavaa oli se, että metsäosuus ei juuri "turhaa" siksakkia tehnyt, vaan nousi suoraan vuoren rinnettä. Mäki oli niin jyrkkä, että sai kyllä pysähtyä yhtenään puuskuttamaan. Ja vettä kului. Kun metsästä päästiin, polku muuttui ikävän kiviseksi. Paikoin sai ottaa nelivedon käyttöön, ja varsinkin alas tullessa oli muutamia jännittäviä paikkoja. Yhden kerran joudutiin ylittämään myös lumikenttä, mikä on aina vähän pelottavaa. Lumen alla kun virtaa vesi, niin ikinä ei voi olla ihan varma että lumen tekemä silta ei petä. Toinen helppo tapa päästä hengestään olisi kaatua. Siitä ei nimittäin vauhti pysähtyisi ennen kuin makaa kivikossa jossakin muutama sata metriä alempana.

Lisäksi haikilla oli epätavallisena antina suuri määrä vesiputouksia. Ne olivat aika pieniä, mutta niitä oli paljon, ja osa oli tosi nättejäkin. Niitä katsellessa minua aina ihmetyttää, miten sitä vettä voi aina vain riittää ja riittää. On varmaan kova homma saada se vesi ensin sinne vuoren päälle, ja lisäksi vesiputouksia ei käsittääkseni oteta yöksikään pois päältä.

Haikki oli rankkuudeltaan hieman keskitasoa pahempi, mutta ei kuitenkaan lähellekään rankin jonka olen tehnyt. Rankimmassa nimittäin korkeuseroa on ollut liki tuplaten. Maasto oli kuitenkin paikoin sen verran haastavaa, että aika koville otti. Eikä sekään yhtään auttanut, että jalkojeni lihakset eivät vieläkään ole polvileikkauksen jäljiltä ihan ennallaan. Olikin mukavaa huomata, että aika rankankin reissun voi jo tehdä.

Alas kävellessä hämmästytti miten paljon paremmiksi maisemat olivat muuttuneet kun aurinko paistoi paljon alempaa ja paremmasta suunnasta. Ja mikä parasta, polku oli mennyt koko matkalta varjoon eikä tarvinnut aivan läkähtyä.

Takaisin kämpillä olin iltakahdeksalta. Eipä ole siis paljoa tullut täällä aikaa vietettyä. Mutta miksipä viettäisinkään?