Amerikkalainen juomarahakulttuuri ärsyttää minua, sillä minusta on jokseenkin nurinkurista, että juomarahaa on maksettava, vaikka palvelu olisi kuinka kehnoa. Muutenkin käytäntö on minusta hyvin epäkäytännöllinen: nostaisivat mielummin hieman hintoja ja maksaisivat kunnon palkkoja tarjoilijoille ja muulle palveluhenkilökunnalle. Olen kuitenkin muunmuassa ravintoloissa aina maksanut sen 15-20 prosenttia "maassa maan tavalla" -hengessä. Hiljattain minulle kerrottiin, että Washingtonissa tarjoilijoiden juomarahoja verotetaan olettamalla, että juomaraha on 12 prosenttia laskusta. Jos kertoja tiesi mistä puhui, tämä tarkoittaa sitä, että jos asiakas ei jätä juomarahaa, tarjoilija joutuu maksamaan siitä ilosta että saa palvella tätä asiakasta. Taidan mainita tämän kun seuraavan kerran seurueessani on ulkomaalaisia, jotka eivät suostu jättämään asianmukaista tippiä.

Äsken kotonani kävi kaapeliyhtiön mies korjaamassa poikki olleen nettiyhteyteni. Jäin sitten miettimään, että ei kai tälle kuulu antaa tippiä? En kai minä voi joutua maksamaan siitä, että nettiyhteyteni meni rikki? Päätin olla antamatta, eikä tuo tuntunut tippiä odottaneen – toisin kuin kaverilleni IKEAn huonekaluja tuoneet miehet. Kaverini oli vain ihmetellyt, että mitähän nuo tuohon eteiseen jäivät norkoilemaan, ja oli tajunnut homman jujun vasta liian myöhään. Mulle olisi varmaan käynyt samoin jos tämä kaverini ei olisi asiasta ostosreissulla muistuttanut.

Laskettelukausi sai tänään arvoisensa päätöksen Mount Bakerilla (kuvan huippu on tosin Mount Shuksan): aurinkoa riitti, maisemat olivat mainiot, eivätkä laskutkaan olleet hieman loskaisesta lumesta huolimatta yhtään hullumpia. Kuten alemmasta kuvasta näkee, ympärillä pyöri koko ajan huonon kelin uhka, mutta jostain syystä tummat pilvet eivät koko päivänä osuneet kohdalle, eivät edes sen vertaa että aurinko olisi ollut kokonaisen laskun ajan pilvessä.

Itse asiassa tuo "koko päivä" on hieman liikaa sanottu. Edellisen illan house partyn takia jouduin tinkimään lähtöaikatavoitteestani yli tunnin, ja pääsin liikkeellä vasta jonkin verran kahdeksan jälkeen. Ruokataukoineen ajoaika olikin yli kolme tuntia, ja kun perilläkin aina hetki menee kamojen ja lippujen kanssa säätäessä, olin suksilla jokseenkin tasan puolilta päivin. Vaan eipä tuo jäänyt harmittamaan, sillä raskaassa kelissä neljä tuntia riitti mainiosti, ja kaudesta jäi kyllä hyvä mieli. Saldo on yksi laskupäivä Suomessa (oli kyllä surkea syksy), viisi ranskassa, kuusi Washingtonissa ja kaksi Oregonissa. Ei paha.

Amerikkalainen kotibilekulttuuri on kyllä juomien osalta aika erilaista kuin Suomessa. Suomessa on eilisen tyyppisissä juhlissa tavanomaista, että kaikki tuovat omat juomansa, juovat vain omiaan, ja vievät vielä ylijääneet mukanaan. Täällä moinen olisi aika ennenkuulumatonta. Eilen oli sikäli poikkeuksellinen tapaus, että vieraita oli pyydetty tuomaan juotavaa, mutta silloinkin oli tietenkin ilman eri mainintaa selvää, että pullot laitetaan yhteiseen "pankkiin", eikä kukaan kyttää kuka mitäkin toi tai mitäkin juo. Niinpä koin jonkinlaista myötähäpeää, kun eräs hieman myöhemmin juhliin ilmaantunut suomalainen tuttavani ei tätä vakuutteluistani huolimatta uskonut, vaan joi omia lämpimiä kaljojaan repustaan, vaikka tarjolla olisi ollut hyvä valikoima kylmiä oluita.

Ja loppuun vielä jotain ihan muuta. Amerikkalainen tapa kehittää homofoonisia lyhenteitä on minusta varsin hauska. Alla oleva poliisiauto sai minut taas hymyilemään. Tuo autoon kirjoitettu "K-9" ei nimittäin ole mikään koodi, vaan se kertoo siitä, että autossa kulkee poliisikoira. Pelkästään se, että nämä käyttävät poliisikoirista nimitystä canine officer on hupaisaa, mutta tuo lyhenne on minusta suorastaan hulvaton. Toinen vastaava on käyttämäni veroilmoituslomake 1040NR-EZ, joka siis on helpompi versio lomakkeesta 1040NR.

Kotona ollaan taas. Amerikkalaiset junat ovat sitten ärsyttäviä: pitää joka tasoristeyksessä soittaa torvea monta kertaa. Ja tässä amerikkalaisessa torviversiossa ei ole mitään rautatieromantiikkaa: KOVAA soi. No, ainakaan ei ollut väsymyksestä huolimatta pelkoa nukahtamisesta, ja sain tehtyä junassa hyvin töitä. Lisäksi maisemat rantaviivaa pitkin kulkevasta junasta olivat kyllä hienot.

Taas sitä ollaan Vancouverissa, tällä kertaa työn merkeissä. Tässä päivässä on kuitenkin ollut jotakin samaa kuin Euroopassa tekemissäni reppureissuissa. Tulin näet tänne bussilla ja paluumatkan teen junalla. Lisäksi olen tutustunut paikalliseen joukkoliikenteeseen, eli olen kulkenut kaupungilla eurooppalaiseen tapaan metrolla ja bussilla. Jotakin eurooppalaista tässä Vancouverissakin on, mutta en kyllä ole silti tähän keskusta-alueeseen mitenkään erityisen ihastunut. Sottaista on, ja kodittomia sekä muuta epämääräistä porukkaa on kaikkialla. Silmiinpistävintä on kuitenkin ollut Vancouver Canucksien lippujen määrä autojen katoilla. Canucks nimittäin voitti eilen seitsemännen pelinsä play off -sarjassa Dallas Starsia vastaan. Kyllä näkee, että täällä on kiakkokulttuuria.

Pääsin myös parin lempiharrastukseni pariin: etnistä ruokaa ja pienpanimo-olutta. Lounaan söin Chinatownissa ja illallisen mainiossa intialaisessa ravintolassa. Siellä oli kyllä muutenkin mukava kävellä ja hämmästellä omituisia ruokatavaroita joita kaduilla oli kaupan. Illalla kävin parissa pienpanimossa Granville Islandilla ja Gastownissa.

Sunnuntain sakkoihin liittyen: onhan tämä meininki täällä aika käsittämätöntä.

Autoni mp3-levyjä soittavassa cd-soittimessa on ärsyttävä piirre: satunnaissoitto on nimittäin kaukana satunnaisesta, samat biisit toistuvat jatkuvasti. Ja tämä ei todellakaan ole mitään kuvittelua. Esimerkiksi Egotripin Hiljaisuus (joka on aika masentavan kuuloinen kappale) on soinut joka kerta ensimmäisen viiden kappaleen joukossa. Ärsyttävää!

Eilisestä reissusta jäi raportoimatta paluumatkan käynti intiaanikasinolla. Käynti kesti odotetusti noin viisi minuuttia: meininki oli aivan kuin Las Vegasin halvoilla pikkukasnoilla. Siellä ei siis ollut mitään nähtävää, ja tiheä tupakansavukin alkoi kirvellä silmiä. Reservaatteihin ei näemmä yllä Washingtonin osavaltion laki siltäkään osin. Hämmästyttää muutenkin tällainen kaksinaismoralismi, että vedonlyönti on muuten ehdottomasti lailla kiellettyä (edes rahapeliautomaatteja ei saa olla reservaattien ulkopuolella), mutta reservaateissa kaikki on sallitua. Onko valkoisen miehen syyllisyydentunne näin voimakas?

Tämän päiväinen matkakohde oli Whidbeyn saari: tunti ajoa pohjoiseen ja parinkymmenen minuutin lauttamatka saarelle – näin vähällä pääsi kauas kaupungin vilinästä.

Saarella käppäiltiin ensin Langleyn ja Coupevillen pikkukaupungeissa. Molemmissa oli käytännössä kaksi kävelemisen arvoista katua, jotka olivat täynnä "vanhoja" puutaloja. Coupevillessä myös rantalaituri oli oikein mukava. Merellistä tunnelmaa oli mukava aistia. Sitä kun ei Seattlessa varsinaisesti ole, vaikka vettä kaikkialla onkin.

Pikkukaupunkien jälkeen suuntasimme Deception Pass State Parkiin aivan saaren pohjoiskärkeen. Salmi on niin kapea, että Joseph Whidbeyn johtama retkikunta oli alunperin 1700-luvun lopulla luullut Whidbeyn saarta niemeksi, siitä siis tuo nimikin. Rannalla oli mukava käppäillä, vaikka siellä melko paljon väkeä olikin. Rannan ajopuista tuli aivan mieleen Olympian kansallispuiston rantakaistale, vaikka toki tunnelma oli ihan eri nyt kun oltiin vielä kaukana avomereltä. Kivan näköistä, kerrassaan.

Meidän retkikuntamme onni loppuikin sitten saarelle: tai ainakin kuljettajan onni. Ajoin nimittäin tutkaan 35 mph alueella 50 mph. Tätä olen vähän pelännytkin: jotenkin näitä paikallisia väärän värisiä ja väärän muotoisia nopeusrajoituskylttejä on vaikea rekisteröidä, eikä täällä aina oikein intuitiokaan pelaa oikean nopeusrajoituksen päättelyssä. Nyt sitten minäkin saan pohtia, minkä vaihtoehdon hoitaa asia valitsen. Näyttää siltä, että mitään kovin hyviä vaihtoehtoja ei ole. Washingtonissa ei sentään voi kuitata asiaa millään älyttömillä turvallisen ajamisen kursseilla, joten ei onneksi tarvitse sellaisia edes pohtia. Lähinnä jää mietittäväksi, maksanko vain kiltisti pois sen 132 taalaa ja nielen nousevat vakuutusmaksut, vai olisiko mahdollista saada jonkinlainen deferment jolla rike katoaisi rekisteristä nopeammin kuin kolmessa vuodessa. Täytynee soittaa huomenna Skagitin piirikunnan oikeustalolle ja selvittää vaihtoehdot. Jonkinlainen mitigation hearing on kai myös mahdollinen. Siinä ei ole lainkaan asianajajia mukana, mutta eipä kyllä kiinnostaisi ajaa Skagitiin oikeuteen muutaman kympin takia. Tämä vaihtoehto kun ei vaikuta vakuutusmaksuihin.

Skagit-joen laaksossa tuotetaan enemmän tulppaaneja kuin koko Hollannissa. Nekään eivät kukkineet.

Eipä ollut Swangard likikään loppuunmyyty, mutta tunnelmaa oli silti ainakin seattlelaisten katsomossa. Meitä seisovia ja laulavia oli tullut Seattlesta vajaa kolmekymmentä: ihan hyvä saavutus tässä maassa. Tulos ei vain palkinnut, vaan turpiin tuli 1-0. Silti tuntuu siltä, että tätä varten kannatti istua autossa se seitsemän tuntia.

Ennen ottelun alkua seisoskellessani pääkatsomon takana joku kanadalainen huomasi Emerald City Supporters -kaulahuivistani, että olen Seattlesta. Hän sitten katsoi asiakseen tulla kertomaan minulle, että meidän pitäisi valita seuraavaksi presidentiksi demokraatti. Jotenkin päässäni napsahti, ja sanoin tosi vihaisesti takaisin jotakin että "I'm from Finland so please don't talk to me about American politics". Tämä kanadalainen lähti häntä koipien välissä poispäin ja oli vaan että "I'm sorry, my bad".

Napsahtamiseni tausta on se, että minua on Euroopassa reppureissatessani aina harmittanut niiden amerikkalaisten puolesta, jotka aina tuntuvat joutuvan keskustelemaan politiikasta – ja samalla suorastaan pyytämään anteeksi amerikkalaisuuttaan. Koita siinä sitten viettää hauskaa lomaa Euroopassa.

Jalkapallokausi sitten alkoi, ja Tampere United jäi 1-1 tasapeliin Vaasassa. Poissaoloja oli niin paljon, että tätä on kai pidettävä tyydyttävänä tuloksena. Maali on myös aina hyvä asia. Ja sitä paitsi, nyt meillä on Vepsulta yksi piste enemmän kuin mitä viime kaudella saatiin.

Seattle Soundersin kausi United Soccer Leagues First Division -nimihirviössä alkaa vajaan viiden tunnin päästä. Tapahtumapaikkana on vajaan 7000 katsojan Swangardin stadion Vancouverissa. Ennakkotietojen mukaan peli on loppuunmyyty, joten odotan hyvää tunnelmaa. Toinen ulkomaanmatkani on alkamassa.

Näin viikonlopun alla pyörii taas mielessä tämä paikallinen tapa liikkua autolla riippumatta siitä, kuinka paljon tulee nautittua alkoholijuomia. Näin viikonloppuisin nimittäin mietityttää, pitäisikö tuolla kaduilla olla normaalia tarkkaavaisempi. Olen ollut tässä maassa lukuisissa juhlissa, joissa kaikki ovat juoneet itsensä iloiseen kuntoon, ja samoin kaikki ovat ajaneet itse kotiin. Kysyin asiasta Washington DC:ssä asuvalta kaveriltani. Hän vain totesi: "it's a skill you're supposed to have". Mitähän tuohonkin sitten sanoisi? Käsittääkseni humalassa ajelu on kyllä Suomessakin aika yleistä harvemmin asutuilla alueilla, koska eipä sitä oikein muullakaan tavalla pääse järkevällä hinnalla baariin ja baarista pois. Täällähän tilanne on suurimmassa osassa maata täsmälleen sama. Kukahan se oli joka kertoi suomalaisesta kotipaikkakunnastaan, jossa kylän ainoassa kaljabaarissa soi puhelin aina kun nähdään poliisi liikkeellä, ettei vain kukaan erehdy lähtemään kotiin juuri silloin kun kärähtämisen vaara on suurin.

Tämä blogi sitten täytti tuossa iltapäivällä vuoden. Aikoinaan perustin tämän lähinnä uteliaisuuttani, vaikkakin mielessä pyöri ajatus siitä, että kaikenlaisilta matkoilta olisi mukava raportoida. Tavallaan se on toteutunutkin, vaikkakin useimmille tämä varmaan näyttäytyy expatriaatin blogina. Joku tämän joskus linkkasikin "Antin Seattle-blogina", vaikka yleisblogina tämä on toki perustettu. Taitaa olla niin, että silloin kun asun Suomessa, tämä kiinnostaa lähinnä niitä jotka minut muutenkin tuntevat – ja kuulemma heitäkin silloin paljon vähemmän. Enpä ihmettele kyllä että näin on.

Taisin menettää viimeisen toivoni löytää minun tekemiini lihapulliin ehdottomasti kuuluvaa ranskalaista sipulikeittoa (pussi) Seattlesta. Edes Whole Foods Marketista sitä ei nimittäin löytynyt. Houstonissa tämäkin ruoka-asia oli paremmin: Bellairen Whole Foodsissa oli kattava kansaivälisten ruokien osasto, josta tätäkin löytyi. Löysin tosin ranskalaista sipulidippiä, joka on siis tarkoitettu sekoitettavaksi hapankermaan. Ehkä silläkin lihapullat maustuvat.

Jostain syystä haluaisin kommentoida jotenkin Virginia Techin verilöylyä. En vain oikein löydä mitään sanoja, ja blogeja lukiessa näyttää siltä, ettei moni muukaan löydä. Panin merkille, että YLEn uutisessa kerrottiin tapauksen käynnistäneen täällä keskustelun USAn aselaeista. Se on sinänsä totta, mutta tämä keskustelu on jäänyt kylläkin hyvin marginaaliseksi ilmiöksi. Paljon enemmän täällä on nähdäkseni keskusteltu siitä, miten ihmisiä saadaan varoitettua ja evakuoitua tällaisen tapahtuessa, sekä siitä, miten tuollainen ammuskelija parhaiten eliminoidaan. Hämmentävän paljon kuulee myös kommentoitavan, että tämä on merkki siitä, että aselakeja pitää höllentää, sillä miten me muuten voimme puolustautua tällaiselta. En nyt sinällään kuitenkaan usko, että pelkkä aselakien tiukentaminen olisi ratkaisu. Eivätköhän ongelman juuret ole paljon syvemmällä yhteiskunnassa. Mutta kyllä se piru vie auttaisi jos automaattiaseita ei olisi aivan niin helppo saada!

Suomalaiset ympärillä vaihtuvat. Yksi vajaan kolme kuukautta täällä ollut lähti takaisin Suomeen sillä aikaa kun olin itse poissa, ja tänään tuli uusi suomalainen reiluksi kolmeksi kuukaudeksi. Sen reilun kolmen kuukauden jälkeen olenkin huonossa lykyssä ainoa suomalainen täällä: yksi lähtee kuukauden päästä, toinen perheineen varmaan kesäkuussa. Saapa nähdä miltä se tuntuu. Toisaalta jos yhden hyvän suomalaisen kaverin viisumiongelmiin saadaan ratkaisu, tilanne saattaa muuttua. Hän olisi nimittäin tulossa tänne ainakin pariksi vuodeksi.

Seattlessa alkaa olla varsin kesäistä. Suuri osa puista on jo täydessä lehdessä, ja tänään oli muutenkin varsin kesäinen päivä. Tosin illalla satoi, mutta täysin sateeton päivä Seattlessa on kyllä vielä tähän aikaan vuodesta Seattlessa harvinaisuus. Sateetonta kesää siis odotellaan: toivottavasti viime kesä ei ollut poikkeus.

Ja ainiin: matkalaukku tuotiin kotiin tuossa illansuussa. Harvinaisen kivuttomasti meni sekin homma, ja kun matkalaukussa ei oikein ole mitään mitä lähipäivinä tarvitsisin, homma aiheutti käsittämättömän vähän stressiä. Sen verran ehdin tarkistaa netistä, että minulle rakasta Ultramariinin bändipaitaa on edelleen saatavilla.

Minusta tuntuu, että aika monen ulkomaalaisen on vaikea uskoa todeksi, kun kerron että Suomen presidentti on nainen ja hallituksen ministereistä kaksi kolmasosaa on naisia. Hienoa, että näin voi olla ilman sen suurempaa kohua.

Tämänpäiväisessä kotiinpaluussa minulla oli selvästi tähänastisista kotiinpaluista eniten sellainen tunne, että palaan kotiin. Ylipäänsä tällä reissulla vahvistui entistä enemmän se käsitykseni, että jos tässä maassa asun, haluan asua täällä lännessä.

Kymmenisen minuuttia ennen kuin lentokone oli sukeltamassa pilviin, Mount Rainier putkahti näkyviin pilvimaton yläpuolella. Vuori näyttää usein maasta käsin aika epätodelliselta, sillä se näkyy ainoana lumihuippuna taivaanrannassa, eikä tunnu oikein kuuluvan ympäristöönsä. Tämä oli kyllä jotain vielä kummallisemman näköistä. Ja kuinka ollakkaan, emme lopulta joutuneetkaan sukeltamaan pilviin. Kaskadien länsipuolella pilvet nimittäin katosivat, ja saimme hienot näkymät Seattleen koneen kaartaessa u-kirjaimen muotoisen lenkin matalalla Seattlen yläpuolella. Keskilännen loputtomien peltojen tylsyyden ja Wyomingin elottoman maiseman jälkeen Seattle näytti todella mukavalta paikalta asua.

Ihan kaikki ei kuitenkaan mennyt aivan putkeen. Ruumaan laittamani matkalaukku on nimittäin edelleen Cincinnatissa, jossa vaihdoin konetta. Lupasivat tuoda sen minulle kotiin huomenna. Kaipa se oli vain ajan kysymys koska näin käy mulle ensimmäisen kerran. Kotona postissa odotti cd-levyllinen tuoreita kuvia ja videoita kummipojasta. Niitä katsellessa tässä on ilta kulunut, eikä matkalla oleva matkalaukku ole juuri mielessä pyörinyt. On kyllä poika kasvanut.

Konferenssi loppui puoliltapäivin, joten vuokrasimme auton, ja suuntasimme kohti pääkaupunkia rauhallisempia seutuja. Ensimmäinen kohde oli Annapolis, Marylandin pääkaupunki joka oli hetken aikaa myös USAn pääkapunki vuosina 1873-1874. Se onkin yksi Yhdysvaltain vanhimmista kaupungeista: siirtolaiset asuttivat alueen jo vuonna 1694. Tämännäköisiä paikkoja ei kyllä länsirannikolta löydy. Valkoinen mieshän tuli esimerkiksi Seattleen vasta vuonna 1851. Tuota onkin aika hurja ajatella, sillä eihän tuosta ole oikeasti kauaakaan.

Jollakin tapaa Annapoliksesta tuli mieleen brittiläinen pikkukaupunki. Eipä se kai ihme olekaan. Tämä itärannikko on minusta kaikenkaikkiaan varsin kiehtovaa seutua. Nimittäin, vaikka olen ollut USAssa aika monessa paikassa, täällä en ole juurikaan kiertänyt. Tänne tullessa tuntuukin lähes siltä, kuin tulisi aivan uuteen maahan. Täältä löytyy paljon mielenkiintoista arkkitehtuuria ja länttä kiinnostavampaa kaupunkikulttuuria. Täällä isojen kaupunkien (ainakin niiden missä olen käynyt) keskustat muistuttavat enemmän eurooppalaisten kaupunkien keskustoja. Lännen kaupunkien keskustat ovat paljon väljempiä.

Oikeastaan tajusin tänään sen ison eron: lännen kaupunkien keskustoissa on kortteleita ja pilvenpiirtäjiä, joista puuttuu kokonaan kivijalan liikkeet. kun taas idässä keskustan rakennuksissa on lähes poikkeuksetta myös katutasossa jotakin kiinnostavaa. Lännessä saa vastapainoksi sen, että luonto on jatkuvasti läsnä, ja se on valtavan jylhää. Minusta tuntuukin, että lännessä elämänlaatu on paljon korkeampi. Siellä otetaan muutenkin hieman rennommin, mikä näkyy esimerkiksi pukeutumisessa. Kulttuuri ei myöskään tunnu niin työkeskeiseltä, mutta tämä käsitykseni saattaa kyllä johtua vain siitä missä piireissä olen pyörinyt siellä ja täällä lännessä

No, takaisin päivän ohjelmaan. Seuraava kohteemme oli Great Falls Park Virginiassa. Vesihän siellä toki meni lujaa, mutta on vastaavia Suomessakin, kuten oli tiedossakin. Ihan kiva oli kuitenkin käydä, etenkin tänään kun vettä oli tullut todella kovaa koko päivän ja koski oli todella vuolas. Paluumatkalla tehtiin vielä jonkinmoinen kierros Marylandin ja Virginian maaseudulla. Osavaltioiden raja ylitettiin White's Ferryllä. Aika yllättävää, että täällä vielä lossi operoi.

Sää on tämänhetkinen huolenaiheeni, tämänpäiväiset rankkasateet kun olivat vasta esimakua. Kuten YLEn teksti-tv:kin on uutisoinut, täälläpäin on melkoinen myrsky käynnissä, ja ikkunat vinkuvat ja paukkuvat niin että tuntuu. Ei tämä tietysti ole mitään Teksasiin verrattuna, mutta lentoja on kyllä peruttu paljon. Toivottavasti huomiseen iltapäivään mennessä helpottaa niin että pääsen kotiin. Tai siis Seattleen.

Oltiin tänä iltana keskustassa syömässä ja juomassa. Ihmisiä katsellessani tajusin aivan yhtäkkiä, kuinka valkoinen kaupunki Seattle onkaan. Se on siinä suhteessa oikeastaan aivan samanlainen kuin Suomi. Tämä Washington (DC) on toki aivan toisessa ääripäässä.

Tämä päivä meni sitten kuitenkin aika pitkälti turisteiluksi. Kuvia tuli niin paljon, että teenpä poikkeuksellisesti niin, että kerron tarinaa kunkin kuvan pohjalta sen sijaan että kuvittaisin tarinani. Kaikki paikat olivat National Mallilla tai sen välittömässä läheisyydessä. Totesin, että tein hyvän valinnan kun aloitin Lincoln Memorialin päädystä. Aurinko nimittäin liikkuu päivän mittaan niin, että näin liikkuen se paistaa aina suotuisasta suunnasta.

Ensimmäinen tervehdittävä oli Kansallisen tiedeakatemian pihalla rennosti istuskeleva Einstein. Albert-sedän istuimeen oli kirjoitettu the right to search for truth implies also a duty one must not conceal any part of what one has recognized to be true. Hyvin sanottu. Kunpa tiede toimisi aina noin.

Vietnamin sodan muistomerkki on vaikuttava. Siihen on kaiverrettu jokaisen amerikkalaisen sodassa henkensä menettäneen nimi. Niitä on paljon, ja kaikki aivan turhaan. Erityisesti tänään tuolla nousi tippa silmään, tämänhetkisten tapahtumien takia. Vietnamin sodan muistomerkki herätti kovia ristiriitoja kun siitä päätettiin. Millaisissakohan tunnelmissa Irakin sodan muistomerkistä päätetään?

Entisten presidenttien muistomerkeistä voi kyllä olla monta mieltä. Onhan se hieman hassua, että tyyli on kopioitu siitä, miltä antiikin rakennelmat näyttävät tänään kun maali on niistä ajat sitten jälkensä jättänyt. Toisaalta suurin osa arkkitehtuurista on kai edellisten vuosisatojen tyylien inspiroimaa. Siltikin Lincolnin muistomerkin paras puoli oli se, että sen portailta näkymät Washington monumentin suuntaan olivat aika hienot. Tämähän on se paikka, jossa pidetään suuria mielenosoituksia, joista kuuluisimmat taisivat olla Vietnamin sodan aikaan. Kuulin usean ihmisen muistelevan Forrest Gumpia, mikä kertonee jotakin amerikkalaisista.

Korean sodan muistomerkki jäi edellisellä reissulla marraskuussa 2003 näkemättä. Se on minusta varsin vaikuttava. Minkähän takia minulta oli päässyt unohtumaan, että tuossa sodassa kuoli yli kuusisataatuhtaa YK:n sotilasta ja että haavottuneita oli reippaasti yli puolitoistamiljoonaa?

Uusi Toisen maailmansodan muistomerkki on niin iso ja yksityiskohdiltaan aika tylsä, että sitä saa edustaa näkymä sieltä Lincolnin muistomerkille. Aika hieno kuva vaikka itse sanonkin.

Washington Monument on aika valtava, mikä tietysti ensimmäisen presidentin kohdalla sopivaa onkin. Sieltä on hienot näkymät, mutta koska olin jo ollut siellä, jätin jonottamisen tällä kertaa väliin.



Valkoisen talon nykyisestä isännästä tämän blogin lukijat varmaan ovat suunnilleen samaa mieltä sen kirjoittajan kanssa. Itse talo on kyllä hieno.

On hyvä huomata, että protesti elää tässäkin maassa. Tosin tämäkin meni pilalle, kun kuulin jonkun Amerikkalaisen sanovan ylpeänä tovereilleen (no pun intended) että in many other countries you would "disappear" if you put a sign like that on front of the leader's house. Niin varmasti, mutta ei tuo nyt mikään ylpeyden aihe ole, kun mietitään miten tässä maassa nykyään poljetaan kansallisoikeuksia.

Siellä se US Capitol siintää Pensylvania Avenuen päässä. Kiersin kuitenkin Kansallisarkiston kautta. Sinne oli valtava jono, ja olinkin varsin tyytyväinen kun siellä tuli käytyä silloin aikoinaan marraskuussa, jolloin jonoa ei ollut oikeastaan yhtään. Kansallisarkiston portaiden lähellä oli kaiverrettu teksti eternal vigilance is the price of liberty. Ovat tainneet nyt ymmärtää tämän homman hieman väärin kun kansalaisten tarkkailu alkaa muistuttaa Itä-Saksaa. Ja muutenkin, ehkä me Euroopassa uskomme enemmän siihen, että ensisijaisesti pitää hoidella suhteet ulkomaailmaan niin ettei sitä kallista vapautta tarvitse olla koko ajan asein suojaamassa.

US Capitol siinsi ensin kaukana ja sitten se oli siinä aivan vieressä. Jännää, eikö? Selvitin muuten, että jotta ulkomaalainen voi vierailla siellä, pitää olla ei-amerikkalainen kuvallinen henkilöllisyystunnus, varmaan käytännössä passi. En siis pääse sisälle tällä reissulla, sillä nyt mulla on mukana vain Washingtonin ajokortti.

Korkeimman oikeuden portaat lienevät monille tutut. Kunpa tuo equal justice under law pitäisi paikkansa. Tai alunperinhän tuohon tietysti olisi kuulunut jatko for all white male citizens of age. Eikä se ole miltään osin täysin korjaantunut. Ei sillä että Eurooppakaan tässä suhteessa ihan täydellinen olisi.

Tulipa poliittinen kirjoitus. Se on kai tässä kaupungissa väistämätöntä.

Olen näköjään päässyt poseeraamaan ilman paitaa eiliseen Ilta-Sanomien (sic) numeroon.

Tässä konferenssissa on yksi paha vika: täällä on niin paljon kiinnostavaa ohjelmaa, että tällä reissulla jää aika vähän aikaa turisteiluun. Huomenaamulla ajattelin kuitenkin livistää, koska tänne on luvattu oivallista valokuvaussäätä. Toinen ongelma on se, että täällä tulee liikaa ideoita, joita täytyy kokeilla omassa tutkimuksessa. Minulla kun on muutenkin liaan kova kiire töissä, ja hyviltä tuntuvien kokeilemattomien ideoiden lista on jo valmiiksi pitkä. Lisäksi konferenssin jälkeen on taatusti kiire, kun pitää ottaa kiinni rästiin jääneitä töitä. No, ei auttaisi valittaa kyllä, positiivisia ongelmia.

Aikaero ottaa kyllä yllättävän koville. Eipä tässä muuten mitään hätää olisi, mutta kun olen tottunut menemään töihin kymmenen aikaan, aikaeroa on kolme tuntia ja täällä hommat alkaa kahdeksalta, niin minun pitää herätä puoli neljätä yöllä Seattlen aikaa. Se on yli viisi tuntia aikaisemmin kuin olen tottunut heräämään.

Opin tänään myös, että kannattaa julkaista teoreettisesti hyvin perusteltuja mutta käytännössä huonosti toimivia menetelmiä. Niihin nimittäin viitataan runsaasti, sillä kaikkihan vertaavat omaa menetelmäänsä niihin, jotka toimivat omaa menetelmää huonommin. Suomen Akatemia (sic) ja muut tutkimusrahoitusta myöntävät tahothan korostavat viitausten määrää vuosi vuodelta enemmän ja enemmän.

Perillä ollaan. Ronald Reagan Washington National Airport on vain viiden kilometrin päässä Valkoisesta talosta, joten sille laskeutuminen on aika jännittävää. Koneen ikkunasta näkyy myös koko joukko kuuluisia miustomerkkejä, ja näyttikin aivan siltä kuin lentokoneen siiven kärki olisi hiponut Washington monumenttia (se on se fallossymboli). Näkymät National Mallille olivat siis makeat, mutta täytyy myöntää, että kun kone oli jo tosi tosi alhaalla ja kaari väärälle puolelle Potomac-jokea (siis Valkoisen talon puolelle), ehti se yksi paha ajatus käydä mielessä. Lähestymisreitti oli kyllä muutenkin outo, mutkitteleva. Ne ei varmaan nykyisin anna lentää valkoisen talon yli.

Päivän kulttuuriero-oivallus: Suomessa vessat ovat eteisessä, USAssa vessat ovat makuuhuoneiden vieressä. Molemmissa kai puolensa.

Olen nyt ollut laskettelureissun jälkeen Seattlessa yhden kokonaisen päivän, ja huomenaamulla sitä taas mennään. Lento pääkaupunkiin on puoliltapäivin, ja perillä olen iltayhdeksältä paikallista aikaa. Jotenkin vaikea tajuta, että pian sitä ollaan taas jossain ihan muualla.

Löysin taannoin Tampereella asuvan britin suomalaista jalkapalloa käsittelevän blogin. Kerrassaan mielenkiintoista luettavaa, kuten Hesarin Pressikatsomossakin on kirjoitettu. Viime maanantain kirjoitus on ollut minun näkökulmastani toistaiseksi mielenkiintoisin.

Pitää avautua nyt tähän heti perään. Sain näet nyt illalla kuulla, että eräs työn ulkopuolinen seattlelainen tuttavani on taloudellisissa vaikeuksissa, ja häntä uhkaa häätö vuokra-asunnostaan. Hän ei voi turvautua vanhempiinsa, joten ystävät ja tuttavat ovat ainoa konsti saada apua. Amerikassa kun ollaan, mitään sossun luukkuja ei ole. Ottaa päähän tällainen meininki aika rankasti, hänen ongelmansa kun ovat kuitenkin väliaikaisia. Tarjouduinkin auttamaan ja niin ovat tehneet monet muutkin. Viikonlopun aikana tulleet lahjoitukset ja voileipäravintolasta löydetty minimipalkkainen osa-aikatyö ilmeisesti auttavat akuuteimman kriisin yli, mutta saapa nähdä miten tässä käy. Vuokraisäntä on nyt ollut koko ajan heittämässä pihalle seuraavana päivänä, eikä kukaan oikein tunnu tietävän, onko se laillista. Joku sanoi että kolme päivää olisi laillinen irtisanomisaika, mutta onhan tuokin nyt ihan naurettavaa – tai oikeammin kai itkettävää. Ja tuo minimipalkka, huh huh, se on Washingtonin osavaltiossa maan korkein, mutta eipä $7.93/tunti päätä huimaa.

Tästä tuleekin mieleeni että Washingtonissa ei ole työsuhteissa lainkaan irtisanomisaikaa. Toisin sanoen työantaja voi milloin tahansa ilmoittaa, että huomenna ei tarvitse tulla töihin, ja siihen loppuu sitten palkanmaksu ja sairasvakuutus kuin seinään. Parempi olla sairastumatta, sillä lääkäriin ei ole varaa mennä. Ja sitten nämä vielä ihmettelevät, kun sanon etten voisi ikinä asettua tähän maahan pysyvästi. Perkele! Minunkin työnantajani vielä kehtasi sanoa, että toivovat minun ilmoittavan lähdöstäni vähintään kahden viikon varoitusajalla vaikka niinkään päin ei ole irtisanomisaikaa. Onhan tuo nyt ihan selvää että vähintään noin paljon annan varoaikaa, mutta ettäs kehtaavat sanoa tuollaista ääneen heti sen jälkeen kun ovat todenneet että heillä ei ole mitään velvollisuutta antaa mitään varoaikaa. Toinen perkele! Suututtaa, vituttaa ja itkettää tämä tämmöinen vaan juuri nyt aika paljon.

Kotona taas. Viikonloppu meni Oregonissa Mount Bachelorilla ja läheisessä Bendin pikkukaupungissa. Kansainvälinen porukkamme oli oikein mukavaa ja laskutkin aivan oivallisia, joten taas kerran reissu meni aivan nappiin. Bendkin osoittautui aivan kivaksi paikaksi, sikäli kun amerikkalaiset pikkukaupungit sellaisia ovat. Keskusta oli pieni, mutta varsin kivan näköinen ja täynnä kivoja pikkukauppoja ja kivannäköisiä ravintoloita. Ja eihän kaupunki jossa on neljä panimoa voi olla vallan surkea paikka.

Tämänpäiväinen paluumatka tuntui kyllä puuduttavan pitkältä, mikä ei tietenkään ole suuri ihme kun matkaa kuitenkin oli 530 kilometriä. Joskus sitä on kuitenkin tyytyväinen, että täällä bensa maksaa edelleen vain puolet siitä, mitä se maksaa Euroopassa – ei näihin matkoihin muuten olisi niin helposti varaa. Alkumatkassa oli sentään hieman maisemia, ja saatiin hieman jännitystäkin, kun Mount Hoodin tietämillä tie nousi aika ylös ja osuimme kunnon lumimyrskyyn. Nastoja meillä ei seattlelaisina tietenkään ollut, mutta hyvin nuo "kaiken sään" renkaatkin pitivät kun hidasti vauhtia. Hauskinta oli, että talvinen mäntymetsä näytti aivan siltä miltä se näyttää Etelä-Suomessa. Matkaseurani arvioi sen vähentävän koti-ikävää, mutta kyllä se taisi olla toisin päin.

Perjantaina Seattlessa autoa pakatessa ei juuri tuntunut siltä, että olisi laskettelemaan lähdössä, sillä lämpöä oli reippaasti yli 20 astetta, ja auringonpaiste lämmitti tunnelman aivan kesäiseksi. Menomatka kesti lopulta kahdeksan tuntia, sillä päätimme kiertää päätien ruuhkat ja rumuuden. Saimme tästä palkinnoksi solan lumihuippuisten vuorten keskellä, vuoristojärven, täynnä tyhjää olevan elottoman erämaan, peltoja, hedelmätarhoja, viiniviljelyksiä, intiaanireservaatin sorateineen, havumetsää, valtavan Columbia-joen, Moro-nimisen pikkukaupungin ja auringonlaskun värjäämät "Kolmen siskon" ja "Poikamiehen" lumihuiput.

Lauantain laskukeli ei juuri huonompi olisi voinut olla: ensimmäisen nousun aikaan oli kymmenkunta astetta lämmintä, satoi vettä, tuuli aivan liian kovaa ja kaiken lisäksi näkyvyys oli lähes nolla. Onneksi keli parani hieman iltapäivää kohden, ja laskupäivästä tuli lopulta ihan hyvä. Vuoren huipulle saakka ei kyllä ollut mitään asiaa koko päivänä. Sunnuntai olikin sitten jotain ihan muuta. Aurinko paistoi liki pilvettömältä taivaalta ja rinteet olivat huippukunnossa. Ilma oli aika lämmin, joten osa rinteistä meni aika huonoksi iltapäivällä, mutta pohjoispuolen rinteet pysyivät aivan loistavina loppuun asti. Kaiken kaikkiaan siis aivan ässä hiihtopäivä.

Mount Bachelorin profiili jotenkin tuntuu sopivan mulle. Siellä on paljon lujavauhtista muttei minulle liian jyrkkää maastoa, ja sainkin päästellä koko päivän aivan täysillä ilman turhaa jarruttelua. Joissain piireissä vuori kai tunnetaankin Mount Flatchelorina. Mikäs siinä, mulle se on juuri hyvä. Vuori onkin kuin suurennettu painos lapin tuntureista, mikä tarkoittaa myös sitä, että puurajan yläpuolella ei ole mitään tuulensuojaa, toisin kuin Alpeilla jossa on kaikenlaisia teräviä muotoja jotka antavat tuulensuojaa korkeallakin. Puustokin on lapista tuttua: suunnilleen puolessavälissä havupuut alkavat muuttua kitukasvuisiksi, ja huippuun mennessä ne katoavat kokonaan.

Ja täytyypä tähän vielä hehkuttaa, että vastuullani ollut lauantain illallinen meni aivan nappiin. Taisivat kaikki muut olla hyvin yllättyneitä siitä mitä sain aikaiseksi. No, grillaus on kai suomalaisten leipälaji, ja asuntomme grilli oli loistava "heavy duty" -tyylinen jättiläinen. Kanan rintafileitä hyvässä marinaadissa, tuorejuustolla täyttetyjä pekoniin käärittyjä sieniä, maissintähkiä ja valtava kasa vihanneksia – kukapa sitä ei pitäisi loistavana.

Lakettelukausi alkaa olla täällä lopuillaan. Useimmat laskettelukeskukset ovat auki enää kahtena seuraavana viikonloppuna, ja iltamäetkin ovat ilmeisesti loppuneet kaikkialla. Huomenna suuntaamme kuitenkin vielä kuuden työkaverin kanssa Mount Bachelorille Oregonin puolelle. Tiedossa on varmaankin ihan hauska reissu. Olen ainoa reissun suomalainen ja muu kokoonpano on kaksi amerikkalaista, kolme katalaania ja yksi skotti. Ehdotuksestani ruuanlaittovastuu on jaettu kahden hengen iskujoukoittain: minun ja skotin vastuulla on lauantain illallinen. Kuulemma hänen ruuanlaittotaitonsa on luokkaa "pilkkoo käskystä", mutta tämähän ei ole mulle mitään uutta.

Ja voipi olla, että tässä ei ole ihan viimeiset laskut kuitenkaan vielä. Mount Bakerillä lähellä Kanadan rajaa on nimittäin ainakin toistaiseksi aikomuksena pitää rinteet auki huhtikuun loppuun asti. Tämä on se paikka, jossa on tehty epävirallinen lumentulon maailmanennätys: 28 metriä ja 96 senttiä kaudella 1998-99.

Kumpikohan on muuttunut enemmän: minä vai netti? Jäin pohtimaan tätä, kun järjestellessäni selaimeni bookmarkkeja muistin, että 90-luvun puolesta välistä pitkälle 2000-luvun puolelle en käyttänyt lainkaan bookmarkkeja. Pidin niitä melko turhana ominaisuutena, koska linkit kannatti minusta laittaa omalle kotisivulle, josta ne on aina saatavilla riippumatta siitä, millä koneella nettiä selailee. Nykyään ei kovasti innostaisi jakaa bookmarkkeja koko maailman kanssa.

Joskus sitä pysähtyy ihmettelemään. Poikkesin työpäivän lomassa pankissa tallettamassa shekin, jolla työnantaja korvasi edellisen työmatkan kulut. Shekin saaminen ja tallettaminen tilille ei tuntunut mitenkään kummalliselta toiminnalta. Vaikka pitäisi. Eikä sekään että pankkineiti kysyi, miten päiväni oli siihen asti mennyt, vaikka sen nyt erityisesti pitäisi. Sen jälkeen ajoin Dick's Drive-In hampurilaisravintolaan, josta otin hampurilaisen ruokajuomaksi suklaapirtelön. Sekään ei tuntunut mitenkään kummalliseslta, vaikka pitäisi. Takaisin päin ajellessani mäen päällä risteyksessä näkyivät ensin Olympian lumihuippuiset vuoret lännessä, ja sitten keskustan pilvenpiirtäjät etelässä. Siinä kohtaa alkoi tuntua vihdoin tuntua kummalta, jopa epätodelliselta. Olenko oikeasti täällä? Onko tämä oikeasti minun oma autoni? Söinkö juuri hampurilaisen suklaapirtelön kera? Onko shekkien käsittely oikeasti minulle arkipäivää?

Työpaikan kahviautomaatin espressovalinta on alkanut tänään toimia. Latte ylimääräisellä espresso-shotilla on oikeastaan ihan hyvää. Kaipaan silti vanhaa kunnon kahvinkeitintä.

Kuuntelin eilen illalla Maija Vilkkumaan Tampere-Talossa 10.2.2007 äänitetyn konsertin, joka minulle tänne ystävällisesti toimitettiin. Aika mielenkiintoista, miten kaukana levyversioista monet sovitukset olivat. Konsertista tuli mieleen "Vesa-Matti Loiri ja muut eturivin suomalaiset muusikot esittävät Junnu Vainiota" -tyyppiset konsertit, joita aina silloin tällöin televisiosta tulee. Ja se ei ole hyvä mielleyhtymä se. Ei tuo konsertti silti toki aivan huono ollut, mutta kyllä Maija saisi minusta pysytellä rock-puolella. Ja niin varmaan ainakin toistaiseksi pysyykin, ei siinä mitään. Niin ja varmasti konsertti olisi ollut paikanpäällä paljon parempi kokemus.

Tänään pääsin taas vaihteeksi laskettelemaan. Esimieheni järjestämä "Friends of Finland" -grilli-ilta venähti lauantai-iltapäivästä pitkälle aamuyöhön, joten lähtö viivästyi pahasti. Niinpä päätin mennä lähimpään paikkaan eli Snoqualmie Passiin tunnin ajomatkan päähän, enkä ehtinyt laskea sielläkään kuin kolme tuntia. Paluumatkalla poikkesin katselemassa Twin Peaks- nähtävyyksiä. Twin Peaks -nimistä paikkakuntaa ei ole olemassa, mutta kuvauspaikat toki löytyvät. Sarjassa Twin Peaks sijoittui Washingtonin koillisnurkkaan, mutta oikeasti kuvasuspaikat ovat tääällä luoteessa hyvin lähellä Seattlea. Twin Peaks on kompositio suhteellisen pienellä alueella sijaitsevista paikoista, joista suuri osa on yhä olemassa.

Norma Jenningsin Double R Diner on tietenkin yhä olemassa. Kahvi ei ollut ehkä ihan niin jumalaista kuin FBI-agentti Dale Cooper oli antanut ymmärtää, mutta kirsikkapiirakka oli kyllä erinomaista. Myös Great Northern -hotelli komean vesiputouksen päällä on tietenkin yhä pystyssä. Lisäksi kävelin hetken matkaa aika puistattvan näköisillä rautatiekiskoilla, ja löysin huvimajan, joka vähintäänkin muistutti kovasti sitä, jossa Donna, James ja Maddy huijasivat Dr. Jacobia luulemaan, että Laura on yhä hengissä.
Joskus voisi paremmalla ajalla mennä tämän oppaan kanssa etsimään vielä muutamia paikkoja. Tämänpäiväinen reissu kun ei ollut ihan suunniteltu, vaan syntyi siitä kun hissien sulkeutuessa huomasin, että valoisaa aikaa on vielä pari tuntia jäljellä.