Hengissä ollaan vaikka edellisestä blogimerkinnästä jo kohta viikko onkin. Menneellä viikolla tuli istuttua töissä monena päivänä iltamyöhään, eikä blogin päivittämiseen siksi ole oikein liiennyt aikaa. Samasta syystä ei ole oikein ollut mitään kirjoitettavaakaan.

Eilen olin Portlandissa. Se oli taas näitä vähemmän onnistuneita reissuja: bussilla viidessä tunnissa perille (joo, oli säätöä), katsotaan kun oma joukkue ottaa 2-0 turpiin ja ajetaan päälle neljässä tunnissa takaisin. Koko päivä siinä kaikkineen meni. Joskus voi olla mukavaa vaikka tulos ei miellyttäisi, mutta nyt oli vain kaikin puolin ***ka reissu. Mutta ei siitä sen enempää. Onpahan jalkapallokausi alkanut, ja jo 10.5. on revanssin paikka kotiottelussa samaa arkkivihollista vastaan.

Tänään haikattiin lyhyt haikki aivan Seattlen lähellä suomesta asti saadussa professoriseurassa. Keskustasta ajettiin alle 50 kilometriä itään, ja siitä oli sitten 3 kilometrin käppäily ylös Rattlesnake Ridgelle. Sieltä oli sitten hyvä 270 asteen panoramanäkymä. Ihan asiallinen haikki sijaintiin nähden: ei mitään erämaata, mutta kuitenkin selkeästi vuorilla. Luonto alkaa kyllä vähitellen jo näyttää aika kesäiseltä. Viime viikonlopun lumihangessa haikaaminen tuntui tänään etäiseltä jutulta.

Eilisestä reissusta jäi mainitsematta, että menomatkalla poikettiin Skagit-joen laakson tulppaanialueella. Muistelen joskus jostakin lukeneeni, että Washingtonin osavaltio tuottaa enemmän tulppaaneja kuin Hollanti. En nyt pystynyt äkkiseltään asiaa tarkistamaan, mutta paljon niitä tulppaaneja joka tapauksessa kasvatetaan. Asian ympärille on saatu kehitettyä oikein tulppaanifestivaali, joka kuulemma kerää vierailijoita ympäri maata. Eilisen perusteella kyseessä on kylläkin aivan ylimainostettu juttu. Tuntuu minusta melkoiselta ryöstöltä, että pienen tulppaanipellon keskellä käppäilystä veloitetaan viisi dollaria. Me tyydyimmekin pysähtymään tien varteen valokuvaamaan toista tulppaanipeltoa – ei maksanut mitään. Se olikin ainoa pelto jolla tulppaaneja nähtiin, vaikka kaikesta hehkutuksesta saa sellaisen kuvan, että tulppaaneja on alueella kaikkialla.

Tänään illalla katsoin televisiosta Star Wars Phantom Menacen, siis sen ensimmäisen uuden elokuvan. Ei se nyt toisellakaan katselukerralla kummoinen elokuva ollut, enkä sitä sen takia täällä mainitsekaan. Ylipitkää Pod Racer -kohtausta katsellessa vain oli nyt jotenkin aivan eri fiilis kuin aiemmin. Siinähän aavikkomaisemat ovat melko uskomattomat, ensimmäisellä kerralla niitä katseli vähän siinä hengessä, että on vähän överiksi pistetty. Vaan ei nyt, sillä paikat ovat aivan sellaisia kuin missä olen nyttemmin Amerikassa käynyt. Tietenkin elokuvaan oli yhdistelty pienelle alueelle asioita, joiden takia olen istunut autossa tuhansia kilometrejä, mutta kuitenkin. Voisi sanoa, että Pod Racereillä kisattiin seuraavien paikkojen koosteessa: Arches National Park, Death Valley National Park ja Monument Valley.

Eilen istuttiin iltaa University Districtillä. Bussipysäkiltä asunnolle kävellessä saatiin niskaan kunnon raekuuro, ja myöhemmin katseltiin ikkunasta lumisadetta. Siis Seattlessa lunta huhtikuun puolenvälin jälkeen! Mitä ihmettä? Minä olin tilannut kesäkelejä.

No, lumi toki suli Seattlessa heti maahan tultuaan, mutta eipä tarvinnut tänään ajaa kymmentäkään mailia pohjoiseen, niin lunta oli maassa ja ihan kunnolla kanssa. Ja se alue ei ole edes vuorilla. Päivän kohde oli Orcas Island eli yksi San Juanin saariston saarista. Ja kuinka ollakaan, sielläkin oli lunta, vaikka se on paikka jossa sitä ei välttämättä keskellä talveakaan ole. Lämpötila olikin koko päivän vain muutaman asteen plussan puolella. Olin joskus ajatellut, että teen Orcas Islandille keväisen reissun lähes kesäisissä keleissä, mutta nyt tämä meni vähän eri tavalla.

Tiettyä itseppäisyyttä reissussa siis oli. Sääennusteet lupasivat sateista keliä, ja vielä kun lauttamme saapui iltapäivällä saarelle, pilvet roikkuivat niin alhaalla, että hyvä kun lähisaarelle asti näki. Mutta kun oli päätetty reissuun lähteä, niin reissuun lähdettiin. Lounaan aikana pilvet sitten yllätteän repesivät, ja sen jälkeen vietettiinkin loppupäivä auringonpaisteessa. Odottamatonta. Niin odottamatonta, että sitä ei edes oltu osattu toivoa.

Varsinainen kohde oli Moran State Park ja siellä haikki Mount Constitutionin laelle 734 metrin korkeuteen. Haikki alkoi vähemmän mielikuvitusta osoittaen nimetyn Mountain Laken rannasta. Korkeuseroa haikille tuli noin 460 metriä, eli ihan merenpinnan tasolta ei aloitettu. Haikin alkuun saapuessamme oli tunnelma korkealla. Sininen taivas, sininen järvi ja lumipeitteiset puut: olin lähes yhtä innoissani lumesta kuin syksyn ensimmäisillä lumisilla vuoristoreissuilla.

Järven rannasta päästyämme saimmekin sitten olla koko päivän yksin. Kukaan muu ei ollut tänään polkuja kävellyt, ja saimme kyntää kevyttä lumihankea täysin omassa rauhassamme. Pitkästä aikaa siis vain omalla porukalla, mahtavaa. Matkan varrelle osui vielä kaksi pienempää järveä. Lopullinen palkinto Mount Constitutionin laella oli kuitenkin se paras. Hieman suomalaisen näköisen saaristomaiseman backdroppina on lumihuippuisia vuoria, Kaskadit ja Rannikkovuoret Kanadan puolella. Normaalisti Mount Constitutionin huipulle saapuminen voi olla melkoinen antikliimaksi. Sinne kun pääsee myös autolla, joten metsän rauhasta voi joutua yhtäkkiä melkoisen hulinan keskelle. Tänään tie oli kuitenkin lumentulon takia suljettu, joten saimme olla vuoren laella täysin keskenämme.

Paluumatka olikin sitten enimmäkseen pakkopullaa. Kaikkiaan haikille tuli pituutta noin 11,5 kilometriä, ja lumessa rämpiessä siinä meni sen verran kauan, että mitään muuta ei sitten ehdittykään. Eipä Orcas Islandilla juuri muuta taida ollakaan, mitä nyt yksillä vesiputouksilla olisi voinut käydä. Lautan kannelta nähtiin kyllä hieno auringonlasku. Taivaalla oli ihmeellinen kirkas pinkki väri, jollaista en ole kyllä ennen nähnyt.

Amerikkaa on tällä erää jäljellä vajaa kolme kuukautta. Huomaan yhä enemmän ja enemmän ajattelevani sitä, miten pian täältä pääsee pois. Ei sillä ettenkö täällä edelleen viihtyisi, mutta päivittäinen eläminen on täällä jo pitkään ollut niin arkista, ettei se oikein tunnu syyltä olla täällä. Se arki kun on kuitenkin mukavampaa Suomessa, perheen (vai pitääkö suomeksi sanoa "sukulaisten"?) ja ystävien luona. Huomaankin, että ainut asia jota täällä enää odotan on vielä edessä olevat reissut. Coloradon kansallispuistokierros on edessä toukokuussa ja mahdollisesti aivan lopussa on vielä jonkinlainen Kalifornian kierros. Muuten on sitten jonkun verran lähiseudun matkailua. Niin ja kuun vaihteessa työreissu pääkaupunkiin. Se on sopivasti to-pe reissu, joten pystyn siinä sitten viettämään viikonloppua läheisesssä kansallipuistossa, omalla kustannuksellani tietenkin. Niinpä odotan tätäkin reissua aivan innolla. Jos ei näita reissuja olisi, olisi aika vaikea motivoitua pysymään täällä. Töiden kannalta toki olisi joka tapauksessa lähes välttämätöntä pitää sovitusta aikataulusta kiinni.

Jos muuten olisi Suomalaisen valtiotyönantajan maksama työreissu tuo Washington DC:n reissu, ei sen yhdistäminen lomamatkaan käytännössä onnistuisi, vaikka VES kuinka sanoo, että niin voi tehdä jos pystyy osoittamaan ettei siitä tule valtiolle lisäkustannuksia. Mutta ei mennä tähän aiheeseen tämän enempää.

Jäljellä oleva aika tuntuu sekä lyhyeltä että pitkältä ajalta. Toisaalta tuntuu siltä, että Suomeen paluuseen on vielä ikuisuus, mutta toisaalta tuntuu että kiire tässä vielä tulee. Paitsi että olisi enemmän mielenkiintoisia reissuja kun on aikaa, autolle pitää järjestää kuljetus kotiin ja huonekaluista ja taloustavaroista pitää päästä eroon. Molemmat asiat hieman stressaavat, mutta olen kyllä sikäli harvinaisen onnekas paluumuuttaja, että tuohon ne muuttojärjestelyt pitkälti jäävät. Muu tavara mahtuu matkalaukkuihin ja suksipussiin, tavaraa kun ei ole tullut hamstrattua, vaikka se dollarin nykykurssilla toki kannattaisi. Vaan miksi hankkisin tavaraa jota en oikeasti tarvitse? Ei halpa hinta ole riittävä syy.

Lähtemisen haikeutta vähentää se, että tiedän palaavani Seattleen. Jo syksyllä tulen tänne ainakin käymään, ja samoin ensi keväänä on varmaan edessä jonkinlainen vähän pidempi ajanjakso täällä. En siis joudu jättämään hyvästejä. Toisaalta elämä ei ihan samanlaista täällä sitten ole. Asunto on taas jotakin vähän epämääräisempää. Eikä ole autoa, ei pääse käymään paikoissa ihan noin vain. Ehkä polkupyörälle on sitten taas silloin enemmän käyttöä. Se saakin jäädä tänne, tälläkin kertaa.

Suomeen paluu mietityttää kieltämättä siltä kantilta, että kuinkahan siellä taas osaa sitten elää. Kulttuurishokki lienee isompi kuin aiemmilla kerroilla, ja aiemmillakin kerroilla on ollut muutaman kuukauden ajan sellainen olo, että takaisin Amerikkaan pitäisi päästä. Molemmilla kerroilla elo on toki siitä sitten asettunut, mutta nyt se ei ehdi asettua ennen kuin tulen tänne takaisin. Kieltämättä elämisen hintakin vähän mietityttää. Täällä kaikki tuntuu lähes ilmaiselta, saanhan tällä hetkellä yli puolitoista dollaria jokaista tienaamaani euroa kohden, ja hinnat olisivat muutenkin aavistuksen Suomea halvemmat.

Omaa kotia on joka tapauksessa ikävä. Kokolattiamatto vaihtuu koivuparkettiin. IKEAn astiat vaihtuvat Arabiaan ja Iittalaan. Pikkutelevisio vaihtuu 32-tuumaiseen laajakulmatöllöttimeen. Kolmenkymmenen dollarin stereot vaihtuvat kunnollisiin. Keittokomero vaihtuu kokonaiseen keittiöön. Työ- ja ruokapöydän virkaa täyttävä pikkupöytä vaihtuu kahteen isoon ruokapöytään (keittiö ja olohuone) sekä työhuoneen työpöytään. Pieni vaatekaappi vaihtuu kokonaiseen vaatehuoneeseen. Taloyhtiön pesuhuone vaihtuu omaan pesukoneeseen. En malta odottaa!

Yksi Amerikassa asumisen huonoista puolista on se, että sähköpostin lisäksi saa lukea kirjepostiakin epäilevällä mielellä. Kaikenlaisia huijausyrityksiä kun tulee jatkuvasti, ja kun ei aina oikein tiedä miten asiat toimivat, joskus voi olla vaikea arvioida, mikä on legitimaattia ja mikä ei.

Tänään postissa oli kaksi huijausyrityksiksi tuomitsemaani kirjettä. Ilmeisemmässä huijauksessa sanotaan, että autoni takuu (warranty) on vanhenemassa ja että pitäisi välittömästi soittaa sen uusimiseksi. Annettu puhelinnumero on 1-800 -alkuinen ilmaisnumero, mikä varmaan saa monen soittamaan kokeeksi. Internetin mukaan puhelimessa sitten kalastellaan luottokorttitietoja. Internet kertoo myös, että saan jatkossa lisää näitä kirjeitä, ja että hyvässä lykyssä ovat onkineet puhelinnumeronikin, ja saan myös puheluita. Kivaa. Tietenkin jo se, että kyseessä on muka takuun uusiminen, paljastaa heti että huijauksesta on kyse. En ainakaan ole koskaan kuullut takuun uusimisesta. Mutta on mukavaa että Internetistä löytyy varmempi vahvistus. Sekin netistä selvisi, että kirjeessä oleva "lähettäjän osoite" on floridalaisen kännykkäkauppaketjun pääkonttorin osoite.

Toinen huijausyritys oli lähetetty oman pankkini nimissä. Kuulemma minulle olisi luvassa ilmainen digivideokamera kun vain kokeeksi liittyisin Travelers Advantage -nimiseen alennusohjelmaan. Videokameran saa pitää, vaikka eroaisi verkostosta ennen 30 päivän ilmaisen testiajan päättymistä. Siis videokamera tosiaan luvataan täysin ilmaiseksi. Homman juju on Internetin mukaan siinä, että vaikka ilmoittaa eroavansa verkostosta, veloitukset jatkuvat. Ja on myös raportteja, joiden mukaan videokameraakaan ei koskaan kuulu.

Tähän jälkimmäiseen olisi jo voinut helpommin langeta, vaikka se toki heti menee kategoriaan liian hyvä tarjous ollakseen totta. Kun tarjous kuitenkin näyttää tulevan omalta pankilta, niin näin suomalaisena ei heti uskoisi, että kyse on huijauksesta. Pankkikin kun on USA:n viiden suurimman joukossa. Palvelun tarjoaa toki kolmas osapuoli, mutta kirjeessä on pankin logot. Lisäksi tilitietoja ei kysytä, joten pankin täytyy olla kuviossa mukana. Mistä muualta tämä kolmas osapuoli ne saisi?

Tänään olikin sitten taas talvipäivä. Suuntasin epäsuotuisia sääennusteita uhmaten Mount Rainierin kansallispuistoon, ja kyllä kannatti. Luvattua iltapäivän vesisadetta ei saatu, ja pilvetkin peittivät auringon vasta puoli kolmen aikaan, kun jo olimme palaamassa autolle. Näkyvyys oli loistava koko päivän, lähimmät tulivuoret eli Mount Adams ja Mount St. Helens näkyivät koko ajan. Etäisyyttä näille vuorille on kai lähemmäs sata kilometriä, eli en kyllä sääennusteen perusteella osannut odottaa näkyvyyden sinne asti riittävän.

Haikki suunnaattiin tuttua reittiä Panorama Pointin suuntaan. Lunta on vielä maassa runsaasti, kai pari-kolme metriä, joten ihan uusien reittien kokeileminen ilman karttaa ja muita välineitä ei oikein tunnu hyvältä idealta. Ei varsinkaan kun tähän vuodenaikaan uuden reitin haikkaaminen ei paljoa palkitse. Kaikkien haikkien lähinäkymät ovat kuitenkin kaikkialla sitä samaa: lunta, lunta, lunta ja siellä täällä havupuita ja kiviä. Kauemmaksikaan näkymät eivät ihan hirveästi haikkireitistä riipu, kun talvella kaikki haikit kuitenkin lähtevät samasta paikasta. Tai siis kaikki ne jotka liikkuvat ylhäällä vuorella. Kuka sitä nyt tällaisella vuorella metsän siimeksessä haikkaisikaan? Tällä kertaa päästiinkin hieman ylemmäksi kuin mitä millään aiemmalla reissulla. Ennen on aina ollut joko puutteita varustuksessa tai keli ollut surkean puoleinen. Nyt tarvottiin nelisen tuntia.

Lumen takia haikattiin lumikengissä. Se olikin paljon parempi valinta kuin Juhannuksen 2006 valinta: sandaalit. Silloin sitä oli aika noviisi, sillä silloin ei tullut mieleenkään että vielä keskikesällä voisi olla merkittävä määrä lunta. Tänä vuonna siitä ei taida olla epäilystäkään. Lumen määrässä liikutaan nimittäin ennätyslukemissa ja kevät on ollut poikkeuksellisen kylmä.

Tuo sandaalireissu oli muuten ensimmäiseni missään USA:n kansallispuistossa. Sittemmin on tullut vierailtua kahdessakymmenessä muussa puistossa, ja jokaisessa on tullut selvä vau-ilmiö: jossakin kohdassa on vain leuka loksahtanut eikä ole kuin voinut ihmetellä maiseman kauneutta. Tuntuu siltä, että sitä onkin jonkin verran turtunut, toisin sanoen vau-ilmiöön vaaditaan enemmän ja enemmän, ja se on kyllä vähän harmi. On vaikea sanoa, tulisiko se edelleen Mount Rainierin kansallispuistossa. Luultavasti tulisi ainakin kesällä, mutta sitä on vaikea objektiivisesti arvioida. Mount Rainierista on tullut rakas paikka, mutta se ei niinkään liity mihinkään vau-ilmiöihin.

Tänään kesä tuli Seattleen. Aurinkoa ja lämpöä on piisannut, ja tuntuu että viimeisiinkin puihin on saatu lehdet tai ainakin silmut. Lähdin alkuillasta viiden aikaan pyörälenkille Discovery Parkiin, ja matkalla katselin kuinka ihmiset viettivät piknikkiä nurtsilla kanaalin rannassa. Lämpöä oli silloin 27 astetta. Tämä oli tämän talven/kevään ensimmäinen kesäpäivä. Viime vuonna niitä oli useita jo helmikuussa.

Päivän ylimmän lukeman näin pikkuisen aikaisemmin, nimittäin ajellessani Stevens Passistä kohti Seattlea. Ihan 90 Fahrenheittia ei ylitetty, mutta tutummalla asteikolla lukema menii sentään maagisen rajan yli, 31. Voi olla että se kesä vielä tästä monta kertaa tulee ja menee, mutta kylläpä tämä tuntui mukavalta. Äsken pyöräillessä tuli aivan mieleen kesä 2006, jolloin kaikki vapaa-aika Seattlessa meni kaupunkiin pyörällä tutustuen. Silloinhan minulla ei ollut autoa.

Aamupäivä ja vähän iltapäivääkin meni siis Stevens Passissä, lasketellen. Enpä ole koskaan ennen laskenut niin surkealla lumella. Ainoastaan jyrkimmässä ajetussa rinteessä pystyi kunnolla laskemaan, muualla tökki koko ajan kiinni ja pahimmissa paikoissa vauhti jopa loppui kokonaan. No, en silti kadu: kevätauringossa laskettelu on silti kevätauringossa laskettelua; eikä toisaalta pitäisi yllättyä, että 15 asteen lämmössä lumi ei ehkä ole parhaimmillaan. Olin joka tapauksessa kypsä lopettamaan jo puoli kahdelta.

Tämä päivä taisikin olla täydellinen vaihtopäivä laskettelukaudesta pyöräilykauteen. Molemmat ovat kyllä mukavaa puuhaa. Jospa sen tänä keväänä muistaisi, ja jättäisi auton useammin kotiin.

Laskettelukausi oli kyllä aivan hyvä, mitä nyt laskettelin kodin lähialueilla paljon vähemmän kuin olin kuvitellut: vain seitsemän laskupäivää Washingtonissa. Kymmenen mainiota laskupäivää Kanadassa kyllä korvaa tämän puutteen mainiosti. Itse asiassa Alpental olisi kyllä vielä auki 5.5. asti (mainostavat että Cinco de Mayo on viimeinen aukiolopäivä, hassu idea), että eipä tässä ihan varmaksi voi sanoa oliko tämä tässä vai ei.

Discovery Park on kyllä hieno keidas kaupungin keskellä. Siellä sitä muistaa olevansa meren rannalla – vaikka avomerelle onkin se satakunta mailia. Tuoksuista tulee mieleen lapsuuden kesät meren rannalla. Lisäksi puistossa on Fort Lawtonin historiallinen alue, käytännössä vanhoja armeijan puutaloja, joissa edelleen asuu armeijan henkilöstä. Tänään viime kerrasta poiketen Mount Rainier näkyi sen verra terävänä, että se tarttui kennollekin edes välttävästi. Tuolta tuo vuori näyttäytyy uskomattoman massiivisena (klikkaa ihmeessä kuva isommaksi),

Auringonlasku olisi tänäänkin ollut rannalla aivan upea, mutta koska olin liikkeellä polkupyörällä, katsoin parhaaksi ajaa kotiin valoisan aikaan. Fremontiin osuinkin sitten juuri auringon laskiessa, ja pohdiskelinkin etten ole tainnut siellä ikinä juuri siihen aikaan olla liikkeellä. Oli miten oli, laitan tähän taas näkyville yhden suosikkinähtävyyksistäni, tällä kertaa siis aivan uudessa valossa. Ja kuten viimeisestä kuvasta näkyy, ei se auringolasku urbaanissakaan ympäristössä ihan hukkaan mennyt. Ja näkyy siinäkin sentään vuoret.

Kevät etenee ja aika suuressa osassa puita on lehtiä. Sikäli Seattlen kevät poikkeaa Suomen keväästä, että monissa puissa on lehtien lisäksi kukkia.

Työpaikan edessä olevat puut säilyttivät syksyllä lehtensä kaikkein sinnikkäimmin: lehdet putosivat useita viikkoja myöhemmin kuin ensimmäisistä muista lähialueen puista. Keväällä samaiset puut saivat lehdet ensimmäisten joukossa. Ei voi olla sattumaa. Ja tuskinpa sekään on sattumaa, että kotitalon edessä olevissa puissa oli syksyllä komeat tummanpunaiset lehdet ja nyt aivan samanväriset kukat. Kyllä näitä joku selkeästi miettii.

Tänään tuli oikein ryminällä todettua, ettei IKEAn halvimpia tuoleja ole tarkoitettu työtuoleiksi. Vuoden se kesti, ei enempää. Liekö tämä niin suuri yllätys. Yleensä periaatteeni on, että en osta huonoa tavaraa. En koe olevani niin rikas että siihen olisi varaa.

Tästä tuli mieleeni se, kun taannoisella road tripillä jouduin tinkimään vähän muistakin periaatteistani, ja kävin Walmartissa ostoksilla. Oli vain pakko saada halvat aurinkolasit ja äkkiä, ja vitosellahan sieltä sitten sai sellaiset jotka olen nyttemmin heittänyt menemään. Väkisin tulee kyllä mieleen, että on siinä jokusta ihmistä riistetty, että tuohon hintaan lasit kaupan hyllylle on saatu.

Mutta se mistä tämä tuli mieleen on ne muut tuotteet joita ostettiin: gallona vettä, mandariineja ja banaaneja. Vesi oli pahan makuista. Mandariinit näyttivät kauniilta mutta maistuivat erittäin pahalta. Banaanit olivat myös virheettömän näköisiä, mutta sisältä ne olivat täysin ruskeita. Ihan niin kuin aurinkolasit, nämä tuotteet näyttivät päältä aivan hyviltä, mutta olivat todellisuudessa täyttä roskaa. Kieltämättä yllätyin, että kyseiseen kauppaliikkseeseen kohdistamani odotukset täyttyivät näin täydellisesti.

Me tehtiin se! Äänestyskampanja tuotti toivotun tuloksen, ja Seattlen uuden MLS-joukkueen nimeksi saatiin Seattle Sounders FC. Ääniä annettiin yhteensä noin 15000, ja Sounders oli lopulta ylivoimainen voittaja. Aika poikkeuksellista että write-in -ehdokas voittaa nimetyt ehdokkaat.

Seattlesta ei voi käydä Whistlerissä ilman liikenneongelmia. Se tuli taas kerran todettua, vaikka tämäniltaisella paluumatkalla olisi ollut potentiaalia. Vancouverin tienoilla hyvin sujunut liikenne kuitenkin pysähtyi kuin seinään, kun edessä oli tapahtunut onnettomuus. Paikoillamme olimme parikymmentä minuuttia, jona aikana ohi meni yksi ambulanssi. Olisi luullut, että sen annettaisiin mennä nätisti leveää piennarta pitkin. Vaan ei, kanadalaiset ovat näköjään yhtä hölmöjä kuin amerikkalaiset, ja siirtyivät kaikki itse pientareelle niin että ambulanssi pääsi kaistalla hissukseen eteenpäin. Toivottavasti apu ei tullut tämän takia liian myöhään.

Rajasta päästiin kätevästi yli, ja luulimme jo ettei enää tule viivästystä. Väärin. Juuri ennen Seattlea Everetissä liikenne taas lähes pysähtyi, kun kolme kaistaa muuttui tietyön takia yhdeksi. Muuten olisi täälläkin päässä tähän aikaan liikenne sujunut, hiljaista oli, kerrankin. Tämä tietyö on muuten kestänyt jo vuosikausia. Tuleekohan koskaan valmista?

Laskettelun osalta reissu oli lopulta oikein onnistunut. Ajettiin ylös perjantaina, ja laskettiin lauantaina ja tänään sunnuntaina. Varsinkin lauantaina molemmat vuoret olivat aivan huippua lukuunottamatta pahasti sumussa. Ensimmäinen lasku olikin aika tuskainen, sillä näkyvyyttä oli korkeintaan kymmenen metriä, eikä rinteen pinnasta ollut mitään havaintoa. Ei siinä voinut pitää mitään vauhtia. Löysimme kuitenkin Blackcombin Seventh Heavenista alueen, jolla sentään näki laskea. Ja oikeastaan ihan hyvinkin, oli vain harmi olla isossa laskettelukeskuksessa niin, että valittavana oli vain pari rinnettä.

Tänäänkin laskettiin ensin sumuun, mutta jo toisessa laskussa alkoi kirkastua. Lopulta yksi lasku saatiin laskea täydessä auringonpaisteessa, mutta tämänjälkeisen hissinousun aikana alueelle rysähti iso pilvi josta tuli lunta varsin sankasti. Se pilvi ei siitä sitten enää mihinkään liikkunutkaan, mutta sumua ei enää kovin pahasti tullut. Lumisateessakin näkyvyys oli toki vähän kyseenalaista, mutta tuore lumi oli niin hyvää laskettavaa, ettei sillä oikeastaan ollut mitään väliä.

Vaan enpä olisi uskonut että tähän aikaan vuodesta tässä kelissä lasketaan. Enkä olisi luullut että paljon tätä myöhemmin laskettaisiin ollenkaan, mutta äsken kun kävin viimeiset tiedot läpi, huomasin että kaikki Seattlen lähikeskukset ovat vielä ensi viikonloppuna auki, ja yksi paikka vielä kolmena seuraavanakin. Olisi se ollut tämäkin viikonloppu komea kauden päätös, mutta kaipa sitä tulee vielä jonnekin lähdettyä.

Laitoinpa ihan kurillanikin tähän vain aurinkoisia kuvia, kun asiasta tuli jonkun muun blogimerkinnän kommenteissa mainittua. Oikeasti siis aurinkoa ei viikonlopussa paljoa ihailtu, vaan ennemminkin laskettiin lumisissa ja litimärissä vehkeissä.

Minulta kysyttiin tänään taas vaihteeksi, mikä on Amerikassa erilaista kuin Suomessa. Tämä kysymys toistuu aika ajoin, ja jään aina änkyttelemään että aika samanlaista täällä on osaamatta sanoa mitään osuvaa. Päätin nyt keksiä kysymykseen jonkun hyvän standardivastauksen, jota voisin jatkossa käytää, mutta se osoittautuikin yllättävän hankalaksi. Onkohan niin, että olen ollut USA:ssa niin kauan että en enää osaa nähdä tämän maan outouksia ja erilaisuuksia?

Tylsiä vastauksia keksii toki helposti. Amerikassa kaikki on suurempaa? Juu, eivät varmaan ole koskaan ennen kuulleet. Verot lisätään hintaan vasta kassalla? Bensa maksetaan ennnen tankkaamista? Blääh. Pitäisi keksiä jotakin sellaista mikä on näille täällä ilmeistä että tietenkin asia on niin, mutta joka on Suomessa ihan eri tavalla. Ja mielellään asian pitäisi kuulostaa amerikkalaisista hauskalta.

Paras joka toistaiseksi on tullut mieleen on että "Amerikassa en ole nähänyt kavereitani alastomana", mutta sitä ei ihan kaikissa tilanteissa voi käyttää. Onkos blogiani lukevilla USA:ssa asuvilla tai asuneilla hyviä ehdotuksia?

Kanerva-kohu pääsi tämäniltaiseen Jay Lenon monologiin Tonight Showssa. Kuulemma koko maailma on uutisen johdosta shokissa. Siis sen uutisen, että jossakin on 60-vuotias joka osaa lähettää tekstiviestejä. Kulttuuriero tämäkin.