Tänään oli ohjelmassa kaksi kansallispuistoa. Vaikka Sequoia ja Kings Canyon ovat kiinni toisissaan, päivä riitti kaiken näkemiseen vain juuri ja juuri. Päivään osui myös ylivoimaisesti hienoin kokemani kohtaaminen villieläinten kanssa.

Ensimmäiseksi ajettiin Kings Canyoniin, jossa mieleen tulvivat vajaan parin vuoden takaiset muistot Yosemitesta. Molempien kansallispuistojen ydin on nimittäin jääkauden muokkaama upea graniittiseinäinen laakso, ja nämä laaksot ovat hämmästyttävän samankaltaiset. Yosemite on varmaankin se kauniimpi, mutta jos sitä ei olisi olemassa, kaikki olisivat kuulleet Kings Canyonista. Hieno paikka kerta kaikkiaan, ja mikä parasta, Yosemitea riivaavat turistilaumat puuttuivat lähes tyystin.

Mielenkiintoista nähtävää olivat myös Kings Canyonin hallitut maastopalot. Metsän ajoittainen palaminen on tietenkin metsän menestymisen kannalta välttämätön uusiutumisprosessi. Pitkään oli niin, että USA:n kansallispuistoissa ei metsän anneettu koskaan palaa, mutta sittemin oivallettiin, että metsää täytyy aika ajoin polttaa. Tarkan näköistä hommaahan tuo oli siitä päätellen, että alueilla oli selvästi saatu palamaan tarkast se minkä haluttiin palavan, ja vain se. Toisaalta oli aika yllättävää, että Kings Canyonilla oli muutamassa kohdassa vielä liekkejä, eikä kukaan ollut sitä vahtimassa. Toki paikat olivat sellaisia, ettei todellista vaaraa tulen irti pääsemisestä ollut. Esimerkiksi yksittäinen kanto paloi muuten jo palaneen alueen keskellä. Luulisi kuitenkin, että näin kuivalla alueella oltaisiin tosi tarkkoja.

Sequoian juttu on mammuttipetäjät. Tämä punapuulajike kasvattaa kaikista leveimmät rungot: parhaimmat ovat useita metrejä leveitä. Puistossa on myös tilavuudeltaan maailman suurin puu, jota tietenkin käytiin katsomassa. Mittasuhteita vain on näitä puita katsoessa vaikea hahmottaa. Vaikka samassa metsässä kasvaa sekä mammuttipetäjiä että tavallisen kokoisia puita, mammuttipetäjiä on hankala nähdä niin isoina kuin ne todella ovat. Aivan vieressä seisominen toki auttaa vähän, mutta oikeastaan vasta ottamiani valokuvia isolta ruudulta katsoessa hahmotin, millaisista jättiläisistä on kyse. Varsinkin kun katsoo alla vasemmalla olevaa kuvaa, jossa nojaan mammuttipetäjään.


Päivän paras hetki sattui kun käveltiin punapuiden reunustaman niityn ympäri. Aivan polun vieressä oli nimittäin mustakarhuemo ja kaksi pienen pientä pentua puussa. Etäisyyttä emoon oli korkeintaan 15 metriä, ja vaikka mustakarhut yleensä ovat kilttejä nalleja, kävi mielessä, onko kuitenkaan hyvä idea jäädä paikalle päivystämään. Jäätiin kumminkin, ja tilanne huipentui siihen, kun pennut kapusivat perä perää puunrunkoa pitkin alas emonsa huomaan. Uskomaton näky. Suloisia otuksia kerta kaikkiaan.

Karhuja aikamme ihailtuamme kävimme vielä kiipeämässä Moro Rockille. Tamperelaisena tämä oli tietenkin aivan pakollista, mutta lähes 360 asteen näkymät kiven päältä olivat kyllä 15 minuutin huhkimisen arvoiset. Erityisesti Sierra Nevadan lumihuippuiset vuoret näyttivät komeilta, vaikka tänäänkin ikävä kyllä näkyvyys oli aika huono. En tiedä johtuiko tämä Pohjois-Kalifornian metsäpalojen savusta vai Etelä-Kalifornian savusumusta.

Yöksi ajettiin Tyynen valtameren rannalle Venturaan Los Angelesin lähistölle. Ajoa kertyi tänäänkin 400 mailia, ja siitä suuri osa kansallispuistojen mutkittelevilla vuoristoteillä. Se alkoikin käydä rasittavaksi, varsinkin kun olen eilen ja tänään ajanut kaiken itse. Enää ei onneksi tarvitse vuorille lähteä, ja huomiselle ei ole tiedossa juuri yhtään ajoa. Ihan vielä ei kuitenkaan ole aika luovutaa autoa, vaan huomenna kuitataan vielä yksi kansallispuisto.

Tämän päivän kohde oli Lassen Volcanic National Park. Tämä kansallispuisto perustettiin heti sen jälkeen kun Lassen Peak eli Kaskadien eteläisin tulivuori purkautui väkivaltaisesti keväällä 1915. Nykyään alueella ei ole juurikaan ilmeisiä jälkiä tästä purkauksesta, mutta paikka on toki silti käymisen arvoinen.

Aamu ajettiin taas savussa, mutta Lassenissa sitä ei onneksi tänään ollut ennen kuin myöhään iltapäivällä. Siinä kävi kyllä hyvä tuuri, sillä eilen savua oli ollut kuulemma niin paljon, että haikkailu olisi jäänyt haaveeksi.

Päivä aloitettiin viiden kilometrin haikilla Bumpass Helliin. Alue on kuin pieni pala Yellowstonea: rikin hajua, höyryäviä ja kohisevia reikiä, värikkäitä kuumia lammikoita ja kiehuvan kuplivaa mutaa oranssinvärisessä laaksossa. Tuttua kamaa, mutta tämä pieni alue oli kyllä kaunis ja kiehtova. Yellowstonen tapaan Bumpass Hell on muinoin romahtaneen tulivuoren kalderassa. Tosin Yellowstonen kaldera on paljon suurempi, ja siksi siellä on paljon enemmän nähtävää.

Päivän päähaikki vei 3187 metriä korkean Lassen Peakin laelle. Tämä onkin sitten ensimmäinen yli 3000 metriä korkea huippu jonka olen valloittanut. Täkäläisissäkin yksiköissä ylittyi tärkeä raja, sillä nyt oltiin myös yli 10 000 jalan korkeudessa. Tosin valloituksesta vie hohtoa se, että koko haikkiin meni aikaa vain alle neljä tuntia. Aloituskorkeus oli nimittäin niin suuri, että korkeuseroa haikille tuli vain noin 600 metriä ja pituutta noin kahdeksan kilometriä. Joka tapauksessa oli hienoa kerrankin päästä perille asti: siitä on todistekin alimmassa vuorikuvassa. Oli hauskaa, että vuoren laella oli iso kivi, joka oli selkeästi se aivan korkein piste, ja totta kai sen kiven päälle oli kavuttava.

Maisemat olivat kyllä koko haikin ajan hienot. Itse vuori näytti hyvin samanlaiselta kuin Mount Rainier kotipuolessa, ja on helppo uskoa, että on kyse saman vuorijonon tulivuorista. Kovin kauaksi ei kylläkään savun takia nähty. Kirkkaana päivänä olisi varmaan ollut vielä upeammat maisemat, mutta eipä tuo nyt hirveästi jäänyt harmittamaan.

Vuorelta alas tultaessa metsäpalojen savu alkoi työntya Lassen Peakin alueelle, ja lopulta aivan lähimmätkin huiput näkyivät vain epämääräisinä hahmoina. Koko ilta ajettiinkin taas savussa, kunnes lopulta päästiin Fresnoon asti. On se vain uskomatonta miten laajalla alueella savua on.

Maileja kertyi tänään 400. Los Angelesiin on pitkä matka, varsinkin jos tekee ylimääräisiä koukkauksia. Tosin eipä näillä maileilla olisi vielä ihan perillä vaikka olisi suoraankin mennyt.

Matka alkoi upeassa kelissä. Washingtonissa ei nähty pilven pilveä, eikä liioin Oregonissa, joten kaikki Kaskadien suuret tulivuoret näkyivät upeasti. Pohjois-Kaliforniassa nähtiin vielä kaunis Mount Shasta, mutta sitten pimeni. Alueen metsäpaloista tulee nimittäin niin paljon savua, että aurinko ei paista savuverhon läpi. Näkyvyyskin on aivan minimissään: aivan lähelläkin olevat kukkulat näkyvät vain siluettina. Laskevan auringon punaiseksi värjäämä savutaivas olikin melko uskomattoman näköinen.

Yötä ollaan suunnitellusti Reddingissä, 600 mailin eli liki tuhannen kilometrin päässä kotoa. Kaupunkikin on tietysti savun peitossa, ja savun haju onkin melkoinen. Epätodellista tunnelmaa lisää sekin, että lämpötila on vielä nyt iltakymmeneltäkin 33 astetta. Päivällä päästiin lähes 40 asteeseen.

Tiesin Kalifornian metsäpalo-ongelmista jo ennen USA:han muuttoa, mutta viimeisen puolentoista vuoden aikana tilanne on todella konkretisoitunut. Taas kerran kun edessä on Kalifornian matka, saa selailla nettiä ja selvitellä, mitkä tiet ovat metsäpalojen takia poikki. Tällä kertaa palaa Kalifornian pohjoisosissa, joten ylihuomisesta voi tulla mielenkiintoinen. Onneksi juuri nyt yksikään tie jota aiomme käyttää ei ole poikki: toivottavasti tilanne ei muutu. Ilmanlaatukin voi olla ongelma, sillä lauantain kohteessamme Lasssen Volcanic National Parkissa se on metsäpalojen takia virallisesti unhealthy. Saapa nähdä kuinka siellä pystyy ja uskltaa haikata. Itse puistossa ei toki pala.

Tänä iltana kokoonnutaan vielä grillailemaan muutaman työkaverin kanssa. Täytyy kuitenkin ottaa ilta rauhallisesti, sillä huomenna on aikainen lähtö ja edessä lähes tuhannen kilometrin ajo Reddingiin Kaliforniaan.

Olen viime päivinä miettinyt, mitä jään Seattlesta kaipaamaan. Tai siis elämästäni täällä. Ainakin seuraavia asioita tulee mieleen:

Vuoret. Joka ikinen kerta kun lähden kotoa, katson ensin vasemmalle tarkastaakseni näkyvätkö Olympian vuoret, ja sitten oikealle tarkastaakseni näkyvätkö Kaskadit. Kun vielä pääsen kotitaloni eteläpuolelle, katson näkyykö Mount Rainier. Seattlen paikallisen säätilan tai taivaan pilvisyyden perusteella on mahdoton päätellä mitään vuorten näkyvyydestä. Joskus Seattlessa on aurinkoinen päivä, jona vuoret eivät näy. Joskus on täysin pilvinen päivä, jona vuoret näkyvät. Joskus näkyy Olympia muttei Kaskadit, joskus toisin päin ja joskus molemmat. Mount Rainier muita selvästi korkeampana elää tämän suhteen aivan omaa elämäänsä. Ja joka kerta se säväyttää kun vuoret näkyvät täysin terävinä, varsinkin niinä harvinaisina päivinä kun missään suunnassa ei näy pilven pilveä, ja tuntuu siltä että kunnolla kurottamalla vuoria voisi koskettaa.

Vuoret ovat siis läsnä jokaisessa päivässäni. Sitäkin oleellisempaa on se, että vuorille on koska tahansa helppo mennä. Jo tunnin ajomatkan päässä on hienoja haikkeja ja laskettelurinteitä, ja jos lisää ajoa tunnin tai pari, ollaan jo aivan erityisissä paikoissa. Viimeksi viime viikolla selailin kirjakaupassa Washingtonin haikkeja luettelevia kirjoja. Täällä olisi niin monta hienoa haikkia, että noita kirjoja selatessa tulee aina mieleen, kuinka hienoa olisi jos noita haikkeja voisi keräillä useamman vuoden ajan.

Fremont. Pidän asuinpaikastani ihan järjettömästi. On kuin asuisi keskustassa, mutta kuitenkaan ei ole suuren kaupungin keskustan huonoja puolia. Tämä on kuin pikkukaupunki suurkaupungissa, mutta ei sellaisella urban sprawl -tavalla. Sinne oikeaan Seattlen keskustaankin kun pääsee bussilla 20 minuutissa. Ja lisäksi tämä pikkukaupunki on aina täynnä elämää, viikonpäivästä riippumatta. Esimerkiksi eilen maanantaina totesin, että eräässä lähibaarissa soi live-musiikki, ja väkeä oli siellä ja muissa ravintoloissa vaikka kuinka paljon. Aloin muistella millaista on olla liikkeellä Tampereen keskustassa maanantai-iltana. Se kieltämättä vähän masensi.

Olut. Paikallinen olut on erinomaista, eikä sitä saa muualta kuin täältä. Ongelma ei ole se, että sitä ei saa Suomesta, vaan se, että sitä ei saa juuri muualta kuin Washingtonista. Monen panimon tuotantomäärät ovat niin pieniä, ettei olutta yksinkertaisesti riitä osavaltion ulkopuolelle myytäväksi. Minulla on täällä monta suosikkiolutta, ja moni niistä on sellaisia, etten tiedä vastaavaa olutta jota saisi muualta. Paluu massatuotetun teollisen oluen juojaksi ei tunnu kivalta ajatukselta.

Hampurilaiset. Suomesta ei saa hampurilaisia. Se on valitettava tosiasia, mutta niin vain on. Ensimmäinen Suomessa syöty "hampurilainen" on USA:sta palatessani aina ollut varsin karu kokemus. Pikaruokahampurilaiset ovat tietenkin molemmissa maissa suunnilleen yhtä huonoja, enkä tässä niitä tarkoitakaan.

Matkustelu. Vaikka juuri nyt kaipaan Euroopan reppureissumahdollisuuksia, amerikkalaisia road trippejä tulee varmasti ennen pitkää ikävä. Muitakin reissua olisi voinut tehdä, ja varmasti tulisi tehtyä jos tänne pysyvämmin asettuisi. Tein jossain vaiheessa tietoisen ratkaisun keskittyä Amerikan kansallispuistoihin ja muihin luontonähtävyyksiin, mutta kieltämättä pikkuisen mielessä pyörii, että USA:n eteläpuolella olisi monta kiinnostavaa kohdetta, joihin olisi tästä ollut helppo lähteä kun olisi ollut valmiiksi suunnilleen samalla aikavyöhykkeellä.

Ostosmahdollisuudet. En kovin usein hanki tavaraa tai käy ostoksilla. Silti on mahtavaa, että kun jotakin pitää hankkia, se on helppoa. Melkein mikä tahansa tavara maan ja taivaan välillä löytyy nettikaupasta, joka tarvittaessa toimittaa tavaran seuraavana päivänä. Erityisesti jotakin vähän erikoisempaa tavaraa hankkiessa ero Suomeen on valtava. Tässä maassa on niin paljon väkeä, että kaikelle löytyy markkinansa. Lisäksi logistiikkaketjut on viritetty niin äärimmilleen, että tavara tosiaan tulee seuraavaksi päiväksi vaikka tuhansien kilometrien päästä.

Tähän kaipuulistaan liittyy tämänaamuinen päätökseni: vietän elo-syyskuussa Seattlessa noin 30 päivää. Tämän homman ratkaisi lopulta asumisjärjestelyt. Totesin nimittäin, että viikko Seattlessa on työasioiden kannalta auttamattomasti turhan vähän, ja toisaalta juuri tuota pidempää aikaa ei viitsisi kenenkään nurkissa asua. Yksityisyyden puute nimittäin alkaisi äkkiä rassata. Niinpä vuokraan oman kalustetun kämpän samasta paikasta, jossa asuin kesällä 2006 vajaan kolme kuukautta. Minimivuokra-aika on siellä 30 päivää, joten tuo tämän sitten ratkaisi. No, toki voin olla asunnossa hieman lyhyemmän ajan, mutta 30 päivästä maksan.

Nyt pitää sitten tehdä tuonne vuokrasopimus ja lähettää varausmaksu shekillä. Aika jännä järjestellä kahta muuttoa yhtä aikaa. No, ehkä vähän liioittelua kutsua tuota jälkimmäistä muutoksi, mutta kuitenkin.

Fremontissa juhlistettiin lauantaina keskikesää ja virallista kesän alkamista perinteiseen tapaan paraatilla. Paraatireitin loppu on sama kuin työmatkani, ja seurasin taas paraatia tutulla paikalla kivenheiton päässä kotitaloni aulan ovelta. Kuvissa näkyvä punainen markiisi on nimenomaan meidän talon markiisi. Tämä oli muuten jo kolmas Juhannus putkeen Fremontissa. Jospas sitä ensi vuonna olisi vaihteeksi Suomessa.

Ennen varsinaista paraatia paraatireitin valtasivat taas kerran alastomat polkupyöräilijät. Näin kolmannella kerralla juttu alkoi jo tuntua aika vanhalta, mutta kieltämättä joukossa oli taaskin tosi hienoja vartalomaalauksista. Ja sitten oli tietenkin muutama, joilla ei ollut mitään maalauksia – enimmäksen rumia miehiä.

Varsinainen paraati oli taas kerran hieno yhdistelmä pelkästään hauskanpitoon keskittyneitä porukoita ja kovasti kantaaottavia porukoita. Ensimmäiseen kuului muunmuassa yksi naisporukka, joka oli kiinnittänyt tisseihinsä mitä hassuimpia viritelmiä. Olivat kehittääneet laulunkin, jota en valitettavasti älynnyt ottaa videolle. Jossain kohtaa laulettiin ainakin, mitten tissit heitetään seuraavaksi olkapäille. Muut hauskanpitoporukat eivät jääneet niin mieleen, mutta musiikkia, tanssia, upeita vaatteita ja hienoja pyörillä liikkuvia paraatihökötyksiä oli vaikka kuinka paljon. Niin ja alastomuuttakin, muttei monellakaan ihan niin pääosassa kuin pyöräilijöillä. Kieltämättä yläosattomat hulahula-vanteen pyörittäjät jäivät mieleen. Niin ja yksi porukka, joka antoi halauksen kaikille jotka vain kätensä levittivät. Itsekin taisin saada viisi, vaikken edes kerjännyt.

Kantaaottavista porukoista ehkä vaikuttavin oli porukka, joka kuljetti hautajaismusiikin soidessa mustalla pedillä makaavaa Vapauden patsasta. Heidän perässään kulki oranssiin vanginpukuun ja mustaan kaapuun pukeutunut ristiä olkapäällään kantanut mies, mutta tältä osin symboliikka ei minulle täysin auennut. Yhdellä naisella oli missinauha, jossa luki "I miss America". Tämä viesti toki aukesi heti. Tosin olin nähnyt sen jo aiemmin Waiting for the Interurban -patsaan ihmishahmoille puettuna. Kaikkein persoonallisin oli kylläkin kaveri joka oli muutoin alaston, mutta oli kehystänyt sekä takapuolensa että etumuksensa. Takana luki kehyksessä "Geroge W" ja edessä "Cheney". Ja siis se "Dick" ei lukenut, vaan roikkui kaikkien nähtävillä. Oivaltavaa ja mautonta yhtä aikaa.

Paraatin jälkeen juhlat jatkuivat iltamyöhään asti Gas Works Parkissa ja Fremontin keskustan kaduilla. Paikallisia bändejä, festariruokaa ja olutta. Ja aivan älytön määrä erilaisten järjestöjen ja kauppiaiden kojuja. Erityisesti vasemalle kallellaan olevat liberaalit järjestöt olivat liikkeellä ACLU:sta lähtien. Ja tietenkin osa noista porukoista on aika out there. No, oli siellä esimerkiksi abortin vastustajillakin kojunsa kyllä.

Minä pyöriskelin Fremontissa vain muutaman tunnin, sillä alkuillasta oli jalkapalloporukan kokoontuminen kaverillani Shorelinessa eli Seattlen naapurikaupungissa kymmenisen kilometriä Fremontin pohjoispuolella. Kaverini järjesti läksiäisbileet lyhyellä varoitusajalla, ja parikymmentä hyvää tuttuani tulikin paikalle. Oli aivan mahtavan hauska ilta, mistä sain maksaa hieman veroa siitä lähtien kun aamuyöllä ensimmäisen kerran heräsin sohvalta.

Tänään olen viettänyt krapulapäivää muuttoa järjestellen. Lopulta kävi niin, että kaikki huonekalut lähtivät vasta tänään. Jonkin verran oli roudattavaa, mutta nyt on kevyt olo, kun kaikki on viety, eikä tarvitse tästä enää stressata. Kotona on vähän samanlainen tunnelma kuin ensimmäisellä viikolla. Nyt on sentään televisio, kaksi tuolia (toinen television alla) ja pöytä, niin ei tarvitse ihan koko ajan lattialla olla.

Huonekalujen uloskantamisen lisäksi olen pakkaillut autoon meneviä pahvilaatikoita. Jokainen autoon menevä tavara pitää (periaatteessa) olla numeroitu ja listattuna pakkauslistassa. Päädyin lopulta tekemään niin, että numeroin laatikot, ja listasin laatikoiden sisällön tarkasti. Saa luvan kelvata. Rahtifirman edustaja oli sitä mieltä, että todennäköisesti menisi läpi vaikka vain sanoisi jotakin että "estimated N items of personal effects packed loose into car". Ei taida tämäkään mitään rakettitiedettä olla. Laatikoihin virittelin ihan vain varmuuden vuoksi jonkin standardin mukaiset komeat "this side up" -kyltit. Netistä löytyi sopiva kuva firmalta, joka myy noita tarroina. Minä tulostin kuvan ja vähän askartelin teipin kanssa.

TODO-lista on kuitenkin edelleen aika pelottavan pitkä, mutta eiköhän tämä tästä, eikä tässä nyt mitään suurta hätää ole vaikka joku asia jäisi ennen lähtöä tekemättäkin. Ja onneksi edessä on Kalifornian reissu, jolla saa vielä vähän rentouduttuakin.

Nyt se sitten alkaa konkretisoitua, että olen muuttamassa pois. Tänä iltana nimittäin minulta haettiin ensimmäinen huonekalu pois, ja nyt pitää miettiä missä vaatteita jatkossa pidetään kun ei ole enää lipastoa. Huomenna viedään makuuhuoneesta loputkin, eli sänky, yöpöytä ja uplight. Täytyy miettiä viritänkö patjani makuuhuoneeseen vai olohuoneeseen. Ensimmäisessä ei nimittäin huomisen jälkeen ole mitään keinovaloa, ja jälkimmäiseen tulee kyllä hyvin tilaa sunnuntaina, kun sohva ja hyllykkö lähtevät. Jäljellä on sen jälkeen neljä yötä kotona, viisi yötä Kaliforniassa autonvientireissussa. ja lopuksi vielä neljä yötä kotona. Vähiin käy, mutta on kiva että tässä lopussa on vielä jotakin muutakin kuin lähtöjärjestelyjä.

Bensan hinta on taas täällä laukannut ylöspäin. Nykyisin normaali yleisin gallonahinta näyttää meilläpäin olevan $4.35, mutta onpa näkynyt jopa yli $4.50 hintoja. En tästä muuten jaksaisi taas kirjoittaa, mutta tänään tuli mieleeni, että Yellowstonen reissulla ihmeteltiin aivan törkeän kalliita bensanhintoja Cooke Cityssä kansallispuiston koillisen sisäänkäynnin tuntumassa. Kyseiseen 150 asukkaan kyläpahaseen pääsee vain Yellowstonen läpi lännestä tai idästä hankalan vuoristotien läpi, joten ei ihme että bensan hinnat ovat tähtitieteelliset. Niin tähtitieteelliset, että otin viime syyskuussa bensa-aseman hinnastosta valokuvan. Tarkistin äsken mikä hinta oli: $3.70 per gallona. Nyt yhdeksän kuukautta myöhemmin noin halvoista hinnoista voi vain unelmoida.

Tänä iltana tutustuin Seattlen alamaailmaan. Pioneer Squarella nimittäin pääsee turistikierreokselle maanalaiseen Seattleen, ja päätin nyt sitten kuitata tämänkin turistijutun tässä viime metreillä. Pioneer Square on se Seattlen vanhin alue, josta viimeksi pari viikkoa sitten laitoin blogiin kuvia.

Suurin osa kierroksista on kaikenikäisille sopivia, mutta illan viimeinen kierros on aina lapsilta kielletty versio, jossa 1800-luvun loppupuolen Seattlesta kerrotaan kaunistelematta. Viinaa, huumeita, murhia ja prostituutiota. Sellaistahan se tuoreessa satama- ja sahakaupungissa on noina aikoina ollut. Opas kertoikin, että illan viimeinen kierros on hänen suosikkinsa, kun saa kertoa millaista elämä on oikeasti ollut. Tai niinkuin hän itse kiertueen aluksi sanoi: "I can say whatever the f*** I want". Luulen että tuon f-sanan tarkoitus oli saada kierrokselle mahdollisesti eksyneet herkkähipiäiset tajuamaan, että kierros ei ole ihan heidän juttunsa. Tarinat olivat nimittäin aika rankkoja ja kaunistelemattomia. Kerrankin amerikkalainen turistikierros, joka oli oikeasti hyvä!

Alkuperäinen puutalo-Seattle rakennettiin 1850-luvulla aivan Elliot Bayn rantaan. Ongelmaksi muodostui se, että alue tulvi toistuvasti nousuveden aikaan. Ensimmäisinä vuosikymmeninä Seattlessa ei ollut minkäänlaista viemäröintiä, joten voi vain kuvitella kuinka miellyttävä haju kaupungissa oli, kun kaikki mitä ihmiselämä tuottaa tulvi joka paikkaan. Sittenkin kun viemäröinti rakennettiin, sen ongelma oli, että se usein tulvi nousuveden aikaan muun muassa vessoista yli. Kulemma pöntöistä tuli pahimmillaan ihan geysiirejä.

Sitten vuonna 1889 Seattlen keskustakorttelit paloivat. Sen sijaan että kaupunki olisi vain rakennettu uudestaan, ainaisiin tulviin kyllästyneet kaupunginisät päättivät, että kaupungin kadut korotettaisiin kerrosta ylemmäksi. Ongelmana vain oli, että kaupunki omisti vain kadut, mutta jalkakäytävät ja tontit olivat yksityisessä omistuksessa. Ja nämä omistajat halusivat ymmärrettävästi rakentaa kauppansa uudelleen heti sen sijaan että olisivat odottaneet monta vuotta katujen korotuksen valmistumista. Kaupunki kuitenkin päätti korottaa pelkät kadut. Kadun ja jalkakäytävän väliin rakennettiin seinä, katu täytettiin maalla, ja lopputuloksena kauppojen ensimmäiset kerrokset ja jalkakäytävät olivat kerroksen verran katutason alapuolella. Melko uskomaton ratkaisu! Aluksi alakertaan pääsi kaduilta tikapuita pitkin, mutta lopulta jalkakäytävät katettiin, jolloin syntyi kaupunki kaupungin alle.

Maanalaisessa Seattlessa oli tietenkin aika hurja meininki, eikä Kolndiken vuoden 1897 kultrarynnäkkö jo aiemmin mainitsemiani lieveilmiöitä ainakaan vähentänyt. Seattlehan varusti suurimman osan näistä kullansokaisemista, ja ne harvat jotka kultaa löysivät tulivat usein juuri Seattleen vaihtamaan kullan rahaksi. Ilman kyseistä kultarynnäkköä Seattlesta ei luultavasti olisikaan koskaan tullut isoa kaupunkia, mikä on sikäli jännä homma, että koko kultarynnäkkö kesti vain vuoden verran. Moni Seattlesta lähtöisin oleva iso yritys on nimenomaan Klondikesta kultaa löytäneen perustama.

Valokuvia ei nyt tullut. Muistin kyllä ottaa mukaan kameran, mutta muistikorttia en. Tämä ei nyt hirveästi jaksa harmittaa, sillä maan alta tuskin olisi kovin edustavia kuvia kuitenkaan saanut. Jännää siellä oli kuitenkin liikkua. Erityisen jännää oli, kun katsoimme ensin katutasossa jalkakäytävässä olevaa lasitusta, ja myöhemmin seisoimme samassa paikassa maan alla. Yllättävän hyvin tuollainen kattoikkuna valaisee, vaikka lasista ei tietenkään näe läpi. Katutasossa ohi kävelevien ihmisten varjot kylläkin näkyivät ja kenkien kopina kuului voimakkaana.

Tänään sain viimeisellekin isommalle huonekalulleni ostajan. Runkopatja meni kaupaksi samaan suuntaan kuin kaikki muukin, sillä senkin osti kaveri jonka kanssa laulan jalkapallokatsomoissa. Taas kerran olen onnellinen siitä, että minulle on tällainen kaveripiiri muodostunut. Työpaikalla olisi ollut jotenkin kiusallista alkaa huonekaluja kaupata, mutta tämän porukan keskustelufoorumilla homma meni luontevasti. Netissäkin olisi tietenkin voinut ilmoitella vaikkapa Craigslistillä, mutta on oikein mukavaa ettei tarvitse ventovieraiden kanssa olla tekemisissä.

Sohvapöytä ja tv-taso ovat vielä myymättä, mutta ne ovat niin pieniä, että jos ne eivät mene kaupaksi, saan vietyä ne lahjoituksia vastaanottavalle hyväntekeväisyysjärjestölle helposti omalla autollani. Lähimpään vastaanottopisteeseen on matkaa vain nelisen kilometriä, ja ajattelin joka tapauksessa viedä sinne kaikki astiat ja ruuanlaittovälineet.

Kaiken olen kyllä myynyt joka tapauksessa aivan pilkkahintaan, yhteensä 350 dollaria taidan kaikesta saada. Muistaakseni maksoin näistä reilu vuosi sitten noin 1500 dollaria. Ajattelen tuon niin, että ulkomailla asumisesta syntyy kuluja, ja tuo on yksi niistä. Eihän tänne lentäminenkään ilmaista ollut. Ja toisaalta huonekalujen vuokraaminen olisi ollut vielä kalliimpaa. Onneksi on IKEA.

Tänäänkin oli hieno keli ja vuoretkin tulivat pilvistä iltapäivällä. Niinpä päätin käydä katsastamassa ehkä tärkeimmän pakollisen Seattlen nähtävyyden eli Space Needlen. Space Needle onkin tärkeä osa Seattlea: vuoden 1962 maailmannäyttelyyn rakennettu torni on yksi niistä harvoista asioista joista Seattle tunnetaan maailmalla. Pidän siitä, kuinka torni näkyy vähän joka puolella Seattlen ydinalueilla, ja on aina läsnä minun arkipäivässäni. Kaunis rakennelma. Olen joskus miettinyt, että olisi pitänyt kerätä kuvasarjaa erilaisista torninäkymistä, siis niistä klassisista ja harvinaisemmista.


Olin tähän asti kuitenkin välttänyt torniin nousemista pääasiassa kahdesta syystä. Liput ovat törkeän kalliita ($16) ja paikka on täynnä turisteja (olivat tänään odotetun ärsyttäviä). Lisäksi torni ei ole likikään Seattlen korkein näköalapaikka (korkein löytyy keskustasta Columbia Center -pilvenpiirtäjästä), eikä kukaan ole näkymiä erityisesti kehunut. Eikä torni muuten korkeuden puolesta mikään erityinen olekaan: 184 metrillään se on vain 16 metriä korkeampi kuin Näsinneula. Esimerkiksi Eiffel-torni on 324 metrinen, ihan eri luokkaa siis.

Space Needle on kuitenkin ainoa paikka, josta saa täyden 360 asteen näkymän Seattlen alueelle. Ja se tekee paikasta kuitenkin erityisen. Olikin hyvä, että en mennyt paikalle ennen kuin tunsin Seattlen alueen perinpohjin. On nimittäin mukavaa ymmärtää näkemänsä.

Vuoret näyttivät upeilta – Kaskadit idässä ja Olympia lännessä – mutta sen verran oli ohutta pilveä, että lumihuiput erottuvat kuvista vain juuri ja juuri. Mount Rainierkin tuli esiin juuri sopivasti sinä aikana kun tornin huipulla olin. Puget Sound vilkkui sinisenä, mutta vielä upeammalta näytti purjeveneitä kuhiseva Lake Union. Keskusta näytti siltä, että jokin tärkeä palanen puuttui sen edestä. Arvatkaa mikä.

Tornista alastultuani pyöräilin vielä Puget Soundin rannalle Olympic Sculpture Parkkiin.Viime vuonna perustettu puisto on oikeastaan ulkoilmamuseo, jossa on koko joukko moderneja veistoksia. Oikein miellyttävä paikka ainakin näin aurinkoisena kesäpäivänä.

Lopuksi kävin vielä (taas kerran) Kerry Parkissa ihailemassa keskustanäkymiä. Kyllä maisema vain täältä on ihan toista luokkaa kuin Space Needlestä. Tällä kertaa Mount Rainierkin oli hienosti näkyvissä. Se on se valtava valkoinen möykky kuvan oikeassa reunassa horisontin yläpuolella. Kuulemma on ihmisiä, jotka sen näkiessään eivät usko että niin ylhäällä voi olla vuori, ja sanovat että sen on pakko olla vain pilviä. Varsinkin Space Needlestä katsottaessa vuori kyllä näyttääkin olevan ihan luonnottoman ylhäällä.