Neljäs vierailuni San Franciscoon oli yhtä mukava kuin aiemmatkin, ja taaskin suunnittelen jo seuraavaa reissua. Kaupungissa on jotenkin eurooppalainen tunnelma: kadut ovat kapeita ja tunnelmallisia, julkinen liikenne toimii ja kaupungilla on keskusta, johon paikalliset tulevat tekemään muutakin kuin töitä. San Franciscossa voisikin melkein unohtaa olevansa Amerikassa. Hotellimmekin oli vähän samantyylinen kuin ne eurooppalaiset hostellit joissa olen yöpynyt. Se oli halpa ja sillä oli luonnetta. Yksi työkaverini kommentoikin tänään hauskasti, että "usually cheap American hotels have characters, not character". Niin joo, ja ikkunamme takaisella kapealla kadulla ajelivat raitiovaunut, jotka pitivät minut öisin hereillä. Siitäkin tuli jotenkin mieleen eräs prahalainen hostelli jossa olen muutaman kerran yöpynyt.

Menomatka laitettiin puoliksi: perjantaina töiden jälkeen ajettiin ensimmäiset 450 mailia Medfordiin lähelle Oregonin ja Kalifornian rajaa ja lauantaina loput 350 mailia perille. Matkan maisemallinen kohokohta oli lauantaiaamuinen kohtaaminen Mount Shastan kanssa. Komea vuori, kerta kaikkiaan. Se on yksi Kaskadien suurista tulivuorista, ja erottuu muiden tapaan yksinäisenä lumihuippuna. Muuten menomatkasta ei kyllä juuri jäänyt kerrottavaa, vaikka toki tienvarsimaisemat etenkin Kaliforniassa jaksoivat pitää mielen virkeänä. Oikeastaan matkanteko ei tuntunut lainkaan raskaalta. Ehkä meille kävi samoin kuin John Muirille, joka on kertonut omasta kohtaamisestaa Mount Shastan kanssa näin: "When I first caught sight of it I was 50 miles away and afoot, alone and weary. Yet all my blood turned to wine, and I have not been weary since."

Perille tultaessa ajatuksena oli napsia postikorttimaisemia Golden Gaten näköalapaikalta. Ilma kun oli mitä mainioin, pilvetön taivas ja lämpöä vähän liikaakin. San Franciscon erikoinen mikroilmasto muistui mieleeni, kun näin pilvet viisi mailia ennen Golden Gatea. Perillä odotti sakea sumu, tuikea tuuli ja hyytävä kylmyys. Kuvat kuitenkin otettiin. Tästä kelistä saatiinkin sitten nauttia lauantai ja sunnuntai eli koko se aika kun kaupungissa oltiin. Kuuluisa letkautushan menee näin: "The coldest winter I ever spent was a summer in San Francisco." En nyt jaksa tähän tarkemmin selittää, miten tuo mikroilmasto toimii, mutta se liittyy laaksossa olevaan kuumaan ilmaan ja siihen että Golden Gate on ainoa aukko josta merellä oleva kylmä ilma pääsee sisämaahan. Villin näköistä tuo kyllä oli, koska kuten meille myöhemmin selvisi, osuimme Golden Gatelle juuri silloin kuin sumu oli alkanut työntyä mereltä kaupunkiin.

Lauantaina kylläkään kelillä ei niin ollut väliä. Ulkona oltiin lähinnä matsin ajan, muuten oltiin lähipubissa pre- ja post-match pinteilla. Paikallisen Victoryn kannattajat ottivat meidät vastaan hyvinkin veljellisesti, eikä edes kotijoukkueen tappio aiheuttanut välillemme sen suurempia jännitteitä. Hämmästelivät toki sitä että olimme tulleet matsiin 14 tunnin ajomatkan takaa, mutta lupasivat loppuillasta tulla kesällä Seattleen. Siinä taisi kyllä useimpien osalta enemmänkin olut puhua.

Sunnuntaina sitten tehtiin kaikenlaisia San Franciscon kliseitä, ajeltiin Cable Careilla, lounastettiin Chinatownissa, katseltiin Alcatrazia eri kulmista ylhäältä ja alhaalta, ja niin edelleen. San Franciscon Chinatownissa on kyllä kiva kävellä kummallisia näkymiä ja tuoksuja ihmetellen. Kapeat (no, amerikkalaisittain) kadut ja väentungos luovat oivaa tunnelmaa, mikä kyllä puutuu täysin New Yorkin Chinatownista, Vancouverin tai Seattlen Chinatowneista nyt puhumattakaan.

Tälläkin kertaa näin San Franciscossa myös jotakin uutta. Hotellimme oli nimittäin Haight-Ashbury -alueella, siis alueella johon vuoden 1967 Summer of Love kulminoitui. Se on sen verran syrjemmässä, että on ollut tullut aiemmilla reissuilla siellä käyneeksi. Opaskirjani kertoo alueesta varsin osuvasti näin:

It's a nice neighborhood, the Haight-Ashbury. More colorful than most, more animated, a little more exuberant. But otherwise, just a nice, middle-class neighborhood. With a history. It's rather like a "woman with a past". She might be Suzie Homemaker now, but everyone whispers about her wild and unbridled days. People can't look at her clean and respectable public self without wondering if the wildcat still purrs within, and trying to imagine what libidinous days and nights she remembers.

Tykkäsin kyllä alueen viktoriaanisesta rakennustyylistä, ei sillä etteikö sitä muualtakin San Franciscosta löytyisi. Alueeta löytyi myös mainio mikropanimo, jonka oluita maisteltiin molempina iltoina, sekä erinomainen eritrealainen (!) ravintola, jossa syötiin sormin ja maisteltiin etiopialaista Harar-olutta.

Maanantaina pitikin sitten lähteä kotiin heti aamusta, joten luonnollisesti San Franciscon taivas oli sininen ja päivästä oli selvästi tulossa upea. Meillä oli aikaa lähinnä pysähtyä kuvaamaan Golden Gatea (jossa oli toki hieman pilvisempää kuin kaupungissa) ja myöhemmin pohjoisessa Mount Shastaa. Portlandin kohdalla näkyi sitten vielä terävähuippuinen Mount Hood ja huippunsa vuoden 1980 purkauksessa menettänyt Mount St. Helens. Enpä ollutkaan siitä aiemmin ajanut sellaisella kelillä että nuo näkyisivät molemmat yhtä aikaa. Valloittava näky, varsinkin kun auringonlasku värjäsi molemmat vuoret punaisiksi.

Kotona. Hyvä reissu: Seattle Sounders voitti värikkäiden vaiheiden jälkeen California Victoryn 1-2 noin 500 todellisen jalkapallon ystävän edessä. Kerron matkan vähemmän tärkeistä tapahtumista paremmalla ajalla. Nyt on takana 14 tuntia autossa istumista, ja oma sänky tuntuu aika hyvältä ajatukselta.

Bensan hinta nousee täällä kesää kohti mentäessä huimaa vauhtia. Televisiossa neuvottiin eilen käyttämään auton ilmastointia vain tarvittaessa, sekin kun säästää bensaa. Ehkä olisi ollut hyvä miettiä sitä bensankulutusta jo autoa hankkiessa. Aika myöhään täällä on herätty siihen, että bensankulutus voisi olla yksi tekijiä autoa valittaessa. Nykyisin toki lähes kaikki automainokset kehuvat auton pientä bensankulutusta. Jotakin on tapahtumassa.

Nämä ajatukset pyörivät nyt mielessä, koska vietän Memorial Dayllä pidennetyn viikonlopun San Franciscossa. Ajoa tulee tuollaiset 2600 kilmetriä, joten bensan hinnalla on aika paljon merkitystä. Kaliforniassa keskimääräinen hinta on jo 1,05 taalaa litralta, joka alkaa olla jo melko lähellä Euroopan hintoja. Euroiksi tuota hintaa ei minusta ole mielekästä muuttaa, koska dollarin ostovoima on täällä suunnilleen sama kuin euron Europassa. Ja saan sitä paitsi palkkani dollareissa. Ja saan muuten niitä dollareita vähemmän kuin saisin Suomessa euroja.

Kantapubini happy hour on kyllä aika ässä. Juustohampurilainen, ranskalaiset ja tuoppi oman panimon mainiota olutta maksaa alle kahdeksan taalaa. Hyvää! Päivittäin klo 16-18 ja su-to klo 22-24. Matkaa kotoa kolme lyhyttä korttelia.

Viikonloppu lyhyesti: North Cascades Loop eli ajo Kaskadien itäpuolelle North Cascades National Parkin läpi, ajelua idässä sata mailia kohti etelää, yöpyminen ja ajo takaisin Kaskadien länsipuolelle. Ajoa kertyi kaikkiaan noin 800 kilometriä. Kaskadien itäpuolella avautuu kyllä täysin uusi maailma: siellä ei sada juuri koskaan ja kasvillisuus on sen mukaista. Tiheästä havumetsästä aavikolle on henkisesti pitkä matka, vaan ei näköjään fyysisesti. Ja se sää, tänäänkin saimme viettää koko aamupäivän ja alun iltapäivääkin täydellisessä auringonpaisteessa, mutta Kaskadeja ylittäessä alkoivat pilvet kerääntyä, ja hyvissä ajoin ennen Seattleen tuloa alkoi rankkasade, joka jatkuu täällä Seattlessa edelleen.

Viikonlopun ensimmäinen teema: vuoret. Pohjois-Kaskadien kansaalispuistossa maisemat olivat varsin messevät pienestä pilvisyydestä huolimatta. Helpon päiväretken juonena on ajaa puiston läpi näköalapaikoilla pysähdellen, ja sen mekin nyt teimme. Näkymät olivat kaikkein hienoimmat Diablo-järven yläpuolisella näköalapaikalla, jossa jylhät vuoret ympäröivät alapuolella välkehtivää järveä kaikissa suunnissa.

Nyt kun on retin ajanut, ei enää yhtään ihmetytä, että tässä kohtaa on mennyt maantie Kaskadien läpi vasta 35 vuoden ajan. Aikanaan tien rakentamista vaikeutti varmaan myös Pohjois-Kaskadien erittäin runsas lumentulo. Tänäkin vuonna tie avattiin vasta huhtikuun 26. päivä, mikä ei kyllä ihmetytä, kun katsoo tuosta alla olevasta kuvasta miten paljon tieltä on aurattu lunta. Penkka nimittäin ylettyi melkein vyötärölle asti. Tämä kohta olikin kyllä aika mielenkiintoinen, koska se oli ainoa, jossa tien vieressä oli vielä paljon lunta, mutta ei suinkaan korkein paikka jossa käytiin. Joku muu saa selittää, miten runsaan lumentulon paikka vuoristossa määräytyy.

Viikonlopun toinen teema: joet. Tuntui siltä, että ajoimme koko matkan joen vartta pitkin. No, ei toki ole kovin yllättävää, että vuoristotiet seuraavat jokia. Niissä oli komeita koskia ja vesi oli kirkasta ja kummallisen vihreää. Ainakin näiden jokien varsia ajeltiin: Stillaguamish, Skagit, Methow, Columbia, Wenatchee ja Skykomish. Washingtonissa on paljon jokia.

Columbia-joella maisemat olivat kyllä tosi mahtavat. Puuttomat kukkulat joen molemmin puolin olivat ihmeellisen värisiä ja paikoin avautui hienoja kukkuloita. Nämä maisemat meinasivat jäädä näkemättä, koska Chelanin motellien oltua täynnä jouduimme ajamaan lauantaina yhtä kaupunkia pidemmälle kuin oli aikomus, ja ehti sitten pimeä tulla. Ajoimme kuitenkin sunnuntaina melkein saman matkan takaisin Orondon siideripanimolle. Hieno sivupyrähdys: siellä puristettiin omenamehua hieman samaan tyyliin kuin kotona ollessani pieni, ja oli hauska katsella prosessia. Kuvassa näkyy omenapuita: kovasti ovat erinäköisiä kuin Suomessa.

Viikonlopun kolmas teema: teennäisyys. Aina silloin tällöin pikkukaupungin on selviytyäkseen tehtävä mitä pikkukaupungin on tehtävä. Amerikassa se voi tarkoittaa sopivan teeman keksimistä. Winthropissa heti Pohjois-Kaskadien kansallispuiston itäpuolella se tarkoittaa villin lännen uudelleensynnyttämistä. Tavallaan Winthrop oli ihan hieno paikka, ja kyllähän tämän näköisiä aitoja vanhoja rakennuksia täältä pikkukaupungeista oikeastikin löytyy. On vain jotenkin niin amerikkalaista, että koko kaupunki rakennetaan uudelleen tällaisen teeman ympärille.

Winthrop on sentään hakeutunut aidoille juurilleen. Leavenworth onkin sitten jo aivan oma lukunsa: on aika yllättävää, että keskellä Washingtonia on varsin aidon näköinen Baijerilainen alppikylä, jonka pääkaduilla kävellessä tulee jatkuvasti vastaan perinteisiin baijerilaisauihin pukeutuneita ihmisiä. Miksi? No ei oikeastaan minkään takia, ei tämä mitään saksalaisten asuttamaa aluetta ole koskaan ollut. Baijerilaisteema nyt vain tuntui 1960-luvun kaupunginisien mielestä hyvältä ajatukselta, kaupunki kun makaa lumihuippuisten vuorien keskellä. Ja hyvin on mennyt: jo autioitumassa ollut kaupunki todellakin kukoistaa. Ja täytyypä sanoa, että Schnizel nach Wiener Art maistui lounaalla oikein hyvältä, etenkin kun kyytipojaksi sai muutaman guten Tagin, bitte schönin ja auf Wiedersehenin.

Ja loppuun vielä pieni koukkaus takaisin vuoriteemaan: alla olevat kuvat ovat Wenatchee-järveltä. Huomaa että ollaan palaamassa Kaskadien länsipuolelle, sillä enää ei näy sinistä taivasta.

24 Hour Church of Beer on kiistatta paras bändin nimi ikinä. Hyvä oli keikkansakin. Myös illan muut bändit Kings of the Wing People ja Zero Down upposivat ihan kivasti. Ainoa harmittamaan jäänyt asia oli, että ujostelin keikan jälkeen sen verran, että kävin juttelemassa vain 24 Hour Church of Beerin miesjäsenten kanssa. Ihastuin näet pikkuisen tuon kitaristin hymyyn.

Huomasin toissapäivänä, että olen nyt ollut Seattlessa kolme kuukautta. Samalla tajusin, että olen nyt ollut täällä pidempään kuin viime kesänä. Ei kyllä yhtään tunnu siltä! Toisaalta ensimmäiset täälläoloviikot tuntuvat kyllä jo hyvin kaukaisilta. Voi kyllä kaikin puolin sanoa, että olen kotiutunut täysin. Tavallaan ei tunnu siltä, että olisin poissa kotoa, sillä tämä on nyt koti. Ei sillä etteikö Suomea ja kaikkea mitä siellä on aina välillä ikävä olisi, kovastikin – ja tietenkin on edelleen selvää, että täällä olo on vain väliaikaista. Ulkomailla asumiselta tämä ei kuitenkaan enää tunnu, ei samalla tavalla kuin ennen. Kaipa tästä on sitten tullut toinen kotikaupunki, niin hurjalta kuin se tuntuukin.

Tämänhetkinen suosikkiblogini on Hesarin Pressikatsomo, jonka jokin aikaa sitten linkkasinkin blogini sivupalkista. Erityisesti Kristian Sundqvistin jalkapalloaiheiset kirjoitukset ovat olleet mielenkiintoisia. Viime päivien keskustelu jääkiekon mm-kisoista on kuitenkin ollut parasta antia. Kommenttiosiossa nousi esiin Sundqvistin viimevuotinen kirjoitus, jossa hän analysoi jääkiekon mm-kisojen suosiota varsin osuvasti. Olisin voinut kirjoittaa aivan saman kirjoituksen (jos olisin osannut).

Nyt on sitten Suomen loman ajankohta varmistunut. Lennot on varattu: mökkeily ja Tammerfest odottavat. Päälimmäisenä mielessä on tietysti kavereiden ja muiden tärkeiden ihmisten näkeminen.

Kyllä aurinko tekee hyvää. Vietin äsken tunnin verran työpaikan parvekkeella. Samalla sain luettua keskimääräistä kuivemman projektihakemuksen läpi, joten tunti oli kaikin puolin paras työtunti tänään. Harmi että oikeita töitä ei oikein voi tehdä parvekkeella.

Vikkelä ehtii monenlaista. Tänään kävin aamulla Boeingin tehtailla, iltapäivällä katsoin euroviisut ja illaksi ehdin vielä katsomaan kuinka Sounders otti turpiin 1-3 vancouverilaisilta vierailtaan.

Kierros Boeingin tehtailla oli – odotetusti kylläkin – antiinsa nähden aika ylihinnoiteltu. Liput olivat melkein 20 taalaa, ja sillä ei kovin paljon saanut: ensin katseltiin typerä parikymmenmiinuuttinen mainosvideo ja sitten tehtiin suunnilleen samanmittainen käynti tehdashallissa. Sinälllään oli toki mielenkiintoista nähdä, miten ja missä niitä lentokoneita oikeasti rakennetaan, ja lisäksi nyt voin kertoa käyneeni maailman tilavuudeltaan suurimmassa rakennuksessa. Tarkkaan ottaen näimme uuden 787 Dreamlinerin ja vanhan kunnon 777:n tuotantolinjat. Dreamlinereita ei tosin vielä rakenneta, mutta 777-linja oli täydessä toiminnassa. Linjan kärjessä lähes valmiina oli Air Canadalle menevä kone, ja toisena jonossa oli Air Indialle menevä kone. Joku kysyi, kelpaako luottokortti maksuvälineeksi. Kuulemma ei, mutta Boeingilta voi kuulemma kuitenkin suoran käteismaksun lisäksi mahdollista ostaa osamaksulla, jolloin maksueriä on kolme. Jätin kuitenkin tällä kertaa kaupat tekemättä.

Euroviisuja oli hauska katsella. Netin lähetys toimi muutamaa pientä kuvan nytkähtämistä lukuunottamatta koko ajan moitteetta, ja viiden suomalaisen ja yhden amerikkalaisen porukkamme nauroi välillä katketakseen. Niin kai euroviisuissa kuuluukin. Ja oltiin me kai kaikki suomalaiset vähän ylpeitä siitä, että Suomi veti kisat kunnialla läpi, vaikkei sitä kukaan ääneen sanonutkaan. Todellakin näytti ihan oikeilta euroviisuilta! Erityismaininnan saa multa Krisse, joka sopi kyllä euroviisuihin täydellisesti.

Nyt sitten alkaa olla jokseenkin selvää, että elokuussa kaikki tutut suomalaiset työkaverit ovat poissa, eikä uusiakaan ole tulossa, ei ainakaan ennen syksyä. Ilmasilta Tampereen ja Seattlen välillä on siis ainakin tilapäisesti rikki. Voi myös olla, ettei uusia innokkaita tutkijavierailijoita ilmaannu myöhemminkään, ja jos vielä erään innokkaan viisumiasiat eivät ratkea, saan olla täällä sitten lopun aikaa ainoana. Jotenkin olen tottunut siihen, että aina on ympärillä suomalaisia, jotka olen tuntenut ainakin joidenkin vuosien ajan. Ehkä on toisaalta hyväkin, että tulee sitten väkisinkin vietettyä entistä enemmän aikaa muiden kavereiden kanssa.

Vaikka kai niiden viisumiasioiden pitäisi ratketa. Jotenkin sitä vain alkaa olla skeptinen, kun asia on nyt ollut vireillä puolisen vuotta, eikä homma oikein etene.

Hyvän sään innoittamana kävin illalla työkaverini kanssa ihailemassa maisemia Kerry Parkista. Puisto on Queen Annen kukkulalla, ja näkymät ovat upeat: keskustan pilvenpiirtäjät, Space Needle, sinisenä kimmeltävä Puget Sound ja häilyväinen Mount Rainier luovat melkoisen panoraman. Tämä onkin se klassinen postikorttimaisema, jonka olen valinnut myös omaan profiilikuvaani. Perspektiivin takia Space Needle näyttää olevan hyvinkin korkea, mutta todellisuudessa se on satakunta metriä vieressä näkyvää Columbia Centeriä matalampi. Space Needle ei olekaan kummoisenkaan korkuinen, vain 16 metriä Näsinneulaa korkeampi.

Queen Annen kukkulan päällä on paljon mukavan näköisiä baareja ja ravintoloita, mutta sinne tulee harvoin kiivettyä. Niinpä käytimme tilaisuuden hyväksemme, ja auringon laskettua kävimme osuvasti nimetyssä Hilltop Ale Housessa syömässä ja yksillä laatuoluilla. Baari olikin aivan täynnä porukkaa, ja muutenkin alue suorastaan kuhisi elämää. Juuri tästä pidänkin Seattlessa: täällä on paljon tuontyyppisiä alueita (tai neighborhoodeja kuten täällä sanotaan), jotka tavallaan muistuttavat pikkukaupunkeja, mutta kuitenkin kaikessa on tietty ison kaupungin tunnelma. Ilmeisesti kaikkialla olevat kukkulat ja vesi ovat menneinä aikoina pitäneet alueet toisistaan eristyksissä, ja siten ne ovat säilyttäneet ainakin osan omaleimaisuudestaan. Mikäs sen hauskempaa.

Muistin juuri äsken päivän tärkeän ottelun. Selailin suuren jännityksen vallassa tulossivulle. Voitto 1-0!

Kesän kunniaksi ja blogin viimeaikaista kuvattomuutta paikatakseni kuvasin tänään töiden jälkeen kotitalon ympäristöä. Tässä muutama kennolle tallentunut. Keskimmäisen kuvan taustalla näkyy kotitaloni, jonka kattoterassilta kaksi alinta kuvaa on otettu. Tarkkasilmäiset löytävät muista kuvista myös Vuoren. Sitä en ollutkaan ennen tätä päivää aikoihin nähnyt.

Luin ammattilehdestä artikkelin, joka sai palaamaan tähän muutama vuosi sitten sähköposteissa pyörineeseen varsin epäuskottavaan väitteeseen:

Aoccdrnig to rscheearch at an Elingsh uinervtisy, it deosn't mttaer in waht oredr the ltteers in a wrod are, the olny iprmoatnt tihng is taht the frist and lsat ltteer is at the rghit pclae. The rset can be a toatl mses and you can sitll raed it wouthit porbelm. Tihs is bcuseae we do not raed ervey lteter by it slef but the wrod as a wlohe.

Helppoa kuin heinänteko: näinhän sen tosiaan on oltava. Vai onko? Kuka saa tästä yhtä helposti selvää:

Iltnsegnetiry I'm sdutynig tihs crsrootaivnel pnoheenmon at the Dptmnearet of Liuniigctss at Absytrytewh Uivsreitny and my exartrnairdoy doisiervecs waleoetderhlhy cndairotct the picsbeliud fdnngiis rrgdinaeg the rtlvaeie dfuictlify of ialtnstny ttalrisanng sentences. My rsceeerhars deplveeod a cnionevent ctnoiaptorn at hnasoa/tw.nartswdbvweos/utrtek:p./il/ taht dosnatterems that the hhpsteyios uuiqelny wrtaarns criieltidby if the aoussmpitn that the prreoecandpne of your wrods is not eendetxd is uueniqtolnabse. Aoilegpos for aidnoptg a cdocianorttry vwpiienot but, ttoheliacrley spkeaing, lgitehnneng the words can mnartafucue an iocnuurgons samenttet that is vlrtiauly isbpilechmoenrne.

Molemmat tekstit on siis kirjoitettu samalla periaatteella.

Sunnuntain matsista ei tullut itse otettua juuri kuvia. Tässä on minusta yksi parhaista muiden ottamista otoksista. Tähän galleriaan tulee kauden mittaan lisää.

Ajattelin kokeilla jotakin uutta blogissani: lisäsin viikon kuva -osion. Tarkoitus olisi laittaa siihen aina viikon alkupuolella joku onnistunut otos, joka ei ole muuten päätynyt blogiin. Luulen että välillä kuvat voivat olla vanhojakin, mutta aina kuitenkin jotakin Seattleen tai muuhun täällä olooni liittyvää. Formaatti on kyllä aika haastava, sillä kuvat näkyvät aika pieninä. Täytyy siis valikoida huolella – valikoimaa kyllä on.

Tällaisilla projekteilla on taipumus unohtua alkuinnostuksen jälkeen, joten katsotaanpa missä vaiheessa viikon kuva lakkaa vaihtumasta.

Kesä on tullut Seattleen. Täällä on toki ollut yksittäisiä kesäisiä päiviä jo helmikuulta alkaen, mutta nyt on vahvasti sellainen tunne, että kesä on tullut jäädäkseen. Auringonpaistetta ja parinkymmenen asteen kelejä on ainakin luvattu koko viikoksi. On tätä odotettukin. Mahtavinta on, että kesä on täällä koko ajan sellainen kuin se on Suomessa parhaimmillaan. Lämmintä ja sateetonta, mutta ei yleensä liian kuuma. Ja erityisesti: ilmankosteus ei nouse sietämättömäksi, vaan sekin on sellaisella mukavalla suomalaisella tasolla.

Amerikassa hoettu fraasihan on "it's not the heat, it's the humidity": Googlekin antaa noin 14200 osumaa tuolla haulla. Onneksi tuota ei täällä tarvitse hokea. (Terveisiä vaan sinne Teksasiin ja itärannikolle!)

YLE kertooo, että presidenttimme "haluaa selvitystä suomalaisten tiedotusvälineiden uutisoinnista Viron ja Venäjän välisestä patsaskiistasta". Eikö joku voisi älähtää ja sanoa, ettei ole oikein sopivaa, että poliitikot kertovat medialle, miten sen pitää toimia? Jotenkin kun minusta tuntuu, ettei Halonen ole ihan vain vinkkaamassa, että tässä olisi hyvä gradunaihe journalistiikkaa opiskelevalle. Luulin että tällaisesta olisi kylmän sodan jälkeisen Suomen toisen itsenäistymisen jälkeen päästy.

Aina sitä oppii uutta. Eilisiltaisella kauppareissulla selvisi, että itäeurooppalaiset perunapannukakut kuuluvat myös juutalaiseen ruokaperinteeseen. Niinpä mistä tahansa amerikkalaisesta isommasta ruokakaupasta löytyy ainekset pikaversioon (lisää vesi ja munat, paista rasvassa). Pitihän tätä sitten saman tien kokeilla. Hyvää tuli.

Urheiluaiheessa pysyäkseni, etenkin nyt täältä paikanpäältä seuraten en kyllä suuresti ihmettele, että Jääkiekon MM-kisat eivät USAssa ketään kiinnosta. NHL:n pudostuspelit ovat juuri kiinnostavimmassa vaiheessaan, ja pelit ovat olleet erittäin viihdyttäviä. Olen itse asiassa vähän niinkuin löytänyt jääkiekon uudelleen noita matseja katsoessani. Erityisesti Buffalo Sabersin ja New York Rangersin välinen ottelusarja oli hienoa kiekkoa. Tänäänhän se sitten lopulta ratkesi kuudennessa pelissä Sabersille.

Kanadassa käydessäni tosin huomasin, että siellä MM-pelit näytetään televisiossa. Siellä taitaa kyllä olla kaikki juoniorisarjatkin televisiossa. Niin ja curling-liiga.

Jalkapallokausi alkaa vihodoinkin päästä kunnolla käyntiin: Seattle Sounders pelasi vihdoinkin ensimmäisen kotiottelunsa, jossa Portland Timbers kaatui 1-0. Joukkueiden kannattajien välinen sanailu on kiivasta, ja sitä on aika mielenkiintoista seurata näin ulkopuolisena joka on kuitenkin sisäpiirissä. Tässä on todellakin aitoa paikalliskilpailun tuntua. Ikävää vain, että joukkoon näköjään mahtuu aina idiootteja. Nyt väitetään, että joku oli käynyt haastamassa riitaa portlandilaisten kanssa ja esitellyt samalla concealed weapons -lupaansa. Tästä ollaan nyt harvinaisen yksimielisiä, että kyseinen kaveri ei ole meidän porukkaan enää tervetullut, jos asiassa on yhtään perää. Toisaalta kaikenlaisia perättömiä syytöksiä on ennenkin lennellyt.

Joku markkinointifirma oli lähestynyt minua kirjeellä: haluavat tietää kaikenlaisia yksityiskohtia taannoin ostamastani autosta. Olivat laittaneet kuoreen dollarin setelin minua motivoimaan. Ei kyllä taida riittää. On kyllä silein dollari jonka olen koskaan nähnyt.

Toinen taannoin postissa tullut ylläri oli kaapeliyhtiön kirje. Minulla lakkasi jokin aika sitten nettiyhteys toimimasta kunnolla. Kun lopulta sain aikaiseksi soittaa kaapeliyhtiöön, sain sovittua asentajan kotikäynnin kolme tuntia myöhemmäksi. Seuraavana päivänä tuli sitten kirje tyyliin: "teillä kävi äskettäin asentaja, pahoittelemme teillä ollutta ongelmaa, otattehan yhteyttä alla olevaan numeroon jos ongelmanne ei ole tullut korjatuksi". Ja numero oli tietenkin paikallinen seattlelainen numero, vaikka alunperin soitin kaapeliyhtiön valtakunnalliseen numeroon. Koskahan nettiyhteyden asennus ja korjaus saataisiin toimimaan näin nopeasti Euroopassa? Tai no asennuksessa meni aikanaan sentään muutama päivä ostopäivän ja asennuspäivän välillä.

Huomasin tänään, että PBS näyttää BBC:n legendaarista 'Allo 'Allo! -sarjaa. Näyttäisi vieläpä tulevan monta kertaa viikossa. Ainakin tämänpäiväisen jakson perusteella aika ei ole kullannut muistoja: nauroin ratketakseni. On se hyvä että täälläkin on – toisin kuin kai yleensä luullaan – valtion rahoittama voittoa tavoittelematon televisiokanava.