Tulihan se aurinko vihdoin Manhattanille. Niinpä lounastauko Sohossa venähti kolmituntiseksi. Siellä ja viereisessä West Villagessa vain on se minun New Yorkini. Ei pilvenpiirtäjiä ja värivaloja, vaan ihmisen kokoisia ja elettäväksi tarkoitetun näköisiä paikkoja ja asioita.

Huomasinpa muuten juuri verkkopankista, että eilinen pizzeria, jossa söin pari slaissia nopeaksi lounaaksi oli nimeltään Pronto Pizza New York. Toskanan matkalla heitetyn läpän jälkeen tuo tuntuu kumman hauskalta nimeltä.

Tänäänkin tuli nähtyä paljon kaikenlaista: Central Park, Dakota Building (John Lennonin kotitalo), Strawberry Fields, Harlem, Fifth Avenue, Andy Warholin viimeinen kotitalo, Rockefeller Center, Chinatown, Brooklyn Bridge, NYSE, Federal Hall (jossa George Washington vihittiin presidentiksi) ja West Village. Villagessa kävin erinomaisella pienellä ja intimiillä jazz-klubilla, ja niinpä blogin päivittäminenkin meni reippaasti yli puolenyön. Kuvissa on muutama päivän kohokohta. Pahin sadekin on loppunut – ainakin toistaiseksi.

New Yorkissa sataa ja sataa. Onhan tämä pieni shokki aurinkoisen Seattlen jälkeen. Sateen lannistamina päätimmekin kiertää sisänähtävyyksiä. Ensin kävimme YK:lla, jossa opastetulla kierroksella pääsi kiertämään kaikki tärkeimmät paikat, mukaanlukien yleiskokouksen ja turvallisuusneuvoston kokoussalit. Iltapäivällä piti mennä MoMAan eli modernin taiteen museoon, mutta sepä sitten onkin juuri tiistaisin kiinni. Niinpä päädyimme vain kävelemään Midtownin pikkunähtävyyksillä kuten vanhalla rautatieasemalla (Grand Central Terminal) ja kirjastolla (New York Public Library). Useimmat ovat nähneet ainakin jomman kumman televisiossa tai elokuvissa. Illaksi on liput Oopperan kummitukseen. Sitä on esitetty Broadwayllä jo vuodesta 1988 lähtien, joten kaipa se on hyvä.

Siirsin blogin kellon paikalliseen aikaan. Kolmen tunnin aikaero tuntuu kyllä yllättävän isolta. Viime yönäkin aloin saada kunnolla unta vasta kolmen jälkeen. Siis silloin kuin Seattlessa kello oli yli puolen yön.

Heti New Yorkiin tullessani huomasin taas yhden asian, joka on Seattlessa hyvin. Siellä nimittäin kesäkelit ovat lämpimät, mutta kosteusprosentti ei nouse liiaksi – siis hyvin samanlaista kuin Suomessa. Esimerkiksi New Yorkissa sen sijaan useimmat kesäpäivät ovat hiostavan kosteita. Niin tänäänkin. Koko päivän on saanut kulkea hiestä märkänä. Aivan tuli Houstonin kelit mieleen.


Sain lennolla nukuttua hieman, mutta silti perille hotellille päästyäni päätin heti mennä nukkumaan. Matka kentältä sujui hitaasti, joten kello oli lähempänä yhtätoista kun pää painui tyynyyn. Siinä kävi sitten lopulta niin, että pääsin hotellista liikkeelle vasta kolmen aikaan kun Suomesta tullut huonekaverini ja muut kolme laitokselta konferenssiin tullutta kolleegaa pääsivät paikalle. Kävimme ensin hampurilaisilla West Villagessa. Paikka oli pieni ja pimeä baari, jonka lyhyt ruokalista oli seinällä. Juuri sitä New Yorkia josta pidän. Samalta seudulta löysimme myös kliseisen koripallokentän kadulta. Ennen Suomesta tulleiden väsähtämistä poikkesimme vielä WTC:n raunioilla ja pyörimme hetken Times Squaren valomeressä, jossa hotellimmekin on.

Paljon puhutut tiukennetut turvatarkastukset osoittautuivat lähinnä puheeksi. Kaikki sujui nimittäin joutuisasti ilman suurempia jonoja. Minuun kassiani tosin syynättiin kovasti, sillä magneettikokoelmani aiheutti hämmennystä. Tuli muuten jopa mieleen, että ehkä kengät kannattaisi riisua aina kaikilta, koska on se näin nopeampaa kuin että osaa porukasta juoksutetaan edestakaisin tai otetaan sivuun lisätarkastuksiin. Lento vain on myöhässä. Kone saapui kyllä juuri, joten kaipa tästä kohta kohti New Yorkia kuitenkin päästään. Saapa nähdä mikä on olo aamulla perillä. Sanovat että useimmat kokeilevat näitä "red eye" lentoja vain kerran.

Nyt on sitten pari tuntia jäljellä ennen kuin pitää lähteä lentokentälle. Päivä on mennyt oikein mukavasti. Puolen päivän aikaan vein suomalaiselle työkaverille viimeisiä jäljelle jääneitä ruokia, ja seurustelin pari tuntia koko perheen kanssa. Viisikuukautinenkin oli tavalliseen tapaan oikein iloisella päällä, mitä nyt välillä vatsalleen kääntymisen jälkeen harmitti, kun asento ei ollutkaan enää mukava eikä takaisin selälleenkään viitsinyt kääntyä. Sitten menin vielä professorin luokse. Juotiin kuistilla pari kaljaa, juteltiin, suunniteltiin tulevaa ja nautittiin Seattlen kesästä. Äkkiä siinä neljä tuntia vierähtikin. Oli erityisen kivaa, että neljävuotias poika ja seitsemänvuotias tyttö oikeastaan ensimmäistä kertaa voittivat ujoutensa, ja juttelimme kaikista tärkeistä asioista kuten lempiväreistä ja tarrakokoelmista.

Tapasin vuokraemännän ensimmäistä kertaa, kun hän palautti minulle 250 taalan vuokradepositin. Asuinjärjestelyistä jää muutenkin hyvälle mielelle, sillä kaikki on toiminut erinomaisesti. Yleensä näissä asioissa tulee Amerikassa isoa säätöä, mutta täällä luotetaan asukkaisiin, ja homma saadaan toimimaan. Avainkin saadaan tullessa oven edestä maton alta, ja sinne minä sen myös tänään illalla jätän.

Asuntohan on sinällään pieni 37 neliön yksiö ja aluekin tuo paikoin mieleen slummin. Hyvin sitä on silti viihtynyt. Eikä tämä aluekaan oikeasti hullumpi ole, mitä nyt pari naapuritaloa on autiona ja ihan lähellä on lähinnä epämääräisen näköisiä toimistorakennuksia. Ja sijaintihan on ihan mainio työpaikan kannalta ja muutenkin.

Istuttiin iltaa naapurissa asuvan ja kanadasta käymään tulleen tamperelaiskolleegan kanssa. Katsoimme meillä baseballia televisiosta ja yritimme tuhota minulta yli jääviä ruokia ja juomia. Tein lettuja, juotin kermalikööriä ja napostelimme nachoja ja tuoresalsaa. Lettujen kanssa oli Kanadasta tuomaani vaahterasiirappia. Aika hyvin saatiinkin tuhottua kaikenlaista, ja mikä parasta, sain osittain ajatukset pois lähtemisestä, vaikka pakkasinkin ensimmäisen matkalaukun illan mittaan.

Kävin viimeisen kokonaisen seattlepäivän kunniaksi suosikkipaikassani Green Laken uimarannalla. Lueskelin siellä New Yorkin matkaopasta. Isossa omenassa olisi kyllä niin paljon tekemistä ja nähtävää, että ihan meinaa alkaa ahdistaa kun ajattelee kuinka vähän siellä on vapaa-aikaa. Päivä oli kyllä upea rannalla makailuun, mutta jostain syystä rannalla ei ollut mitenkään paha ryysis. Seattlelaiset näyttivät kyllä lähteneen veneilemään suurin joukoin. Kuva on otettu Femontin sillalta noin puolen kilometrin päässä kotoa.

Se oli sitten siinä. Työpöytä on siivottu ja avaimet luovutettu. Tuntui jotenkin jännältä astua viimeistä kertaa ulos työpaikalta. Hyvillä fiiliksillä täältä voi kyllä lähteä, sillä kesä oli töidenkin kannalta menestys. Yhteistyö jatkuu nyt mannertenvälisenä.

Avasin uutiskanavan aamulla herättyäni. Sieltä tuli juuri sääennuste. Toimittaja kysyi säämieheltä, missäpäin maata on viikonlopun huonoin sää. Vastaus: New Yorkissa. Toimittaja kysyi sitten, missä on viikonlopun paras sää. Vastaus: Seattlessa. Miksi minä täältä olen mihinkään lähdössä?

Eilen illansuussa tänne tuli vielä yksi tamperelainen työkaveri. Hän on viiden viikon vierailulla Calgaryn yliopistassa, ja lensi sieltä tänne tapaamaan täkäläisiä yhteistyökumppaneita. Veimme hänet kiertämään Fremontin nähtävyyksiä, syömään ja pubeihin. Hauskaa oli. Aivan sattumalta kävelimme baariin, jossa jazz-kvartetti oli juuri aloittamassa settiään, ja jazzistahan ei voi tulla kuin hyvälle tuulelle. Viimeksi olimme kuuntelemassa jazzia samalla porukalla New Orleansissa syksyllä 2003.

Se oli sitten tänään viimeinen varsinainen työpäivä Seattlessa. Huomenna ajattelin vain käydä siivoamassa työpöytäni ja jättämässä avaimet.

Teimme jotakin hämmästyttävää työkaverin kanssa. Hän siirsi minulle rahaa nettipankissa. Ai ei kuulosta hämmästyttävältä? Täällä kuullostaa. Kyse oli näet siirto amerikkalaiselta tililtä toiselle amerikkalaiselle tilille. Vuosi on 2006 eikä se ole tässä maassa arkipäivää. Eikä se muuten onnistu muuta kuin kahden saman pankin tilin välillä. Laskut maksetaan edelleen shekeillä.

Kaverilta Suomesta tuli eilen viestiä, että hän on syyskuussa tulossa Bellinghamin pikkukaupunkiin työharjoitteluun kolmeksi kuukaudeksi. Olen nyt päivän verran äimistellyt, miten voi olla näin huono tuuri että mennään täysin ristiin. Bellingham kun on vain 150 km Seattlesta pohjoiseen.

Tänään aamulla oli ensimmäistä kertaa syksyn tuntua. Oli aika viileää ja pilvistä, maassa oli jonkin verran lehtiä, ja yhdessä puussakin oli kauniita punaisia lehtiä. Kaikki oli kuitenkin kai pelkkää illuusiota, sillä Seattlessa hellepäivät ovat tavallisia vielä lokakuussakin. Ja on ensi lauantaillekin luvattu auringonpaistetta ja 27°C lämpöä.

Kävin katsomassa Superman Returnsin Space Needlen viereisessä IMAXissa. Osa kohtauksista oli tehty kolmiulotteisiksi, ja niitä varten piti aina laittaa polarisoidut lasit silmille. Leffasta en muuten niin tiedä, mutta olihan se uskomattoman näköistä, kun Teräsmies lensi yleisön päällä aivan silmieni edessä.

Leffan jälkeen kävin vielä oluella Queen Annessa McMenaminsin mikropanimolla. Nyt olenkin sitten käynyt kaikilla kolmellatoista alle kymmenen kilometrin päässä kotoa olevalla mikropanimolla. Oluet olivat kyllä täällä entuudestaan tuttuja, ja valitsin tottuneesti Terminator Stoutin. Nousi päähän.

Kotiin pyöräilin vielä Queen Annen kukkulan päällä olevan supermarketin kautta. Oli siinä polkemista, mutta alamäki palkitsi taas kerran. Ja on kyllä muuten kätevää, että lähikauppa on auki 24/7.

Kävin töiden jälkeen oluella Fremontissa George & Dragon -pubissa. Englantilainen olut maistuikin vaihteeksi oikein hyvältä. Sisustuskin tuntui melko autenttiselta. Olin aiemmin nähnyt paikan mainostavan "Football on the tube (that's telly, not the underground)".

Tänään oli varsin tavanomainen Seattlen viikonlopun päivä. Aurinkokin paistoi, niinkuin on tähän asti aina viikonloppuisin tehnyt. Yhtään sadepäivää ei ole arjeksikaan täällä ollessani osunut.

Mutta siihen tavaomaisuuteen. Nukuin ensin pitkään, mutten liian, ja lähdin sitten pyöräilemään. Ensimmäinen pysähdys oli heti kanavan toisella puolella Fremontissa, jossa kävin ostamaan jokaviikkoisilta sunnuntaimarkkinoilta pienen seattleaihieisen maalauksen matkamuistoksi. Siitä jatkoin pyöräilyä ylös mäkeä pohjoiseen, ja poikkesin pariksi-kolmeksi tunniksi eläintarhaan. Sitä oli kovasti kehuttu siitä, että siellä on saman alueen eläimiä samassa aitauksessa. Siltä osin paikka oli hieman pettymys, sillä lähinnä siellä oli musta kirahvit, seeprat ja gazellit samassa, mutta muuten ei juurikaan yhteiseloa näkynyt. Muutoin kyllä oli kiva katsella elikoita.


Eläintarhasta matka jatkui hampurilaiselle kovasti kehuttuun Red Mill Burgeriin. Hyvää oli, mutta en nyt ihan ymmärrä, miksi sitä kaikkialla niin kovin hehkutetaan. Ehkäpä siksi, että kyseessä on perinteinen seattlelainen firma, jolla edelleenkin on vain kaksi ravintolaa, jotka molemmat ovat Seattlessa. Paikallisuus kun tuntuu olevan seattlelaisille tosi tärkeää. No, valitsen kyllä liki 30 osavaltioon levinneen Johnny Rocketsin Red Millin edelle koska tahansa.

Hampurilaiselta jatkoin Green Lakelle uimaan. Siinä aikani auringossa ja lämpimässä järvivedessä kylvettyäni alkoi tehdä mieli olutta, ja suuntasin University Villageen, jossa on yksi niistä harvoista mikropanimoista, jossa en ollut vielä vieraillut. Olut oli erinomaista, niin tumma kuin vaaleakin. Syytä oli ollakin, sillä matka oli lopulta paljon pidempi – ja mäkisempi – kuin olin ajatellut. Pidin myös hauskana naapuripöydässä istuneen miehen t-paitaa, jossa luki edessä <body> ja takana </body>. University Village oli muutenkin ihan kiva paikka, sikäli kun ostoskeskus nyt voi kiva olla. Houstonissa vastaava ulkoilmaostari on Rice Universityn vieressä oleva Rice Village, joka aina kaikissa matkaoppaissa mainitaan yhtenä Houstonin ykkösnähtävyyksistä. Seattlen University Village on paljon kivempi, eikä sitä mainita oikein missään. On se Houston vaan jännä paikka.

Lopuksi menin vielä elokuviin katsomaan Our Brand is Crisisin, jonka täälläkin joskus mainitsin. Siitä jäi päällimmäisenä mieleen amerikkalaisen vaalikonsultin toteamus: "Running a campaign is like intercourse. You can never be sure when you are going to peak."

Eilen Seattle Soundersilla oli peli Vancouver Whitecapsiä vastaan. Soundersin kannattajat lauloivat You've got healthcare, we've got guns, do-dah, do-dah, you've got healthcare, we've got guns, do-dah do-dah-day. Toivottavasti se oli itseironinen vitsi.

Luin juuri Wikipediasta, että Näsinneulan muotoilu ja nimi ovat Seattlen Space Needlen innoittamia. Niin ilmeistä, mutta kuitenkin jotenkin yllättävää.

Sandaalit hajosivat lopullisesti tänä aamuna kun laitoin niitä jalkaan. Ensimmäiset hajoamisen merkit tulivat jo viikonloppuna Olympialla, mutta nyt remmit katkesivat lopullisesti. Enpä kyllä olekaan koko kesänä juuri muita kenkiä käyttänytkään, eli voi sanoa että sandaalit tuli käytettyä loppuun. Uusien ostaminen alkoi sitäpaitsi olla muutenkin ajankohtaista, sen verran pahoilta nuo alkoivat jo näyttää. Viisi vuotta on korkea ikä laatujalkineillekin. Olisivat vain nyt vielä pari viikkoa kestäneet.

Viime päivinä on alkanut hahmottua, että pian täytyy lähteä Seattlesta, ja että pian olen kotona Suomessa. Kaikenlaiset kotona odottavat asiat pyörivätkin yhä enemmän ja enemmän mielessä. Vastapainoksi työtahti täällä on kova, sillä haluan ottaa jäljellä olevasta kahdesta viikosta kaiken irti. Hulluinta on, että täältä lähdön ja kotiintulon välissä on vielä viikko konferensissa New York Cityssä. Sitä ei oikein osaa ollenkaan hahmottaa.

Päivän ikävämpi havainto oli, että pyykinpesun hinta oli noussut yhdestä dollarista 1,25 dollariin. Eipä siinä muuten mitään, mutta tämä tarkoittaa sitä, että neljännesdollarin kolikoita tarvitaan yksi aiempaa enemmän, ja niiden jemmaaminen on tähänkin asti ollut jonkinlainen riesa. Kuivausrumpuun menee vielä lisäksi neljä kolikkoa, eli isokin kolikkokasa hupenee äkkiä jos tarvitsee pestä pari koneellista pyykkiä.

Viikonlopun retkikohde oli Olympic National Park, eli se osa USAta, joka näyttää peukalolta, joka työntyy maan luoteisnurkasta merelle. Seattlesta sinne pääsee ylittämällä Puget Soundin puolisen tuntia puksuttavalla lautalla, ja ajamalla sitten parisen tuntia edelleen länttä kohti. Puistossa on kolme selvästi erillistä osaa: Olympian vuoristo, sademetsät (ihan oikeasti!) ja rantakaistale.


Ensimmäinen lauantain kohteemme oli Hurricane Ridge, jossa noin kahden tunnin kävely palkitsi upeilla näkymillä vuoristoon. Korkein piste oli Dodger Point 1753 metrin korkeudessa. Luntakin löytyi vielä paikoin runsaasti ja näinkin lapsia lumisotasilla. Lisäksi käppäilimme pidemmän lenkin kristallinkirkkaan Elwha-joen varrella ja lähettyvillä.


Sunnuntaina menimme heti aamuvarhain Hohin sademetsään. En edes tiennyt, että sademetsiä on muuallakin kuin tropiikissa. Aina sitä oppii uutta. Metsä on nimittäin sademetsä, jos vuosittainen sademäärä on noin 2 metriä (raja vaihtelee lähteittäin). Hohissa vettä tulee vuosittain 3,6-4,2 metriä, joten siellä raja joka tapauksessa ylittyy. Sinällään sademetsä oli ehkä lievä pettymys. Jotenkin sitä kuvitteli, että sammalta olisi puissa enemmän ja että aluskasvillisuutta olisi vieläkin enemmän. Toisaalta kun äsken katselin ottamiani valokuvia, puista roikkuva sammalmäärä näyttää uskomattomalta.


Iltapäivällä kävelimme vielä pari tuntia rantaa pitkin. Rannalla oli hyvin erikoinen oma paikallisilmastonsa. Vaikka taivas muuten oli lähes pilvetön, ranta oli tullessamme aivan sumussa. Olimmekin nähneet samat rannan pilvet jo lauantaina ylhäältä vuorilta. Lopulta kävi kuitenkin niin, että rannalla kävellessämme ilma kirkastui hetkellisesti ja hyvin paikallisesti lähes täysin. Tulimme rannalle muutamaa tuntia ennen kuin nousuvesi oli korkeimmillaan, ja varsinkin paluumatkalla näimmekin aivan valtavia aaltoja. Näin myös pari meritähteä.

Tänään piti jo ilmoittaa vuokraemännälle, että olen lähdössä asunnostani kahden viikon päästä. Tarkkaan ottaen lennän New York Cityyn sunnuntaina 27.8. ja sieltä sitten reilun viikon verran myöhemmin Suomeen. Onpa aika mennyt nopeasti!

Toisena syksyn merkkinä amerikkalaisen jalkapallon kausi on alkamassa. Tänään sitä oikeaa jalkapalloa pelaava Sounders joutui tästä syystä pelaamaan ottelunsa evakossa Starfiressä Seattlen eteläpuolella. Sinne olisikin ollut törkeän pitkä bussimatka, joten pummasin autokyydin. Koska asunnolleni tulevilla teillä on Fremontin sillan remontin takia kovat ruuhkat, sovimme tapaamisen erään kiinalaisen ravintolan parkkipaikalle noin vartin kävelymatkan päähän. Olin paikalla hieman aikaisessa, ja kävin ajankuluksi ostamassa janojuomaksi Dr. Pepperiä läheisestä delistä. Myyjä ihmetteli kaulahuiviani, ja kysyi onko minulla kylmä. Siitä syntyikin oikein mielenkiintoinen keskustelu eurooppalaisesta kannattajakulttuurista. Sain kyllä muutenkin parkkipaikalla kyytiä odotellessani pitkiä katseita ohikulkijoilta, mutta niin saa kyllä Suomessakin huivi kaulassa. Samanlaisia jalkapallon kehitysmaita ovat molemmat.

Tähän peliin olimme panostaneet ja tulimmekin stadionille jo pari tuntia ennen pelin alkua. Eniten valmisteluja vaati noin 150 sinisen ja valkoisen ilmapallon täyttäminen heliumilla. Se kyllä palkitsi: oli tosi makeen näköistä kun päästimme ne pelin alussa taivaalle. Lisäksi meillä oli normaalien lippujen ja bandorollien lisäksi paljon konfettia, yksi kolmesta osasta koostunut lakanatifo sekä savuja. Kaikki meni hienosti: kaikki näytti hienolta, pidimme hyvää ääntä eikä ketään edes pidätetty.

Kävin töiden jälkeen oluella belgialaisena itseään pitävässä Brouwer's -pubissa Fremontissa. Eteisessä oli Manneken Pis -kopio. Kuinka amerikkalaista!

Hain lounastauolla jännitystä elämään menemällä parturiin. Lopputulos oli yllättävän hyvä ja syntyi hämmästyttävän pienellä säädöllä. Täällä ei ymmärretä mitään millimetreistä, joten vaikeinta oli osata kertoa, kuinka lyhyeksi ajetaan koneella takaa ja sivuilta. Täällä – toisin kuin Houstonissa – parturi sentään puhui äidinkielenään englantia. Niinpä pääsimme nopeasti yhteisymmärrykseen, että ajetaan ensin nelosella, ja ajetaan sen jälkeen lyhyemmäksi jos tarvitsee.

Samalla reissulla huomasin, että Seattlen mäet ovat tehneet ihmeitä pyöräilykunnolleni. Kiersin huvin vuoksi mennen tullen korkean mäen kautta, koska siellä on vähemmän autoja ja enemmän kivan näköisiä kauppoja ja ravintoloita. Paluumatkalla mäkeä alas laskiessani hämmästelin, miten siitä saa niin hyvät ja pitkät vauhdit vaikkei kiipeäminen tuntunut missään.

Olen oppinut, ketkä tekevät leipomon kahvilassa latten erinomaisesti ja ketkä vain hyvin. Tänään latteni teki kaveri, joka tekee sen parhaiten, ja tiesin ettei kuppiin tarvitse lisätä sokeria.

Baseball on kyllä hassu peli. Tänäänkin ensin junnattiin reilu kaksi tuntia niin, että juuri mitään ei tapahtunut. Taas kävi kuitenkin niin, että peliin saatiin oikein kunnon jännitysloppu ja loppuun muutenkin paljon hienoja lyöntejä. Pelin ratketessa kotijoukkueen kunnariin tunnelma katosomossa oli mieletön, ja taas oli sellainen tunne, että baseball on oikeastaan hieno laji.

Seattle Marinersin suosituin pelaaja näyttää olevan Japanilainen Ichiro Suzuki. Tänään koko ottelu oli omistettu Seattlen japanilaiselle yhteisölle: Welcome to Japan Night. Ajatus siirtyi väkisin toisen maailmansodanaikaiselle keskitysleirille, jossa vierailin road tripin yhteydessä Kaliforniassa. Manzanariin oli vuonna 1942 pakkosiirretty kymmenentuhatta amerikanjapanilaista, joista suurin osa oli USAn kansalaisia. Lisäksi yhdeksällä vastaavalla leireillä muualla USAssa oli vangittuna yli satatuhatta amerikanjapanilaista. Vangit vapautettiin vasta sodan päätyttyä. Miksiköhän tästä osasta historiaa ei kerrottu koulussa? Vai kerrottiinko?

Jaakko postasi blogiinsa kuvan itsestään nojailemassa traktorin renkaaseen. Niinpä on pakko näyttää, kuinka kaikki todellakin on täällä Amerikassa suurempaa.

Viikonloppuna tuli mieleen, että en ole blogissa maininnut yhtä Seattlen hyvää puolta. Täällä nimittäin on viime marrakuussa kielletty tupakointi julkisissa tiloissa, ravintolat mukaan lukien. Päätös koskee koko Washingtonin osavaltiota. Mitä me Suomessa oikein vielä odotamme?

Yksi Amerikan huono puoli taasen on se, että täällä on lähes kaikkialla kova meteli. Enkä tarkoita sinällään ärsyttäviä kovaäänisiä amerikkalaisia, vaan sitä, että juuri koskaan ei pääse niin kauaksi moottoritiestä, etteikö läsnä olisi voimakas taustakohina. Siihen kyllä tottuu, mutta on se sitten taas mukava tulla hiljaiseen Suomeen. Erikoisinta on, että amerikkalaiset eivät tunnu metelistä välittävän. Kivaksi kehuttu puisto saattaa olla aivan moottoritien vieressä, eikä ketään tunnu meteli häiritsevän.

Mistä tuleekin mieleeni, että pari Seattlen julkisessa keskustelussa olevaa aihetta aiheuttaa deja vu -ilmiön. Täällä nimittäin on suunniteltu Tampereen tapaan pikaratikkaa ja rannassa menevän maantien korvaamista tunnelilla. No, pikaratikkahanke on ehditty jo haudata, vaikka vielä viime vuonna kaikki oli näyttänyt siltä, että rakentaminen olisi alkanut tämän vuoden alussa. Homma oli tulossa kalliimmaksi kuin piti, ja projekti kaatui. Sata miljoonaa taalaa siinä sitten meni kankkulan kaivoon. Sen sijaan keskustassa rannan suuntaisesti sillalla menevän moottoritien korvaaminen tunnellilla pitäisi olla kaiken järjen mukaan selvä peli. Silta on peräisin 50-luvulta ja sen sanotaan olevan viimeisen maanjäristyksen jäljiltä aika heikossa kunnossa. Ja mikä pahinta, ruma silta ja siitä tuleva meteli pilaavat koko ranta-alueen – ainakin näin eurooppalaisittain ajateltuna. Sillasta huolimatta rantaa markkinoidaan turisteille, ja on siellä ihan kivojakin alueita. Mutta on siellä vaan ikävä olla kun ihan rannan vieressä on pään päällä rannan suuntainen moottoritie. Paikasta tulisi Seattlen helmi jos moottoritie saataisiin maan alle. Jostain kumman syystä tätäkin vastustetaan. Tai no kyllähän sen tietää miksi.

Eilen Capitol Hillillä pyöräillessä muuten tuli vastaan ryysyihin pukeutunut herrasmies polkupyörän eturengas kainalossaan. Tämä tiedusteli haluaisinko mahdollisesti ostaa laadukkaan eturenkaan. Kieltäydyin kohteliaasti. Minulla on pikakiinnitys eturenkaassa, mutta yleensä en jaksa lukita eturengasta kiinni pyörään. Jatkossa ainakin Captiol Hillillä lukitsen.

Tänään pyöräilin Lake Unionin ympäri. Alkumatka – ensimmäinen 5-10 minuttia noin tarkemmin sanoen – olikin tuttua tutumpaa, sillä työpaikkani sijaitsee Lake Unionin pohjoispäässä. Lähes kaikki muu olikin aluetta, jota olen nähnyt korkeintaan bussin tai auton ikkunasta.


Ensimmäinen varsinainen pysähdys oli yksi Seattlen kiliseistä, eli Lake Unionin itärannan asuntoveneet. Toisin kuin voisi luulla, nämä eivät ole verrattavissa white trashin asuttamiin trailer parkkeihin, vaan asuntoveneissä asuu Seattlen ylempää keskiluokkaa. Tom Hanksin roolihahmo kuulemma asui asuntoveneessä Sleepless in Seattlessa, mutta en osaa siitä sen enempää sanoa, kun en ole leffaa nähnyt. Idyllisen näköistä aluetta.

Seuraavaksi kiipesin ylös Capitol Hillille, joka tunnetaan parhaiten siitä, että siellä asuu paljon homoja. Se on siis Seattlen vastine San Franciscon Castrolle. Sateenkaarilippuja ja käsi kädessä kulkevia poikia ja tyttöjä olikin kaikkialla. Jopa erään kirkon tornissa oli valtava sateenkaarilakana, jossa luki You are welcome here – come as you are. Homojen ansiota tai ei, Capitol hillillä on Seattlen parhaat kahvilat, pubit ja klubit. Klubeihin en nyt voinut jäädä, mutta kahviloita ja pubeja tuli kierrettyä. Niissä oli kieltämättä aika boheemin oloista porukkaa.

Capitol Hillillä sitten päivä jo kääntyikin illaksi, ja ehdin takaisin kotiin juuri ennen pimeän tuloa. Parasta loppumatkassa oli valtaisa alamäki takaisin järven rantaan. Kyllähän se liikenteen seassa hieman pelotti, mutta hyvällä pyörällä toki pärjää.

Jäipä muuten eilisestä lenkistä mainitsematta pysähdys Olsen's Scandinavian Foodsissa Ballardissa. Sieltä sitä olisikin saanut kaikenlaista herkkua, muunmuassa Linkosuon kuivattua ruisleipää. Tyydyin kuitenkin ostamaan vain pussilliset Turkinpippureita ja Marianneja. Kaikille Suomalaisille tuntuu tässä maassa iskevän paha karkin- ja suklaanhimo, sillä amerikkalaiset eivät osaa tehdä kumpaakaan kunnolla, vaan kaikki maistuu esanssille. Fazerin sininen suklaalevy jäi kuitenkin kauppaan.

Tein tänään oikein kunnon urbaanin pyöräilylenkin. Siinä pyräillessä olin taas kerran oikein onnellinen siitä, että suurin osa kaduista on numeroituja. Sen ansiosta tietää koko ajan missä on menossa ja kuinka pitkä matka on perille. Seattlen ruutukaavaa ei voi silti kyllä kehua selkeimmäksi mahdolliseksi. Paikallisesti se toimii, eli pyöräillessä ei ole mitään hätää, mutta autoillessa "ruutukaavan" tekemät mutkat ja poikkeukset eivät ole yhtään kivoja. Niin ja aina voi käydä niinkin, että vaikka katu periaatteessa menee koko kaupungin läpi, se syystä tai toisesta katkeaa muutaman korttelin ajaksi. Kiertäminen on yleensä toki helppoa – paitsi jos katkeamisen syy sattuu olemaan järvi tai jos kiertäminen edellyttää kiipeämistä takaisin samalle jyrkälle mäelle jonka päältä on juuri kiitänyt alas.

Pyräilylenkin ensimmäinen pysähdys oli lounas Maritime Pacificin Jolly Roger's -panimoravintolassa Ballardissa. Otin riskin, ja tilasin listalta pohjoiseurooppalaistyyliseksi lageriksi mainitun oluen. Ja kas, siinä oli ensimmäinen kullanväriseksi mainostettu mikropanimo-olut joka oli kullanvärinen ja maistui siltä miltä pitää. Olikohan sattumaa että tämä tapahtui juuri Ballardissa?


Siitä jatkoin sitten Ballardin padon ja sulkujen kautta Nordic Herirage Museumiin. Jännä paikka, oli hauska nähdä suomalaista ja muuta pohjoismaalaista perustavaraa museon näyttelyesineinä. Maahanmuuttotarkastuksia käsittelevässä osiossa tosin hämäsi hieman se, että "What is your name?" oli käännetty "Mikä sinun nimi on?". No, eivät tuota Suomessa asuvat suomalaisetkaan aina osaa oikein kirjoittaa, helsinkiläisistä nyt puhumattakaan.

Tässä vaiheessa alkoikin olla taas aika lämmin, joten seuraava kohde oli uimaranta Green Lakella. Uimisen lisäksi lueskelin rannalla Seattle Weeklyä eli kaikille amerikkalaiskaupungeille tyypillistä liberaalia viikottaista ilmaisjakelua. Siinä oli vuoden 2006 Best in Seattle -lukijaäänestyksen tulokset. Olin hieman hämmästynyt, että Microsoft oli valitty Seattlen parhaaksi työnantajaksi. What do you know? No, täällä liikkuu niin paljon Microsoftilta peräisin olevaa rahaa, että olen kyllä muutenkin älynnyt pitää suuni soukeammalla. Ja kyllähän Bill ja Melinda Gatesin säätiökin tekee aidosti hyvää työtä. Lisäksi huomasin, että aivan kämppäni lähistöllä sijaitseva George and Dragon oli valittu Seattlen parhaaksi pubiksi, ja iltaohjelma on sitten sitä myöten päätetty. Ennen sitä kävin vielä Tangletownissa paikallisessa panimoravintolassa illallisella ja nyt teen lähtöä kämpiltä.

Zen Cafélta on näköjään tullut sinkku radioihin ja albumi tulee kauppoihin sopivasti pian sen jälkeen kun palaan Suomeen. Sinkkubiisin nimeksi jäi sitten Rakastele mua, vaikka Samuli nimeä huhtikuussa keikalla aivan aiheellisesti häpesikin. Biisi kyllä muistaakseni on hyvä, vaikka mitäs minä sitä teille suomalaisille kerron kun voitte itse omin korvin kuunnella.

Sama vanha tekniikka toimi taas kerran. Yritin töissä keksiä, miten matriisista saa pomittua alkioita erään tietyn säännön mukaan. Yritettyäni turhaan koodata hommaa pari tuntia kaikenlaisilla omituisilla iteraatioviritelmillä, olin täysin epätoivoinen. Näytti siltä, etten osaa tehdä funktiota, joka hoitaa homman niin, että se kaikissa tilanteissa myös lopulta lopettaa iteroinnin. Päätin lähteä elokuviin, ja puolessa matkassa pyöräillessäni keksin elegantin ratkaisun, joka on helppo totetuutta ja laskennallisesti tehokas. Toteutin sen elokuvista palattuani viidessä minuutissa. Koodirivejä tuli kymmenen.

Ainoa surullinen asia tässä on se, että kello tulee kymmenen illalla ja olen töissä. Tällaisia näistä blogimerkinnöistä nyt sitten tulee, kun ei viime päivinä ole ollut juuri muuta elämää kuin työ. Onneksi kohta on viikonloppu.

Tulipa mieleen mainita, että kun tuolla alempana on kuva Mount St. Helensistä, huipusta ei jää näkymättä aivan niin paljon kuin kuvasta voisi päätellä. Vuoden 1980 tuliviorenpurkauksessa huippu nimittäin sortui niin, että vuoren korkeus on nyt 400 metriä pienempi kuin ennen purkausta. Nykyinenkin korkeus on kyllä vielä 2550 metriä. Vuori näyttääkin nyt aika hassulta, koska siltä puuttuu huippu. Tästä kuvasta saa hyvän käsityksen siitä, miltä vuori näyttää silloin kun se ei ole pilvessä. Vuori kyllä koko ajan luo uutta huippua puskemalla sisältään kiviainesta.

Meitä istui tänään lounaalla kaksi suomalaista ja yksi amerikkalainen. Amerikkalaisella syöminen kesti hieman kauemmin, mutta me tietysti kohteliaasti jäimme odottamaan että hänkin saisi syötyä. Tässä tilanteessa suomalaiset yleensä istuvat ja odottavat lähes tuppisuuna. Näin olisi nytkin käynyt, mutta amerikkalaiselle ei tietenkään hiljaisuus sopinut, vaan hän avasi jatkuvasti uusia puheenaiheita. Se tuntui oudolta, mutta jälkeenpäin mietin onko mitään järkeä jäädä odottamaan jos ei meinaa mitään kuitenkaan puhua.

Illalla elokuvateatterissa kävi taas vaihteeksi niin, että maksun yhteydessä luottokorttini tiedot vain luettiin magneettiraidalta, mutta kuittiin ei pyydetty allekirjoitusta. Se on aika yleistä Amerikassa, varsinkin paikoissa joissa kassoille muodostuu helposti pitkiä jonoja. En ole oikein varma mitä mieltä tuosta olen. Kyllähän tuo tietysti on nopeaa ja sitä taatusti arvostaa jos on pitkässä jonossa elokuvateatterin lippuluukulla ja elokuva on alkamaisillaan. Silti aina tuntuu oudolta jos allekirjoitusta ei oteta. Eipä se allekirjoituskaan toisaalta mikään oikean henkilöllisyyden varmistus ole. Omakin allekirjoitukseni on yleensä vain jokin epämääräinen suttu, joka ei juurikaan muistuta kortin takana olevaa nimmaria. Ja eihän nettiostoksiakaan mitenkään varmisteta, eli on kai se sama lukeeko kone ne tiedot magneettiraidalta vai kirjoitanko ne itse webbilomakkeelle.

Suomessa sama käytäntö on ainakin parkkihallimaksuissa, joista ainakin Helsingin keskustassa kertyy äkkiä ihan merkittäviäkin summia. Miksiköhän siinä tuntuu ihan luonnolliselta ettei allekirjoitusta tai tunnuslukua kysytä, mutta kun asioi ihmisen kanssa, tulee jotenkin epävarma olo kun kortti vaan höylätään ilman varmennusta?

Eilen illalla oli kuin olisi joulu ollut tullut. Sain nimittäin avata kaksi pakettia. Toisessa oli ulkoinen kovalevy ja toisessa USB-hubi. Nyt levytilaa on sitten 250 gigaa lisää, eikä enää tarvitse sumplia miten saisi kuvadatan mahtumaan levyille. Olinkin jo pitkään käyttänyt omilla rahoilla ostamaani toista pienempää ulkoista levyä, joten jo oli aikakin että työnantaja maksoi minulle vermeet joilla saan työni tehtyä. Kuvadataa onkin tällä reissulla kertynyt. Täällä kuvataan aikasarjoja konfokaalimikroskoopilla, eli ulottuvuuksia on neljä, kuten alalla on tapana typerästi sanoa. Siis kolme spatiaaliulottuvuutta ja neljäntenä aikaulottuvuus. Kun yhdeltä ajanhetkeltä on vaikkapa 20 eri z-tason kuvaa, eikä kuvia voi pakata häviöllisesti, ei tarvitse kovin kauaa kuvata ennen kuin isokin kovalevy täyttyy.

Nonni. Eka merkintä jossa kerron vähän töistä. Lukeekohan kukaan enää seuraavien päivien merkintöjä?

Istuimme road tripillä mukana olleen työkaverin kanssa lounaalla työpaikan parvekkeella. Siinä katsellessa auringossa kylpevää Seattlen keskustaa järven toisella puolella molemmille tuli sama ajatus: tuntuu oudolta olla palannut reissusta kotiin olematta kuitenkaan kotona. On jotenkin surrealistinen olo. Paikallaan olo ja työrutiineihin paluu joka tapauksessa tuntuvat hyvältä.