Eilen oli sitten pelipäivä. Ottelu alkoi jo kolmelta iltapäivällä, joten koko päivä pyöri sen ympärillä. Seattlesta tulleiden kokoontuminen oli kävelymatkan päässä hotellilta Rice Villagessa eräässä irlantilaisessa pubissa. Mimosat maksoivat yhden dollarin ja aamiaisannokseni nimi oli fajitas and eggs, mikä koostui paistetuista kananmunista, fajitas-lihasta, sekä tortilloista. Mainio ja varsin teksasilaisen tuntuinen alku päivälle. Stadionille lähdettiin yhden aikaan.

Itse pelistä ei paljoa sanottavaa ole. Ottelun tuloksella ei enää näin sarjan viimeisellä kierroksella ollut merkitystä, ja se näkyi sekä otteissa kentällä että tuloksessa.

Pelin jälkeen palasin Rice Villageen vanhaan suosikkipubiini Gingermaniin. Paikka oli edelleen juuri niin mainio kuin ennenkin. Vaikea sanoa mikä tunnelman luo, mutta siellä sitä nyt vain on. Pitkään luulin, että saisin viettää illan yksin, sillä kaikki kaverini lensivät takaisin Seattleen heti pelin jälkeen. Lopulta kuitenkin yksi porukka jolle olin pelin jälkeen puhunut Gingermanista saapui paikalle. Seura oli mainiota, ja lopulta jatkoimme vielä illallisellekin yhdessä. Sekin oli varsin houstonilainen elämys. Paikka oli sinänsä vaatimaton italialaishenkinen ravintola, jossa annokset sai itse hakea tiskiltä niiden valmistuttua. Ruuassa oli kuitenkin sekä maku että esillepano sellainen, että olisi voinut luulla olevansa hienommassakin paikassa. Itse söin erittäin tulisen fuusiohenkisen pasta-annoksen.

Tänään ei sitten edessä ollut juuri muuta kuin kotiinlähtö. Ajoin kuitenkin aivan vain huvin vuoksi pienen lenkin Texas Medical Centerin lähialueilla. Lopulta en kuitenkaan edes pysähtynyt valokuvaamaan. Lounaan kävin syömässä Galleria -ostoskeskuksessa entuudestaan hyväksi todetussa texmex-paikassa. Ne fajitakset olivatkin sitten kolmas lautasellinen texmex-ruokaa.

Tänään lensin Houstoniin. Aamuherätys oli brutaalin aikainen, varsinkin ottaen huomioon että ehdin nukkumaan vain tuntia ennen herätyskellon soimista. Lähdöt ovat nykyisin aina kiireisiä. Matka lentokentälle alkoi jo ammuviideltä. Onneksi olin sentään ottanut vuokra-auton alleni.

Syy aikaiseen lähtöön oli se, että minulla on Houstonissa vain viikonlopun verran aikaa, ja siitäkin huominen menee hyvin pitkälti jalkapallojoukkueen aikataulujen mukaan. Niinpä halusin ehtiä perille ennen iltaa, jakun matka on pitkä ja aikaero kaksi tuntia, yhtään myöhempään ei olisi suorasta lennosta huolimatta voinut lähteä.

Houstonhan on vanha kotikaupunkini. En minä siellä puolta vuotta pidempään asunut, mutta kun se nyt oli silloin ensimmäinen kokemus ulkomailla asumisesta, kaupunki on mielessäni erityisasemassa. Toisaalta en kyllä kirveelläkään suostuisi muuttamaan sinne takaisin. Enkä kyllä edes viettämään siellä juuri viikonloppua pidempää aikaakaan. Ilmasto on kesällä kamala, kuuma ja kostea, eikä kaupungissa ole juuri muuta positiivista kuin loistava ravintolatarjonta.

Perillä ehdin ensimmäiseksi lounaalle tuttuun entisen kotitalon ja työpaikan läheiseen texmex-pikaruokaravintolaan. Kyseistä ketjua ei taida Teksasin ulkopuolella ollakaan. Täytyy tietysti todeta, että Teksasissa kun ollaan, läheinen toki tarkoitti lyhyttä automatkaa. Täällä käytiin aikanaan silloin tällöin työporukalla, useimmiten perjantaisin. Valitsin listalta anneksen, jossa oli mahdollisimman paljon kaikenlaista: juustoinen enchilada, rapea taco< juusto-papu chalupa. Lissukeena oli kaikkea sitä mitä kuuluukin: guacamolea, pico de galloa, tuoretta korianteria ja niin edelleen. Ja kaiken kruunasi Dos Equis -olut. Olin taivaassa.

Lounaan jälkeen lähdin kiertelemään entisiin ympyröihin Texas Medical Centerin alueelle. Olin tarkoituksella valinnut hotellin, josta oli vain kahden korttelin matka entiselle kotitalolleni. Kävelin ensin siihen, ja siitä sitten entiselle työpaikalle, johon oli suunnilleen samanlainen matka. Nostalgiafiilikset olivat aika huiukeat. En ollut viimeisen kuuden vuoden aikana palannut paikalle kuin kerran, ja silloinkaan en poistunut autosta, koska aikaa oli rajallisesti ja parkkihallien maksut korkeita. Nyt oli aikaa kierrellä ihan huolella, ja totesinkin että alue on kyllä muuttunut muutamassa vuodessa melkoisesti. Uusia valtavia rakennuksia oli lukuisia.

Entiselle työpaikalle uskaltauduin jopa sisään. Periaatteessa sairaalaan työntekijöiden sisäänkäynnistä mennessä pitäisi olla henkilökortti mukana, mutta vanhaan tapaan vartija ei pysättänyt kun vain käveli sisään sen näköisenä, että tietää mitä on tekemässä. Vanhalla työhuoneella en käynyt, enkä ole varma olisinko sinne enää edes löytänytkään. Oli vähän outoa etten käynyt tervehtimässä vanhoja kolleegoja, mutta eipä siellä ole enää ketään sellaista jonka kanssa olisin työajan ulkopuolella mitään tehnyt. Entistä esimiestä taasen en viitsinyt tyhjällä myöhään perjantaina häiritä, varsinkin kun häntä edelleen näkee Tampereella aina silloin tällöin.

Illansuussa kaupunkiin saapui myös Seattlelainen kaverini, jonka kanssa jaan hotellihuoneen. Suuntasimme pikaratikalla keskustaan, ja kävimme syömässä vanhassa suosikkiravintolassani texmex-ruokaa. Sen terassilla oli mahtava istua pimenevässä illassa. Ilma oli edelleen hieman liian kuuma ja kostea, mutta pieni tuulenvire ja loistavat margaritat viilensivät sopivasti. Ruokailtuamme teimme pienen kierroksen keskustassa, ja jatkoimme sitten iltaa entisessä keskustan suosikkipubissa, jossa on tarjolla lähes 200 (!) hanaolutta. Löysin joukosta pari aivan loistavaa teksasilaista IPA:a, mutta useimpia maistamiani teksasilaisoluita ei tarvitse kyllä toista kertaa maistaa.

Aamu lähti liikkeelle hieman hitaasti. Yöunet olivat lyhyet, ja oli odotettavissa, että päivä ei suuria ihmeitä tarjoaisi, joten motivaatio ei ollut herätyskellon soidessa aivan huipussaan. Ohjelmassa oli nimittäin lähinnä lisää badlandseja, nyt Theodore Rooseveltin kansallispuiston pohjoisessa yksikössä. Sen verran ajoissa toki nousin, että suunnitelmia ei tarvinnut muuttaa. Mainittuun pohjoiseen yksikköön oli matkaa reilun tunnin ajon verran, joten eipä sitä nyt ihan kukonlaulun aikaan muutenkaan olisi kannattanut liikkeelle lähteä.

Ja niinhän se oli, että päivän anti jäi melko vähäiseksi. Ihan hienoja maisemia, mutta eipä ne merkittävästi eilisestä poikenneet. Lyhyt haikka oli kyllä sikäli hauska, että en ollut aiemmin käppäillyt yhtä pitkää reissua ihan vain preerialla. Vastaan tuli muutama biisonikin, mutta onneksi ne pysyivät turvallisella etäisyydellä. Lopussa oli kyllä ihan komea näköalapaikka, josta näkyi mutkitteleva Little Missouri -joki.

Paluumatkan Bismarckiin päätin tehdä moottoritien sijasta pienempiä teitä pitkin pohjoisen kautta. Ajatuksenani oli syöd Watford Cityssä kivenheiton matkan päässä kansallispuistosta. Se jäi kuitenkin pelkäksi ajatukseksi, sillä kaupungissa ei ollut yhtään auki olevaa ravintolaa. Se oli aika yllättävää, sillä ei kaupunki nyt aivan pieni ollut. Ja niinhän siinä sitten kävi, että ennen moottoritielle paluuta ei avointa ruokapaikkaa löytynyt. Onneksi olin varannut eväitä.

Ainoa muu pysähdys oli pikainen käynti Little Missouri State Parkissa. Siellä se varsinainen juttu vaikutti olevan hevosilla ratsastaminen preerialla upeita maisemia ihaillen. Minulla oli aikaa vain ottaa muutama valokuva näköalapaikalta. Turha reissu, voisi sanoa, mutta toisaalta puistoon vievällä hyväkuntoisella hiekkatiellä oli hauska ajaa hieman vauhdikkaammin.

Bismarckiin saavuin pimeän jo laskettua. Työhommat kutsuivat, ja meinasin unohtua tekemään niitä niin, että kaikki kaupungin ravintolat alkoivat mennä kiinni. Aikomaani pikaruokaa ei enää mistään saanut, mutta yllättäen ketjuravintola jossa saa ihan kunnon ruokaa oli auki. Söin ihan asialliset ribsit ja painuin nukkumaan.

Tänään päivä alkoi Pohjois-Dakotan parlamenttitalon ihmettelyllä. Lauantaiaamuna kello 8 siellä oli hyvin hiljaista. Otin muutaman valokuvan ja suuntasin läheiseen dineriin aamiaiselle.

Siitä tämä kahden päivän mittainen matka sitten varsinaisesti alkoi. Ensimmäinen pysähdys oli New Salemin kohdalla. Jo kuusi mailia ennen pysähdystä horisontissa alkoi näkyä valtava lehmä. Jonkun mielestä on kai ollut hauska idea rakentaa sellainen mäen päälle. Olen asiasta toki samaa mieltä. Lehmän nimi muuten on Sue.

Noin 50 mailia lännempää alkoi sitten varsinainen tienvarsinähtävyyksien kokoelma. Päätieltä etelään menevää noin 30 mailin (50 kilometrin) pätkää kutsutaan nimellä Enchanted Highway. Kyse on ihan vain siitä, että tien päässä olevan Regentin pikkukaupungin yksittäinen asukas oli aikoinaan saanut päähänsä, että kaupungin elinvoimaisuus nousee kummasti, jos sinne vievästä tiestä tehdään turristinähtävyys. Ja kyllähän se toimii: söin Regentissä lounaan ja ostin lahjatavarakaupasta jääkaappimagneetin. Tienvarsinähtävyydet olivat ihan oikeasti hienoja. Kullakin oli nimikin, ja laitankin nyt tähän kunkin nähtävyyden kuvat nimensä alle.

Geese in Flight. Tällä on korkeutta 33 metriä ja leveyttä 47 metriä.

Deer Crossing. Korkeutta 23 metriä, pituutta 18 metriä. Näitä elukoitahan Pohjois-Dakotassakin piisaa.

Grasshoppers Delight. Isoin heinäsirkka on 18 metriä pitkä ja 12 metriä korkea. Heinäsirkat ovat Pohjois-Dakotassa maanviljelijöille oikea maanvaiva.

Fisherman's Dream. Järven pinta on 15 metrin korkeudessa, ja isoimmat kalat ovcat 9 metriä pitkiä.

Pheasants on the Prairie. Kukko on 21 metriä pitkä ja 12 metriä korkea. Näitä lintuja elää alueella villinä.

Theodore Roosevelt Rides Again. Noin 15 metriä korkea tribuutti nuoruudessaan aikaa Pohjois-Dakotassa viettäneelle presidentille.

Tin Family. Miehen korkeus on 14 metriä, naisen 13 metriä ja pojan 7 metriä.

Perillä Reagentissa ei sitten ollutkaan enää mitään nähtävää. Pääkadun varrella oli toki kaupungin kokoon ja sijaintiin nähden huomattava määrä erilaisia kauppoja ja ravintoloita.

Regentistä oli sitten vielä reilu tunnin ajo Theodore Roosevelt National Parkiin. Entinen presidentti oli nuorena miehenä viettänyt alueella useita vuosia, ja presidenttinähän hän perusti maailman ensimmäiset kansallispuistot, joten siitä puiston nimi. Badlandsit olivat hienon näköisiä, mutta täytyy sanoa, Etelä-Dakota voittaa tämän kisan. Sikäläinen Badlands National Park oli minusta huomattavasti vaikuttavampi. Tosin tänään vietin aikaa vain puiston eteläisessä yksikössä. Erilliseen pohjoisosaan matkaan huomenna.

Villieläimiäkin näkyi. Yksi ensimmäisistä pysähdyksiä oli preeriakoirayhdyskunnan kohdalla. Ne ovat kyllä veikeitä otuksia olla möllöttäessään kolonsa päällä. Jos yhtään liian lähelle erehtyy, elukka karkaa äkkiä maan alle luolaansa. Toisen preeriakoirayhdyskunnan kohdalla oli myös jonkinlaisia peuroja. Ihan samannäköisiä en ollut ennen nähnytkään.

Villit biisonit olivat kuitenkin taas kerran se paras juttu. Tällä kertaa elukat olivat tukkineet tien oikein kunnolla. Lauma vain olla mölllötti keskellä tietä, eikä ketään tuntunut kiinnostavan se, että molempiin suuntiin alkoi kertyä useampia autoja, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta päästä läpi. Hauska tilanne, joka kersti kymmenisen minuuttia ennen kuin tie aukeni.

Haikkailu jäi tänään pariin tunnin mittaiseen pyrähdykseen polulla. Ensimmäinen polku Painted Canyonissa oli selvästi se hienompi. Aurinko oli puolittain pilvessä, ja kontrastit olivat huikeat.

Yötä olen Dickinsonissa. Ehdin motellille juuri sopivasti muutamaa minuuttia ennen kuin Soundersin vieraspeli Kansas Cityssä oli alkamassa. Vaikka motellin langaton verkko hieman pätkikin, näin pelin ihan tyydyttävästi. On se hienoa, miten nykyisin tällainen on mahdollista. Dickinsonista löytyi yllättäen vähän hienompi pihviravintola, ja pitihän sitä käydä syömässä 400 gramman pihvi. Järkyttävä lukema, mutta ei täkäläisittäin valitettavasti ollenkaan isoimmasta päästä. Ja se ravintola tosiaan on harvinaisuus näillä kulmilla. Luin verkosta arvioita, joissa useamman tunnin ajomatkan päässä asuvat ihmiset kehuivat käyvänsä siellä aika-ajoin.