Tänään ei liikuttu autolla mihinkään, vaan vietettiin koko päivä San Franciscossa. San Franciscossa tosin liikuttiin senkin edestä kävellen, ratikalla, bussilla ja cable carilla. Aurinko paistoi koko päivän ja lämpötila oli lähes täydellinen. Peruslämpö oli nimittäin sopivan viileä, mutta aurinko porotti sen verran mukavasti, että t-paita, kaprit ja sandaalit oli oikea varustus.

Päivän ensimmäinen kohde oli Presidio eli vielä 1900-luvun alussa tärkeässä asemassa ollut sotilastukikohta keskellä kaupunkia. Otimme ensin ratikan Fisherman's Wharfin turistihelvettiin, ja kävelimme sitten siitä perille. Matkalla sai hyviä valokuvia muun muassa kuuluisasta entisestä vankilasaaresta Alcatrazista, sataman veneistä ja Golden Gaten sillasta.

Presidio on kyllä ihan jännä paikka. Alue on valtava, ja se näyttää säilyneen hyvin alkuperäisessä asussaan. Mitään aivan erityistä nähtävää siellä ei ilmeisesti ole, mutta valkoiset puutalot ovat kyllä sinänsä kivan näköisiä.

Presidiosta jatkettiin bussilla Haight-Ashburylle ihmettelemään hippiaatteen jäänteitä ja värikkäitä viktoriaanisia rakennuksia. Samalla syötiin lounas samassa eritrealaisessa ravintolassa, jossa olin syönyt edellisellä San Franciscon reissullani puolisentoista vuotta sitten. Täytyy myöntää, että nyt kun sormin syömisestä oli ensiviehätys jo mennyt. ruoka ja koko ravntolaelämys tuntui varsin keskinkertaiselta. Erityismaininnan saa etiopialainen tumma olut, joka maistui epäonnistuneelta sahdilta.

Tässä vaiheessa varjot alkoivat jo pidetä, ja suuntasimme Alamo Squarelle. Tämä on yksi San Franciscon klassisimmista valokuvauspaikoista, mutta en ole onnistunut aiemmin paikalle päätymään. Kieltämättä viktoriaaniset rakennukset edessä ja kaupungin business-keskusta takana loivat ihan jännän kontrastin. Yleensä ei kai kerrota, että juuri tällä kohtaa näitä viktoriaanisia taloja on juuri nuo seitsemän, jotka ovat kuvissakin, mutta nyt kerrotaan.

Alamo Squaren kuvat eivät silti sinänsä vääristele totuutta, sillä koko kaupunki on täynnä vastaavia toinen toistaan upeampia viktoriaanisia rakennuksia. Ja ihan kaikkialla. Se San Franciscossa juuri tekeekin minuun vaikutuksen, että kaupunki on valtavat suuri, ja lähes kaikkialla on mukavan näköistä. Ero Seattleen on valtava, sillä Seattlessa on useita erillisiä mukavia alueita, joiden välillä on sitten sitä sun tätä, muun muassa teollisuusrakennuksia ja muuta vähän epämääräisempää.

Alamo Squarelta jatkettiin vielä Castroon eli San Franciscon homokaupunginosaan. Tästä ei ole oikein mitään sanottavaa. Alue oli juuri niin viihtyisän oloinen kuin kaikkialla sanotaan. Muusta San Franciscosta sen erotti vain normaalia suurenpi sateenkaarilippujen ja seksikauppojen määrä. Ei sillä etteikö niitä muuallakin näkisi.

Aivan viimeiset valoisat hetket käytettiin San Franciscon kaupungintalon ja UN Plazan ympäristössä. YK:n peruskirjahan on allekirjoitettu vuonna 1945 San Franciscossa, siitä tämä UN Plaza. Paikalliset taitavat silti olla ylpeämpiä kaupungintalostaan. Sen kupu nimittäin nousee 35 senttiä korkeammalle kuin US Capitolin kupu Washington DC:ssä. On se minusta kyllä muutenkin hienompi. Kuvussa on otettu kovasti mallia Pariisin Les Invalidesin kuvusta. Kuvat vain ovat niin pimeitä että jäävät nyt tästä pois.

Illan tultua havahduimme siihen, että San Franciscon pubikulttuuri on lähes olematonta. Tai sitten etsimme sitä väärästä paikasta. Joka tapauksessa kun Google Mapsiin laitta hauksi "pub near seattle", löytyy paljon kivoja pubeja. Vastaava haku San Franciscosta ei tuota oikein mitään lupaavaa. En ole tätä puolta Seattlesta aiemmin oikein oivaltanut, mutta nyt kun asiaa ajattelen, hyviä pubeja on tosiaan vähän kaikkialla. Lisäksi niissä on hyviä paikallisia oluita, kun taas San Franciscossa paikallisiksi voi laskea lähinnä Anchor Steamin ja Sierra Nevada Pale Alen, joita saa molempia jopa Suomesta.

Päivän mittaan havahduin myös siihen, että joulu todellakin alkaa amerikassa Kiitospäivästä. Ja tämä ei tarkoita vain sitä, että kaupat alkavat mainostaa joulua ja että kaupunkien keskustoissa sytytetään virallisen joulukuusen valot, vaan myös ihmisten kodit laitetaan joulukuntoon. Tänään näimme useita paikkoja, josta voi ostaa (aidon) joulukuusen, ja samoin näimme ihmisiä kuljettamassa joulukuusta autojensa katoilla. Muutamassa kodissakin nähtiin koristeltu joulukuusi, siis kun se oli laitettu kadun puoleisen ikkunan viereen.

Illallista söin Chinatownissa. Tosin meinasi jäädä syömättä, sillä pieni auringonpistos vei mehut, ja pääsin hotellihuoneesta liikkeelle vasta yhdeksän jälkeen. Kaverini jäi lähtiessäni vielä potemaan, joten olin yksin liikkeellä. Kun pääsin Chinatowniin, ravintolat alkoivat jo mennä kiinni. Lopulta päädyin ravintolaan, jossa kiinaa puhuva henkilökunta näytti jo syövän myymättä jääneitä annoksia. Minut kuitenkin toivotettiin tervetulleeksi ja söin loistavan annoksen tulista szechuanilaista kanaa. Puolikkaan kanan tilaaminen olisi houkuttanut kovasti, sillä olisin halunnut nähdä olisiko puolikkaani leikattu näyteikkunalla roikkuneista kanoista. Tästä kuitenkin jänistin.

Tänään suuntasimme heti aamusta kohti Yosemiten kansallispuistoa. Ainoa pysähdys oli aamiainen Big Oak Flat -nimisessä pikkukaupungissa. Ja Kaliforniassa kun oltiin, valitsin dinerin listalta aamiaisburriton, kuinkas muutenkaan.

Yosemitessa tavallaan eräs ympyrä sulkeutui, sillä kun vierailin siellä heinäkuussa 2006, ymmärsin, että USA:n kansallispuistoissa todella on jotakin aivan erityistä nähtävää. Sen jälkeen olenkin kiertänyt melkein kaikki läntisten osavaltioiden kansallispuistot. Nytkään en ollut käyntiini yhtään pettynyt. Tien kännyttyä El Capitanin juurelle (ylin kuva), ei voinut kuin haukkoa henkeään. Eikä ihme, sillä lähes pystysuoran seinän korkeus on yli kilometri. Se tuntuu lähes uskomattomalta, mutta Yosemiten laakso siis on 1209 metrissä ja El Capitanin huippu 2307 metrissä.

El Capitanin jälkeen ajettiin laakson perälle ja jätettiin auto parkkiin. Tarkoituksena oli lähteä kävelemään Vernalin putouksia kohti, ja katsoa mihin asti jalkani kestää. Ylämäki oli melkoista, mutta jalka tuntui koko ajan oikein hyvältä. Niinpä päätimme jatkaa vielä eteenpäin siitä pisteestä, jossa putoukset ensimmäisen kerran näkyivät. Aivan lopussa polku alkoi nousta jyrkkiä portaita pitkin, jolloin jo vähän aloin epäillä onko homma jalan kannalta järkevää, mutta ylös oli silti pakko mennä. Putousten päältä avautuikin aivan upea näkymä etualalla Emerald Pool -lammikko ja taustalla Liberty Cap sekä Nevada Falls -putoukset. Alastuloa minä hieman epäilin ongelmalliseksi, mutta kävelysauvojen avulla tuokaan ei ollut isompi ongelma.

Lähikuvissa näkyy siis nimenomaan Vernalin putoukset. Mittakaavaa on hankala kuvista tajuta, eikä hahmottamista välttämättä auta sekään, että sanon putouksen korkeuden olevan 73 metriä. Putouksen päällä oikealla puolella ensimmäisen puunrungon vieressä seisova ihminen on jonkinlainen mittajana. Tai siis on, jos sen siitä löytää. Pieni on.

Loppupäivä vietettiin suurimmaksi osaksi Yosemiten laaksossa. Siellä viihtyisi hienosti vaikka kuinka pitkään jos se ei olisi aivan täynnä ihmisiä. Aikeemme oli edellisiltana ostetuista eväistä huolimatta syödä jotakin vähän parempaa ravintolassa, mutta se jäi haaveeksi, sillä Yosemiten kylässä pelkästään auton saaminen parkkiin oli aivan mahdotonta. Hieman kauempana sentään näköalapaikoille mahtui, mutta yhtä kaikki, tuo järkyttävä väkimäärä oli melko stressaavaa. Käsittämätöntä että vielä marraskuussa on noin täyttä. Toivon hartaasti, että ruuhka johtui siitä että oli Kiitospäivän viikonloppu. Tosin en ole varma, lisääkö vai vähentääkö Kiitospäivä väkimäärää.

Laakson päänähtävyys on tietenkin 2693 metrin korkeuteen nouseva Half Dome. Ainakaan englannin kieltä osaaville ei tarvitse varmaankaan osoittaa missä kuvissa se on. Toinen kuuluisuus on Yosemiten putoukset. Sen kokonaiskorkeus on 739 metriä kolmessa pudotuksessa, ja jo pelkkä 436 metrin korkuinen suurin pudotus saa Vernalin putoukset tuntumaan pieniltä. Yosemiten putouksetkin näkyvät yhdessä kuvassa, mutta niiden bongaaminen vaatiikin jo vähän tarkempaa silmää.

Kaksi viimeistä kuvaa on otettu Tunnel Viewltä, ja niissä näkyy etualalla vasemmalla jo alussa mainitsemani El Capitan. Kyseessä on tunnelin vieressä oleva näköalapaikka, joka on niin tunnettu, että muunmuassa Wikipediassa on siitä oma artikkelinsa. Mekin siis pysähdyimme siinä kaksi kertaa. Jälkimmäinen pysähdys oli juuri ennen auringonlaskua, kun olimme palaamassa Mariposa Grovesta. Siellä oltiin katselemassa valtavia punapuita, mutta niistä ei erityisen hyviä kuvia irronnut, joten en laita niitä tähänkään. Alueen isoin puu, Grizzly Giant, oli kyllä ihan vaikuttava, joten ei tuo tuo ollenkaan hukkareissu ollut.

Nyt ollaan San Franciscossa, ja täällä ollaankin sitten seuraavat kolme yötä. Ajoa tänään kertyi 650 kilometriä, eli eiliseen verrattuna varsin vähän. Hotellimme on aivan kaupungin ydinkeskustassa Union Squarella, ja täällä on kyllä melkoinen hässäkkä päällä. Autot ajelevat miten sattuu ja soittavat torvea herkästi. Seassa on vielä kuuluisa cable car, mikä sekin lisää autolla liikkuessa stressiä. Jalan liikkuessakin meininki vaikuttaa kaoottiselta, mutta silloin kuuluu cable carin kaapelin kolina, joka tuntuu edellisiltä vierailuilta tutulta ja mukavalta. Cable carhan toimii niin, että maan alla kulkeva kaapeli pyörii koko ajan vakiovauhtia, ja cable carit tarttuvat tähän kaapeliin kun haluavat liikkua. Vauhtia säännellään sillä, että kaapelista voi ottaa kiinni myös vähemmän tiukasti, siis kaapelia luistatetaan. Periaate on sama kuin se miten autossa kytkintä luistattamalla voi säädellä vauhtia.

San Franciscon kaduilla on todella paljon kodittomia, mikä on aika hämmentävää. Hyvilläkin alueilla kodittoimia tulee jatkuvasti vastaan, ja he pyytävät aina rahaa. Ilmeisesti lämmin ilmasto ja liberaali politiikka on sellainen yhdistelmä, joka tuottaa tällaisen ilmiön. Hyvin hämmentävää on myös se, miten veitsellä leikaten turistien suosima alue muuttuu kodittomien ja muun epämääräisen aineksen suosimaksi alueeksi. Tämä tapahtuu vain ylittämällä yksi katu, esimerkiksi kaupungin pääostoskatu Market Street. Mutta on niitä muitakin, esimerkiksi kun kulkee Union Squarelta länteen.

Tänään päivä alkoi Willametten solan ylityksellä. Herätys oli tasan klo 6, ja auto oli liikkeellä klo 6:45. Tässä välissä ehdittiin syödä aamiaistakin. Melkein koko aamu ajettiin sankassa sumussa, mitä nyt solan korkeinta kohtaa lähestyttäessä päästin sumun päälle, ja nähtiin ihan komea Diamond Peak, tulivuori tämäkin.

Varsinainen kohde oli kuitenkin Crater Laken kansallispuisto, ja sinne sitä olikin sitten matkaa. Tai ainakin siltä tuntui, sillä sumuisessa metsässä ajaminen on ehkä tylsintä matkantekoa mitä on. Perille saavuttiin tasan klo 10, johon mennessä sumukin oli sopivasti hälvennyt kaikkialta. Taivas oli käytännössä pilvetön.

Crater Lake on noin 7700 vuotta sitten romahtaneen tulivuoren (Mount Mazama) kalderassa oleva järvi. Se on väriltään uskomattoman sininen. Kyseessä taitaakin olla yksi maailman puhtaimmista ja sinisimmistä järvistä. Olin aiemmin käynyt paikalla kesällä 2007, mutta nyt halusin nähdä paikan lumisena. Lunta tosin oli toistaiseksi vain hyvin vähän, mutta kyllä se silti loi paikkaan kesästä poikkeavaa tunnelmaa.

Talvella Crater Lake on kuitenkin nopeasti nähty, sillä kalderan ympäri menevä noin 50 kilometrin mittainen tie on suljettu, ja ainoa mitä voi tehdä on ihailla järveä yhdeltä reunalta. Tai no yksi sopiva haikki mäennyppylän päälle siellä olisi, mutta se olisi tänään ollut niin jäinen, että se olisi tuskin ollut hyvä idea vaikka jalkani olisi ollut ehjä. Puolisen tuntia kalderan reunaa pitkin käppäiltyämme poikkesimme kahvilassa lounaalla ja jatkoimme matkaa. Aikamoinen pikakäynti, mutta kyllä kannatti. Upea paikka, ja näin talvella todellakin upeampi kuin kesällä.

Crater Laken jälkeenkään ei vain meinannut millään päästä road tripin tunnelmaan. Osasyynä tähän oli varmaankin sekin, että Oregonissa on naurettavan alhaiset nopeusrajoitukset. Kalifortnian rajaa odotettiinkin kuin suurintakin kohdetta, ja kun sinne lopulta päästiin, nopeusrajoitus nousi 55 mph:sta 65 mph:hon. Siinä on siis yli 15 km/h ero, ja se todella tuntui. Yhtäkkiä mailit alkoivat vähentyä ihan eri tahdilla ja mieliala nousi kummasti.

Mielialaa nosti myös loppupäivää hallinnut Mount Shasta. Se alkoi näkyä hyvin pian Kaliforniaan päästyämme, eikä sen jälkeen ihan heti näkyvistä poistunutkaan. Päätimme jopa poiketa pistotiellä, joka kiipeää kesäisin yli 2400 metrin korkeuteen vuoren rinnettä. Näin talvella tie oli valitettavasti laitettu poikki jo 2100 metrin korkeudella, mutta oli siitäkin ihan kiva maisemat ja vuorinäkymät.

Sinänsä tämä teiden sulkeminen talveksi harmittaa. Monessa paikassa sulkeminen on toki ihan perusteltua, sillä lunta tulee niin paljon, ettei teiden auki pitäminen yksinkertaisesti olisi mahdollista tai ainakaan järkevää. Harmi tuleekin siitä, että monessa paikassa tiet suljetaan hyvin aikaisin syksyllä, vaikka lunta on tullut vasta hyvin vähän. Nytkin sekä Crater Lakella että Mount Shastalla kiinni laitetut tiet olivat lähes lumettomat. Ilmeisesti kyse on siitä, että National Park Servicellä ja US Forest Servicellä ei ole budjetissaan rahoitusta teiden auraamiseen.

Tänään oli siis Kiitospäivä. Se on sikäli harvinaislaatuinen päivä, että silloin Amerikka menee lähes yhtä kiinni kuin Suomi menee Joulupäivänä. Me poikkesimme pimeän tultua Kalifornian pääkaupungissa Sacramentossa katsastamassa paikallisen State Capitolin. Samalla oli aikomus tarkistaa, saisiko kaupungin keskustasta ruokaa. No, tavallaan olisi saanut, sillä auki oli kaksi pihviravintolaa, joissa annosten hinnat lähtivät 40 dollarista. Päätimme jättää väliin. Muutenkin kaupunki oli aavemaisen autio. Se oli vähän sääli, sillä Sacramento vaikutti harvinaisen viihtyisältä paikalta.

Meidän osallistumisemme Kiitospäivän perinteisiin jäi vähäiseksi. Kun tulimme illan päätteeksi motellille, poikkesimme ostamassa huomisen eväitä naapurissa olevasta ruokakaupasta. Motellimme on hieman epämääräisellä alueella, ja kauppa olikin täynnä tämän maan suurimpia toivoja. Minua harvoin pelottaa, mutta tuolla hieman pelotti. Hyllystä löytyi aivan karsean näköisiä tyhjiöpakattuja kalkkunavoileipiä. Ihan vitsillä ostin sellaisen Kiitospäivän kunniaksi. Motellilla söin sen perinteistä Kiitospäivän Tenavat-elokuvaa katsellen.

Kilometrejä tänään kertyi kunnioitettavat 950. Niillä oltaisiin siis jo päästy San Franciscoon asti, mutta me emme yleensäkään ole menneet kaupunkeihin suorinta tietä. Teillä oli kyllä tänään tosi hiljaista, ja oli tosi jänne katsella, kuinka teiden varsilla kaikki kauppakeskittymät eli strip mallit olivat kiinni, ja pikaruokaloistakin oli auki vain muutama harva.

Ajo Eugeneen kesti lopulta noin seitsemän tuntia. Oikeastaan muuten matka meni hyvinkin joutuisasti, mutta ensimmäinen 100 kilometriä Seattlesta lähdettäessä kesti kolme tuntia normaalin yhden tunnin sijasta. Sen jälkeenkin autoja oli toki normaalia enemmän, mutta lähes koko ajan päästiin ajamaan normaalia maantienopeutta. Ajoa kertyi lopulta 470 km ja koko matka hoitui seitsemässä tunnissa.

Nyt on menossa viimeinen aamu Seattlessa. Kaksiviikkoinen on loppujen lopuksi mennyt nopeasti, ja vaikka jo ehdin blogissa valitella, että ravintolassa syömiseenkin kyllästyy, ei siinä nyt oikeasti loppujen lopuksi niin käynyt. On ollut tosi mukavaa, että olen joka ilta mennyt jollakin porukalla ravintolaan tai baariin syömään. Tämä kun tuntuu tässä iässä olevan se pääasiallinen tapa tavata ihmisiä. Ja itse asiassa ehdinkin parissa viikossa tavata kaikki täällä asuvat kaverini yhtä lukuunottamatta. Päälukua on hankala laskea, mutta on tuossa ainakin kolmekymmentä ihmistä. Onkin jokseenkin nurinkurista, että minulla on Seattlessa huomattavasti enemmän kavereita kuin Tampereella.

Tästä alkaa sitten se matkan elämysosa, josta hyvästä maksoin omasta pussistani puolet tämän matkan lentolippujen hinnasta. Lähdemme nimittäin iltapäivällä suomalaisen kaverini kanssa ajamaan kohti San Franciscoa. Ylihuomenna täällä on Kiitospäivä, joten tiet ovat taatusti tänään aivan tukossa. Kiitospäivähän on nimenomaan se juhla, jonka amerikkalaiset viettävät useimmiten perheensä parissa. Tänä vuonna tilannetta pahentaa se, että lentoliput ovat erittäin kalliita ja bensan hinta on puolittunut muutamassa kuukaudessa. Kaikki siis matkustavat tänä vuonna autolla. Niinpä meidän tavoitteemme ei ole kovin kunnianhimoinen: olemme varanneet majoituksen ensi yöksi vain noin 450 kilometrin päästä Eugenesta. Siitä olisi San Franciscoon suoraan ajaen vielä 850 kilometriä.

Sääennusteen mukaan perillä odottaa kuitenkin palkinto. San Franciscoon on luvattu pilvetöntä taivasta ja juuri ja juuri yli 20 asteen lämpöä. Ja kyllä sitä matkallekin on joitakin kivoja kohteita tietenkin keksitty.

Kuulin taannoin jotakin joka taas muistutti siitä, että USA on monella tapaa aika karsea yhteiskunta. Yksi kaverini työskentelee ohjelmistoinsinöörinä eräässä pienehkössä yrityksessä. Viime viikolla yrityksen johto ilmoitti, että kertyneitä lomia ei saa siirtää ensi vuodelle. Toisin sanoen jos vuoden loppuessa on käyttämättömiä lomapäiviä, ne menettää ilman minkäänlaista korvausta. Näinhän täällä yritys voi toki yksipuolisella päätöksellä tehdä, sillä täällä ei ole mitään yleissitovia työehtosopimuksia joihin olisi sovittu työntekijöiden kannalta järkeviä ehtoja. Eikä täällä juuri työsopimuslakiakaan ole, ei ainakaan sellaista jossa olisi otettu huomioon työntekijän etu.

Aiemmin kyseisessä yrityksessä oli voinut siirtää kertyneitä lomia vuodelta toiselle hyvinkin vapaasti, ja kyseinen kaverini olikin aina siirtänyt 200 tuntia lomia vuodelta toiselle. Tämän hän oli tehnyt saadakseen edes jonkinlaisen irtisanomisturvan. Washingtonin osavaltiossa kun laki ei määrää irtisanomisaikaa, vaan käsittääkseni itse asiassa kieltää sellaisesta sopimisesta. Tuon 200 lomatunnin jemmaamisen ideana oli siis se, että sen turvin saisi irtisanomistapauksena noin kuukauden palkan ikään kuin irtisanomisrahana.

Nyt kaverini on päättänyt ottaa koko joulukuun lomaa, jottei vaivalla kerrytetyt lomat menisi ihan hukkaan. Minulle vain arveluttaa onko tuokaan kovin järkevää. Työnantajahan voi tammikuussa todeta, että hyvin on pärjätty ilman tätä kaverianikin, ja todeta että huomenna ei tarvitse tulla töihin. Näin siis voi tehdä, koska irtisanomisaikaa ei ole. Kaverini tuntuu muutenkin olevan varma, että ensi vuonna tulee irtisanomisia.

Myös työntekijä voi siis koska tahansa ottaa lopputilin vain ilmoittamalla, että ei enää huomenna aio tulla töihin. Tämäkin on tietenkin erittäin huono juttu. Minunkin työpaikallani on monesti jouduttu pulaan, kun joku työntekijä on lähtenyt parin päivän varoitusajalla. Akateemisessa tutkimusorganisaatiossa tämä voi olle aivan katastrofaalista, kun työntekijän mukana katoaa jotakin sellaista tietoa tai osaamista, jota kellään muulla ei ole.

USA:ssa on kyllä joitakin hienoja asioita. Yksi näistä on Amazon ja toinen on UPS. Torstai-iltana minulla oli suuri potutus rikkinäisen kameran takia, mutta jo tänään sain uuden tilalle. On ilo ostaa tavaraa, kun kaikki hoituu netissä, ja kuriirifirmat toimittavat tavaran seuraavaksi päiväksi. Nyt noita odotuspäiviä tuli toki muutama enemmän, mutta se johtui vain siitä että sattui viikonloppu väliin. Uusi kamera tuntuisi toimivan hienosti, ja nyt ihmettelen mikä minua silloin torstaina oikein harmitti. Kyllähän minä nimittäin tiesin että tämä on näin helppoa.

Tänään olikin sitten hieman vaisumpi päivä. Se alkoi kulkea puolilta päivin Fremontin sunnuntaimarkkinoilta ostetun herkullisen tacon voimalla, mutta vaikka menin heti siitä pubiin, olutta join vasta iltapäivän kääntyessä illaksi. Pubiin minut ajoi jalkapallo, mikäpäs muu. Oltiin isolla porukalla katsomassa MLS-liigan finaalia, ideana rekrytoida uusia jäseniä omaan kannattajaporukkaamme. Kuulemma saatiin myytyä yli neljäkymmentä kolmenkymmenen dollarin hintaista jäsenyyttä. Tämä saattaakin olla juuri nyt kaupungin paras diili. Jäsenyyteen nimittäin kuuluu kaulahuivin ja t-paidan lisäksi jäsenkortti, jolla saa alennuksia useista pubeista ympäri kaupunkia. Ja oli siinä mukana jokunen muukin liike, mutta meidän kohderyhmässä halvempi olut taitaa olla se tärkein juttu.

Kuvat on otettu ihan toisen fremontilaisen baarin valomainoksesta. Paikan nimi on High Dive, mikä on aika hauska nimi, sillä baarista puhuttaessa dive kääntyy suomeksi sanaksi räkälä. Huomaa myös oikeanpuoleisessa kuvassa taustalla näkyvä Lenin-patsas.

Seattlen lähialueilla alkaa olla vähissä vähänkään mielenkiintoiset kohteet joissa en ole käynyt. Eilen kävin bongaamassa näistä kolme. Ne olivat Port Gamble, Hood Canalin vartta kulkeva tie (US 101) sekä Mima Mounds Olympian kaupungin lähellä. Vaikka kyse oli lähialueilla matkailusta, maileja saatiin matkamittariin 216 (348 km). Näitä tämäntyylisiä kohteita olen yleensä katsastanut silloin, kun syystä tai toisesta ei ole aikaa tai halua tehdä mitään isompaa ja kiinnostavampaa reissua. Eilen nämä molemmat toteutuivat siksi, että olin luvannut olla kaverini luona bileissä jo alkuillasta ja vuorilla olisi joka tapauksessa ollut surkea keli. Eikä kyllä olisi ollut helppoa keksiä jalkapuolelle sopivaa haikkiakaan.

Olympian vuoristo muodostaa sateen katvealueen (engl. rain shadow) johon Seattlekin tavallaan kuuluu. Seattlessa asti katve ei vain toimi kovin hyvin; täällä sataa huomattavasti vähemmän kuin monilla lähialueilla, mutta ei täällä tosiaankaan varsinaisesti kuivaa kesäkuukausien ulkopuolella ole. Mutta Hood Canalillapa vuoret suojaavat näköjään sadepilvien lisäksi muiltakin pilviltä. Siellä nimittäin saatiin eilen paistatella päivää auringossa, mutta heti kun mentiin niin etelään, että vuoret eivät enää suojanneet, päästiin sellaiseen rankkasateeseen jollaisia ei Seattlessa juuri koskaan koe.

Port Gamble oli nopeasti nähty kohde, jonne tuskin olisi menty jos se ei olisi ollut muutenkin valitun ajoreitin varrella. Puutalot valkoisten aitojen takana olivat ihan nättejä, eikä tällaista ole aiemmin Washingtonissa vastaan tullut, mutta eipä tämä nyt suuria tunteita herättänyt.

Hood Canalille pääsy tuntui kestävän iäisyyden, mutta sitä myötäilevä reitti oli lopulta oikein miellyttävä. Hood Canalhan on Puget Soundista lähtevä 80 kilometriä pitkä ja keskimäärin 2-3 kilometriä leveä vuono. Maantie kulkee suurimman osan aikaa todellakin aivan kiinni vesirajassa, joten maisemia sai ihailla ihan ajan kanssa. Täytyy silti todeta, että US 101:n parhaat maisemat ovat ihan muualla. Tunnetuin kohta tällä tiellä lienee muuten Golden Gaten silta, jonka pitäisikin osua reitilleni jo ensi viikolla.

Mima Mounds oli päivän kohteista selvästi kiinnostavin. Metsän keskellä on vajaan kahden neliökilometrin kokoinen puutonn alue, jolla on vieri vieressä satoja pari-kolme metriä korkeita kumpuja. Kukaan ei tiedä, miten kummut ovat muodostuneet. Teorioita on jos jonkinlaisia. Tylsimmät liittyvät jääkauteen, tulivuoriin ja maanjäristyksiin, mutta onpa kumpuja epäilty myös taskurottien tekosiksi. Tämä kumpuihin liittyvä mystiikka onkin paikan suurin vetovoima ja viehätys. Sinällään kummut nyt eivät näytä mitenkään erityisen vaikuttavilta, vaan lähinnä kummallisilta.

Mima Moundsin jälkeen poikettiin vielä kahville Olympian kaupunkiin. Olympia on Washingtonin osavaltion pääkaupunki, ja siellä on sellainen perinteisen tyylinen parlamenttitalo ympäröivine kampuksineen. Parlamenttitaloon pääsi myös sisälle, ja olihan siellä aika prameat tilat. Marmorissa ei ole säästelty. Hauskinta oli kuitenkin tälläkin kertaa vastaantulevien ihmisten katselu, sillä Evergreen State College kerää kaupunkiin varsin boheemia nuorta porukkaa.

Finanssikriisi näkyy amerikkalaisen pankin asiakkaalle ihan konkreettisesti. Kaikki nimittäin kallistuu. Eilen huomasin, että tililtäni oli mennyt 12 dollarin suuruinen kuukausittainen palvelumaksu. Tämä oli ensimmäinen kerta ikinä, ja tili on sentään ollut auki jo reilut viisi vuotta. Ei muuta kuin pankkiin asiaa selvittämään, ja totta tosiaan, palvelumaksu oli tilille lätkäisty ihan tarkoituksella. Ainoa tapa päästä tästä eroon oli avata säästötili, ja laittaa sille menemään automaattinen 25 dollarin siirto käyttötililtä kerran kuussa. Tuo voi kuulostaa hankalalta kun ottaa huomioon, että minulla ei ole USA:ssa tuloja. Mitään ongelmaa ei kuitenkaan ole, sillä voin vastaavasti siirtää kuukausittain 25 dollaria säästötililtä käyttötilille. Kuinka amerikkalaista.

Lisäksi pankki on ottanut käytännön, että tilille rahaa siirrettäessä rahoista on välittömästi käytössä vain ensimmäinen sata dollaria. Loput tulee käyttöön vasta parin päivän päästä, kun siirto on saatu käsiteltyä. Ja tämä siis ilmeisesti koskee jopa rahoja, jotka käy laittamassa tilille pankin konttorissa.

Lisäksi rahan siirtämisesti ulkomaalaiselta tililtä peritään nykyisin 30 dollarin palvelumaksu. Voisin vannoa, että vielä pari vuotta sitten hinta oli 10 dollaria. Suomalainen pankkini perii muistaakseni 7 euroa tilisiirrosta ulkomaille, joten vielä tuhatkin dollaria saa tänne selvästi halvemmalla kun sen nostaa automaatista.

Viimeiset neljä päivää on pitänyt melkoista kiirettä. Nyt olisinkin oikeastaan valmis tulemaan kotiin, sillä töiden puolesta loppuaika täällä ei tarjoa mitään erityistä. Teen vain niitä samoja töitä joita tekisin Tampereellakin, tosin sillä erolla että täkäläisessä avokonttorissa saan taatusti paljon vähemmän aikaiseksi kuin saisin omassa työhuoneessa Tampereella.

Maanantaista keskiviikkoon osallistuin kurssille, jolla opeteltiin valmistamaan ja käyttämään pieniä sormeenpään kokoisia laboratorioita. Ja tämä ei ole mitään huumoria, vaan aivan totta. En ollut koskaan aiemmin tehnyt minkäänlaista laboratoriotyötä, joten kurssille osallistuminen kieltämättä hieman jännitti. En itse asiassa ollut aiemmin edes pukeutunut valkoiseen labratakkiin, joten olin hyvin vieraassa elementissä. Kaikki meni kuitenkin oikein hienosti, ja pärjäsin kurssilla siinä kuin muutkin. Ja opin että tuollaisen laitteen valmistaminen on hyvinkin helppoa. Hirveän vaivalloista, hidasta ja tarkkuutta vaativaa se kyllä on, mutta sinällään mikään ei ole vaikeaa.

Kurssin takia kaikki tapaamiset oli taasen pakattu tälle päivälle. Juoksin vain tapaamisesta toiseen, enkä ehtinyt lukea edes sähköpostia ennen kuin myöhään iltapäivällä. Moni ajautuu tilanteeseen, että kaikki työpäivät ovat tällaisia. Mitenköhän sen voisi välttää?

Nyt täytyy myöntää, että minua vaivaa pieni koti-ikävä. Siihen on toki monia syitä ja joku niistä on aivan uusikin, mutta kaipa siihen vaikuttaa sekin, että olen koko ajan asennoitunut tähän Seattlen matkaan niin, että olen vain lyhyesti käymässä. Tilanne on vähän sama kuin se, että tunnin mittainen automatka voi tuntua tuskastuttavammalta kuin nelituntinen, koska nelituntiseen osaa asennoitua matkana ja tunnnin mittaista ajattelee vain nopeana siirtymänä.

Ja ehkä siihen vaikuttaa sekin, että minulla ei ole täällä nyt omaa kotia. Yhteiselo katalonialaisen isäntäni kanssa on toki sujunut oikein mukavasti eikä parempaa asumisratkaisua sinällään voisi tällaiselle lyhyelle matkalle toivoa. Mutta kyllä se vain niin on, että vieraana ollessa ei kotiudu. Olen itse asiassa ollut lähes kaikki illat jossakin menossa, enkä ole hankkinut kämpille muita elintarvikkeita kuin muutaman pullon olutta. Ulkona kavereiden kanssa syöminen on toki mukavaa, mutta viikon jälkeen siitäkin katoaa paras hohtonsa, ja kaipaa enemmän sellaista tasaista arkea.

Varsinainen potutus tuli tänään kuitenkin siitä, että huomasin Amazonista ostamani kameran olevan rikki. Kaikki toimii muuten hyvin, mutta kuvissa on ihmeellisiä pystysuoria sumeita raitoja. Tuotepalautukseksihan tuo menee. Onneksi Amazonilta näyttäisi saavan rahat takaisin ihan no questions asked -periaatteella. Nyt nimittäin ei olisi aikaa jäädä odottelemaan, että lähettävät uuden toimivan kameran rikkinäisen tilalle. Uusi kamera tässä kuitenkin pitäisi vielä hankkia, ja sen kanssa uhkaa kyllä tulla kiire. Vanhan kameran varassa ei oikein uskalla enää olla, sillä se toimii helistimena, ja on muutaman kerran päälle laitettaessa näyttänyt lens erroria. Se onkin vasta kolmas saman merkkinen jonka kanssa on käynyt näin. Toisaalta kameralla on otettu yli 12 000 kuvaa, joten ei se nyt ihan tuoreeltaan ole hajoamassa vaikka vasta juuri alle vuoden ikäinen onkin. Käsittääkseni järkkäreille luvataan yleensä luokkaa 30 000 kuvan ikää, joten ei tuo nyt ole pokkarille mitenkään lyhyt ikä.

Tänään pääsin polvivammasta huolimatta vuorille, ja se jos mikä piristi mieltä kummasti. Kohteena oli Hurricane Ridge Olympian kansallispuistossa ja siellä tavoitteena kävellä edes hetken matkaa harjannetta pitkin. Reitti osoittautui juuri niin tasaiseksi kuin olin toivonut, eikä pienissä mäissäkään ollut lumikenkäilysauvojen ansiosta mitään vaikeuksia. Nyt nukkumaanmenoaikaankin polvi tuntuu aivan samalta kuin se on viime päivinä muutenkin tuntunut. Itse asiassa jaloissa on paljon vähemmän jäykkyyttä kuin mitä niissä normaalisti haikin jälkeen on.

En itse asiassa tuntenut polvessa mitään kipuja, mutta sen verran oli kuitenkin järkeä päässä, että en lähtenyt muun porukan tapaan kiipeämään Mount Angelesin huipulle. Eivät hekään sinne asti lopulta päässeet, mutta reitti oli kuulemma ollut kiitettävän jyrkkä. Vuoren huippua kohti kapuamisen sijaan pidin lyhyellä paluumatkalla kolme pitkää taukoa maisemia ihaillen ja hiljaisuudesta nauttien.

Jotakin harjannetta seuraavat haikit ovat kyllä yleensä niitä parhaita. Harjanteelta on nimittäin lähes poikkeuksestta koko haikin ajan hyvät näkymät ainakin yhteen suuntaan. Tänään oli monessa paikassa täydet 360 asteen maisemat, joten kyllä kelpasi taukoja pitää. Lännessä näkymää hallitsi Mount Olympus, etelässä muut Olympian kevyesti lumihuippuiset vuoret ja pohjoisessa pilvinen Juan de Fucan salmi ja San Juanin saaristo. Hienoin näkymä oli kuitenkin idässä, jossa pilvet työntyivät haikin aikana laaksoon selvästi vuorenhuippujen alapuolelle. Taustalla näkyi upea Mount Baker, mutta se ei kyllä erotu kuvista kovinkaan hyvin. Eikä kyllä Mount Olympuskaan oikein kuviin tarttunut.

Sään suhteen olimme kyllä hyvin onnekkaita, sillä aurinkoinen päivä on tähän vuodenaikaan vuorilla harvinaisuus. Lisäksi yleensä tähän aikaan Hurrican Ridgellä on ainakin metrin verran lunta, mikä olisi kyllä estänyt minulta lähes kaiken haikkaamisen, eikä se muidenkaan tarpomisesta mukavaa olisi tehnyt.

Harvinaisen pitkä päivästä kyllä tuli siihen nähden että haikki oli osaltani ihan naurettavan lyhyt. Seattlesta lähdettiin jo ennen kuutta, ja takaisin kämpillä olin yhdeksän aikaan. Sekä lähtiessä että kotiin tullessa oltiin syvällä pimeän puolella.