Kotona. Väsymyksen lisäksi päälimmäinen ajatus on se, että minun kevääni buutattiin. Seattlessa nimittäin näytti kuutisen viikkoa sitten samalta kuin täällä näyttää nyt: puissa ei ole vielä silmuja, mutta näyttää siltä että ne ilmestyvät hetkenä minä hyvänsä. Kevät on kivaa aikaa, joten ei tämä ole ollenkaan hullumpi juttu. Silti vähän harmittaa, että lähdin Seattlesta juuri kun kaupungin valtava vihreys pääsi täyteen kukoistukseensa, ja säät alkavat siellä olla säännöllisesti lämpimiä ja aurinkoisia.

Nyt alkaa olla sitten Seattlen reissu tosi lopussa, sillä kyyti lentokentälle saapunee alle puolen tunnin päästä. Kaikki on muuten valmista, mutta tietokone pitäisi pakata reppuun. Perjantain ja lauantain blogimerkinnätkin tuli viimeisteltyä työnteon lomassa, ja ne löytyvät nyt tuosta alta.

Seattlessa on ollut taas tosi mukavaa olla. Välillä vähiin jääneellä vapaa-ajallani olen tehnyt juuri niitä asioita joista nautin. Washingtonissa tekemäni haikitkin onnistuivat kaikki aivan nappiin, ja oli hienoa että onnistuin haikkaamaan monenlaisessa ympäristössä: sademetsässä, valtameren rannnalla, aavikolla ja vuoristossa. Reissun paras anti on kuitenkin ollut se, että olen taas löytänyt hieman kateissa olleen intohimoni työtäni kohtaan.

Kotiuduin reissusta Seattleen lauantaiaamuna. Lauantaina taasen oli Soundersin peli, joten se päivä menikin sitten siinä. Tänään sunnuntaina olen taasen tehnyt melkein koko päivän töitä. Niinpä blogin saattaminen ajan tasalle on jäänyt puolitiehen. Kuvien valitseminen on hankalaa, kun niitä on otettu kaikki muistikortit täyteen. Perjantain kuvien en ainakaan toistaiseksi ehtinytkään valita, ja voi olla että teen sen vasta Suomessa. Perjantain ja lauantain jo kirjoitetut blogimerkinnät kuvineen tulevat siis aikanaan tuohon tämän alle.

Tämän blogimerkinnän kuvat on otettu työmatkalla. Joskus loistavan matkan hinatana on se, että joutuu viettämään loistavan kesäsunnuntain lähes kokonaan työpaikalla. Joskus se loistava kesäsunnuntai on myös matkan viimeinen kokonainen päivä.

Lento Suomeen lähtee huomenna illalla, mutta en ole vielä edes aloittanut pakkaamista. Tällä kertaa on kyllä harvinaisen kiireinen lähtö.

Tänään oli jäljellä vain kotimatka, ja sekin meni melkein kokonaan nukkuessa. Heräsin juuri sopivasti kun Washingtonin ja Oregonin tulivuoret tulivat näkyviin. Tällä kertaa päivä oli pilvinen, mutta tulivuorten huiput olivat reippaasti pilvien yläpuolella. Upea näky se oli tämäkin. Ensimmäisessä kuvassa näkyy isoimpana Mount Adams, ja siitä näkee hyvin millaisen sateensuojan vuoret täällä parhaimmillaan itäpuolelleen tarjoavat. Kahdessa muussa kuvassa on Mount Rainier eli se vuori joka näkyy Seattleen asti.

Kotona ehdin levätä reissusta vain parin tunnin ajan. Illalla on Soundersin peli, ja lupasin olla pubissa jo kahden jälkeen. Raskasta elämää, mutta on hienoa nähdä taas kaikki kaverit viimeistä kertaa vähään aikaan.

Reissun kokonaispituus oli autoilun osalta noin 1300 mailia eli 2100 kilometriä. Se on melko paljon, kun ajopäiviä oli vain kolme. Lämpötilakin vaihteli taas kerran vaihteeksi aika reippaasti. Pienin auton mittatrissa nähty lukema oli 26 ja suurin 90. Tutummalla asteikolla nämä ovat noin -3 ja 32 astetta.

Kahden ensimmäisen matkapäivän ajan lämpötilat liikkuivat 30 asteen tienoolla. Jo torstai-iltana tilanne kuitenkin muuttui: ukkosen jälkeen lämpöä oli enää kymmenkunta astetta. Illalla katselimme televisiosta sääennusteita hieman hämmentyneenä. Kyseessä oli koko läntisen ja luoteisen USA:n käsittävä nopea muutos lämpimästä kylmään. Aamulla Deadwoodissa oli hyytävän kylmää ja sateista.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että kun siirryimme Wyomingin puolelle, alkoi sataa lunta. Ja paljon. Aloimme jo aamiaista Sundancessa syödessämme miettiä uskallammeko ollenkaan ajaa eteenpäin, mutta lähdimme kuitenkin yrittämään. Ja hyvä että lähdettiin. Paikoin toki sai ajaa hieman hitaampaa, mutta paikallinen aurauskalusto piti tiet ajokelpoisina.

Toinen huolen aihe oli se, että näkisimmekö lainkaan päivän pääkohdetta, valtavaa Devils Toweria. Katselimme autosta lähikukkuloita, ja oli selvää, että jos keli ei kirkastuisi, Devils Towerin näkisi vain aivan vierestä. Ja niinhän siinä kävikin, että näimme tornin ensimmäistä kertaa kun jo olimme aivan vieressä parkkipaikalla, ja silloinkin siitä näkyi vain epämääräinen hahmo sumun keskellä.

Päätimme kuitenkin kävellä Devils Towerin ympäri menevän polun, ja niin hienostihan siinä kävi, että kävelyn aikana sää kirkastui niin paljon, että torni näkyi upeasti. Olimme päivän ensimmäiset polulla, joten saimma raivata polkua yli kymmensenttiseen lumihankeen. Se tuntui tosi hienolta. Muutenkin oli ihan uskomatonta olla lumen keskellä kun oltiin juuri oltu pari päivää helteisellä preerialla. Ja tämä säätilan muutos ei johtunut siitä, että me liikuimme, vaan myös Devils Towerilla oli edellisenä päivänä ollut noin 30 astetta lämpöä. Ja nyt siis muutama pakkasaste ja paksu lumivaippa. Hurjaa.

Devils Towerilta pois ajaessamme lumisade oli loppunut ja näimme tornin jo vähän kauempaakin. Näkymät kaukaa olivat oikeastaan hienompia kuin tornin vierestä.

Tornilta palasimme vielä Deadwoodin. Se vain sattui olemaan reitin varrella, ja päätimme vielä pysähtyä sinne ottamaan lisää valokuvia. Lunta kauapungissa ei kuitenkaan juurikaan ollut, sitä ympäröivissä metsissä kylläkin. Ja itse asiassa lunta oli metsässä vielä kun jatkoimme Deadwoodista etelään suunnilleen niille seuduille, joissa eilen hikoilimme helteessä.

Seuraava kohde oli Jewel Cave National Monument, reissun toinen kalkkikiviluola. Tämän oli luvattu olevan Black Hillsien lukuisista luolista hienoin, joten toiveet olivat korkealla. Ja kyllähän luola olikin hienompi kuin Wind Cave, mutta ei tästäkään mitenkään erityisesti jaksanut innostua. Kierros oli kuitenkin paljon pidempi ja raskaampi: melkoinen matka saatiin kävellä syvälle luolaan. Onneksi sinne oli rakennettu portaat.

Luolasta oltiin takaisin ulkona lumisateessa suunnilleen neljältä, ja loppupäivälle ei sitten ollutkaan muuta ohjelmaa kuin ajaa Denveriin lentokenttämotellille. Tai itse asiassa matkaseurani jatkoi vielä eteenpäin, pudottivat vain minut, koska minun piti päästä Seattleen päivää heitä aiemmin. Ajomatka oli pitkä, eikä sen aikana ollut oikein mitään nähtävää. Se olikin ajon ainoa viehätys, sillä matkan varrella ei ollut juuri ollenkaan kaupunkeja, vaan sen sijaan ajoimme useita yli sadan kilometrin pätkiä, joiden aikana ei näkynyt mitään ihmisasutusta. Yksi kohokohta oli myös se, kun Lost Springs -nimisen kylän kohdalla Wyomingissa nähtiin virallinen kyltti, jossa luki "Lost Springs. Population 1". Kyllä siellä mäellä yksi talo olikin.

Tänään oli ehkä hienoin matkapäivä mitä minulla on Pohjois-Amerikassa ollut. Kaikki kohteet olivat aivan vieri vieressä, joten ehdittiin nähdä käsittämätön määrä täysin erilaisia asioita.

Aamun ensimmäinen kohde oli Wind Cave National Park, jossa pääkohde on nimen mukainen kalkkikiviluola. Luolassa ei toki tuule, vaan tuulta on luolan suulla. Alueella satoja vuosia asuneet intiaanit tunsivat maassa olevan reiän, joka hengittää välillä ulos ja välillä sisään, mutta vasta valkoinen mies keksi, että reiän takaa löytyjä satojen mailien mittainen luolaverkosta.

Yöpymispaikastamme oli luolalle matkaa vain parikymmentä mailia, joten suunnitelma oli selvä. Olimme kiinni visitor centerin oven kahvassa kun lipunmyynti aukesi klo 8; sen jälkeen meillä oli puolitoista tuntia aikaa kiertää puiston maanpäällisiä osuuksia. Siltä ei hirveästi odotettu, mutta kumpuileva preeria, jolla on siellä täällä kuusien peittämiä kukkuloita on itse asiassa oikein kivan näköistä. Sitä ihailtiin juuri sopivalla parin mailin polulla, joka kiipesi yhden kukkulan päälle.

Se todellinen juttu oli kuitenkin villieläimet. Heti puiston rajan ylitettyämme villejä biisoneita alkoi olla tien varressa vähänb väliä. Meininki oli tältä osin aivan samanlaista kuin Yellowstonessa, vain ihmismassat ja autojonot puuttuivat. Biisoni on aina hieno ilmestys. Massiivinen olemus ja ruumiinosien mittasuhteet herättävät kunnioitusta.

Kaikkein hienoin kokemus oli kuitenkin valtavan preeriakoirayhdyskunnan löytäminen. Nämä ovat niitä Aku Ankasta tuttuja elikoita, jotka kaivavat maan alle valtavia tunneliverkostoja ja tulevat aina silloin tällöin ärsyttävästi kurkistamaan kolostaan. Ilman kunnon teleobjektiivia elikoista oli täysin mahdoton saada valokuvia muualta kuin autosta. Heti kun ihminen alkoi lähestyä koloa, preeriakoira meni luolaansa karkuun, ja kauempana olevat huutaa räksyttivät; arvatenkin huusivat ihmistä lähempänä oleville tovereilleen, että vielä ei ole turvallista tulla takaisin. Koko alue oli aivan täynnä prerriakoirien kaivamia reikiä, joten en yhtään ihmettele etä Aku Ankka yritti päästä kuisantekijöistä eroon täyttämällä tunneliverkoston vedellä.

Biisonien ja preeriakoirien lisäksi nähtiin ihan tavallisia peuroja, joista ei taaskaan suuremmin jaksanut innostua vaikka niistä muutaman aivan lähikuvan saikin. Sen sijaan hanka-antiloopit (engl. pronghorn antelope) tekivät vaikutuksen. Elikolla on tosi hienot sarvet ja aivan omanlaisensa siro olemus. Kutsuimmekin hanka-antilooppeja "pikku bambeiksi" ennen kuin meille selvisi eläimen oikea nimi. Eläimen erityisyyttä lisää sekin, että tämän heimon eläimet kuolivat Euroopassa sukupuuttoon jo noin 1,6 miljoonaa vuotta sitten, mutta Pohjois-Amerikassa näitä vielä on. Wikipedian mukaan eläintä pidetään elävänä fossiilina. Ja näemmä hanka-antilooppi ei ole antilooppi lainkaan, vaan sen lähin sukulainen on kirahvi. Jalo eläin.

Itse luola ei kovin kummallinen nähtävyys oikeastaan ollutkaan. Ihan jännä paikka, ei siinä mitään, mutta voi olla että minuun ei enää Carlsbad Cavernsin jälkeen muut kalkkikiviluolat juurikaan tee vaikutusta.

Wind Caven jälkeen seuraava kohde oli Custer State Park. Itse asiassa suuri osa eläinkuvista on kuvattu nimenomaan siellä, Wildlife Loop -nimisellä tiellä. Custer State Park kuulemma olisi kansallispuisto jollei Etelä-Dakota olisi ehtinyt ottaa paikkaa omaan suojelukseensa ennen kuin liittovaltio huomasi paikan arvon.

Meidät Custeriin toi Needles Scenic Byway, maantie jonka varrella on käsittämättömiä kummenkunta metriä korkeita neulamaisia kiviä. Kivistä kuuluisin on Needle's Eye, jossa nimensä mukaisesti on neulansilmän näköinen pitkulainen reikä. Se oli vain ikävä kyllä varjossa.

Loppuhuipentumana päästiin vielä kivien ympäröimän järven luo. Tosin kun kävelimme järven ympäri, löysimme padon. Tekojärvi ei toki ole ollenkaan niin maaginen paikka kuin luonnonjärvi. Mutta oli tuo kyllä varmasti hienoin tekojärvi minkä olen nähnyt.




Custer State Parkin pohjoispäästä oli noin puolen tunnin ajo kohteiden kohteelle, Mount Rushmorelle. Sanon tämän vähän pilke silmäkulmassa, sillä Mount Rushmore on ei-amerikkalaiselle kohteena hieman vitsi. Tämä on siis se paikka jossa on veistetty neljän tärkeän presidentin, George Washingtonin, Thomas Jeffersonin, Abraham Lincolnin ja Theodore Rooseveltin kasvot vuoren kylkeen.

Ja onhan tuo vuori toki ihan komea, ei siinä mitään, mutta en ihan täysin ymmärrä, miksi tänne tullaan suurin joukoin kaikkialta USA:sta. Ja erityisesti en ymmärrä sitä, miksi tämä kohde kerää valtavat kävijämäärät, mutta alueen muut ja minusta paljon hienommat kohteet keräävät vain murto-osan tuosta porukasta. Mount Rushmorella on kaksi valtavaa monikerroksista parkkihallia, mutta kaikkialla muualla on melko pienet parkkialueet. Ja joka tapauksessa on karsea edes ajatella, millainen sirkus Mount Ruhsmorella on kesäisin. Nyt oli onneksi vielä off-season, ja paikalla oli vain viitisenkymmentä ihmistä, eikä puiston portilla tarvinnut jonottaa.Mount Ruhsmorelta suunnattiin Badlands National Parkiin. Nyt ajoa oli jopa parisen tuntia, ja perlle ehditiin hieman ennnen neljää, jolloin auringonlaskuun oli vielä nelisen tuntia. Aikaa olisi mieluusti saanut olla muutama tunti enemmänkin, sillä viimeiset kansallispuistomailit ajettiin iltahämärässä. Ehdimme kuitenkin kävellä kolme varsin erilaista polkua, joten kyllä viljelykelvotonta maata ehdittiin kiertää ihan tarpeeksi.

Ensimmäinen polku vei kävelemään syvälle badlandsien keskelle. Syvälle ei nyt tarkoita useita maileja vaan useita satoja metrejä, sillä aiemmin olen saanut ihailla badlandseja vain badlands-alueen reunalta. Nyt sai todellisen hands-on kosketuksen. Kävely oli aika rankkaa, sillä ilman oli aivan mielettömän hiostava. Lämpötila oli lähellä 30 astetta, ja ilma seisoi. Sääennuste oli luvannut illaksi ukkosta, ja ennustetta olikin nyt todella helppo uskoa.

Toinen polku vei ylös badlands-kanjonin reunalle. Maisemat olivat varsin upeita sielläkin. Hienointa kuitenkin oli, että koko matkan aikana emme tavanneet muita ihmisiä. Sama tilanne oli myös kolmannella polulla, joka oli ehkä antiklimaattisen kiipeäminen koskaan. Puolen tunnin aherruksen päätteeksi huomasimme kiivenneemme valtava tasangon reunalle. Toki maisemat alemman tasangon suuntaan olivat koko ajan varsin mainiota, mutta jotenkin sitä odotti, että perillä odottaisi jokin aivan erilainen palkinto.

Hieman ennen pimeän tuloa alkoi ukostaa. Onneksi ukkonen pysyi koko ajan niin kaukana, ettei tarvinnut jännittää. Tummat pilvet olivat varsin dramaattisia, ja auringonlaskun puna näytti tummaa taivasta vasten erityisen intensiiviseltä.

Yöksi ajettiin Deadwoodiin. Ja kyllä, kyse on juuri siitä Deadwoodista. Itse en ole HBO:n sarjaa katsonut, mutta Wild Bill oli kuitenkin tuttu nimi. Vaikka päivä oli ollut raskas, kävimme juomassa bourbonit siinä saluunassa, jossa Wild Bill oli ammuttu kuoliaaksi Elokuun toisena päivänä vuonna 1876. Se olikin ensimmäinen bourbonini varmasti yli kymmeneen vuoteen. Maku ei ollut tänä aikana parantunut lainkaan.

Deadwood olikin aivan vierailun arvoinen paikka, vaikka se tietenkin on turistirysä. Deadwoodissakin on kuitenkin vielä näin aikaisin keväällä varsin hiljaista, turisteja ei ollut kiusaksi asti. Tosin on hieman häiritsevää, että kaikki ravintolat ovat täynnä yksikätisiä rosvoja ja muita pelikoneita. Deadwood on yksi niistä harvoista USA:n kaupungeista, joissa uhkapeli on laillista, tosin vain pienillä panoksilla. Las Vegasista tuttu pelikoneiden pimputus olikin läsnä lähes kaikissa sisätiloissa.