Tänään minulla oli tieteen osalta vähän kevyempi päivä, ja ehdin ennen iltaa pariinkin kertaan kaupungille. Jälkimmäisellä kierroksella aurinkokin alkoi paistaa ihan tosissaan. Boston tuntuu aivan mainiolta paikalta. Täällä voisin helposti kuvitella vaikka asuvanikin jonkin aikaa. Hieman tästä tulee mieleen New York, joskin sillä erolla että Boston on pelkästään miellyttävä paikka kun taas New York on yhtä aikaa miellyttävä ja ahdistava.

Sen verran lyhyitä kaupungille pyrähtämiset kuitenkin olivat, että oli pakko suunnitella ne niin että pääsin takaisin maanalaisella. Se olikin elämys sinänsä. Maanalaisen vanhin osuus on nimittäin rakennettu jo vuonna 1897, seitsemän vuotta ennen New Yorkin maanalaista. Ja iän kyllä huomaa. Tuo kaikista vanhin osuus tuli ajettua useampaan kertaan, koska se on aivan hotellini lähellä. Rata on aivan järkyttävän mutkitteleva, ja juna klonksuttaa nämä osuudet aivan matelemalla. Jostain syystä juuri ennen hotellini vieressä olevaa asemaa juna myöskin aina pysähtyy aivan lyhyeksi hetkeksi ennen kuin jatkaa asemalle ja pysähtyy uudelleen.

Lounasta söin Chinatownissa. Kiinalainen ruoka on hyvä ratkaisu aina kun on kiire: se tulee pöytään nopeasti ja on yksinkertaista syötävää ainakin jos valitsee annoksen oikein. Lisäksi se on halpaa ja herkullista. Tavoitteena on aina olla ravintolan ainoa ei-kiinalainen. Se toteutuikin, aluksi tosin niin, että olin ravintolan ainoa asiakas. En vain kehdannut kääntyä yläkerrassa olevasta ruokasalista poiskaan kun oli jo tervehditty. Ruokailun aikana ravintolaan tuli kuitenkin useampi kiinalainen seurue, varmaan parikymmentä ihmistä yhteensä. Olin vain ollut niin aikaisessa. Syödessäni huomasin, että keittiön vierssä oli akvaario, jossa olevat kalat eivät näyttäneet lainkaan siltä että ne olisi hankittu koristeiksi.

Chinatownista jatkoin keskustaan, ja löysin sieltä varsin viihtyisän kävelypainotteisen ostoskadun. Aivan kuten New Yorkissa, uudet ja vanhat rakennukset olivat keskustassa yhtenä sekamelskana. On jotenkin jännän näköistä kun kirkot ja muut verrattain matalat vanhat rakennukset ovat niiden jälkeen rakennettujen uusien ja vanhojen pilvenpiirtäjien puristuksessa. Ja sitten yhtäkkiä rakennusten välistä voi löytyä vaikka hautausmaa.

Toisen reissun aloitin hotellin läheisestä Boston Common -puistosta.Ihan Central Parkin kokoinen tämä ei ole, mutta valtavan suuri se on kumminkin. George Washington ratsastaa siellä kunniapaikalla. Puistosta alkaa myös Freedom Trail eli Bostonissa olevat USA:n itsenäistymiseen liittyvät maamerkit kiertävä merkitty reitti. Tätä en kuitenkaan lähtenyt kiertämään, sillä suuri osa näistä paikoista tulee kierrettyä muutenkin, eikä nyt ole ollut aikaa pysähtyä lukemaan reitin kohteista kertovaa esitettä.

Sen sijaan kävelin Beacon Hillille, ja kävelin suunnilleen saman reitin kuin minkä kävelin eilen sateessa. Olihan tämä paikka ihan tunnelmallinen auringonpaisteessakin, tällaisia punatiilisiä taloja ei lännessä olekaan. Beacon Hillin kaltaiset viihtyisät asuinalueet ovat yksi asia joka tekee Bostonista miellyttävän oloisen kaupungin. Beacon Hilliltä jatkoin vielä pikakierrokselle keskustaan. Auringonpaisteessa tuli ainakin parempia kuvia.

Kekustassa kiertämlleni reitille osuivat muun muassa Massachusettsin osavaltion parlamentti sekä vuodelta 1713 peräisin oleva Old State House. Jälkimmäinen on Bostonin vanhin yhä pystyssä oleva julkinen rakennus. Se rakennettiin alunperin brittiläistä siirtomaahallintoa varten, ja 18.7.1776 sen parvekkelta luettiin Bostonilaisille USA:n itsenäisyysjulistus. Samaan teemaan liittyvä Samuel Adamasin patsas taasen seisoo Bostonin kaupungintalon edessä.

Illalla lähdin käymään North Endissä. Tätä aluetta leimaa italialaisuus, ja poikkesinkin heti alkuun mainiossa gelateriassa. Kuuluisin rakennus lienne Old North End Church. Tällaisia valkoisia kirkkoja on käsittääkseni Uudessa Englannissa maaseudulla lähes joka kylässä ja kaupungissa.

Auringonlaskun katsoin Bostonin sisäsataman itäpuolelta Laituriin 3 rakennetulta mainiolta näköalapaikalta. Aurinkoisia kuvia täältä voisi saada kai aamuisin ja aamupäivisin, mutta nyt kun aurinko laski keskustan taakse, keskustasta sai mainioita siluettikuvia. Katselin hitaasti pimenevää taivasta ja keskusta pilvenpiirtäjiin syttyviä ikkunavaloja, ja aloin oivaltaa että olen juuri siinä Bostonissa jonka olen nähnyt televisiosta lukuisia kertoja.

Tänään kävin elämäni ensimmäisen kerran Islannissa. Tosin käynti oli varsin lyhyt, sillä juoksin vain Kööpenhaminasta pahasti myöhässä tulleesta koneesta suoraan Bostonin koneeseen. Koneen ikkunasta näki, että karua on maisema noin keskimäärin. Kai sitä luonnonkauneuttakin sieltä löytyy kun pääsee tarkemmin katsomaan. Ja ehkä tästä syntyi se kipinä, että jossain vaiheessa se aina mielessä ollut Islannin matka todella toteutuu. Ja kyllä tästä lentoreitistä muutenkin jäi hyvät kokemukset, vielä kun vain onnistuisi saamaan suoran lennon Helsingin ja Reykjavikin välille. Islandair aloittaakin heinäkuussa lennot Reykjavikista Seattleen, joten voipa olla että tuota pääsee testaamaan jossain vaiheessa. Ja saattaisihan se olla fiksua pysähtyä Islantiin pariksi päiväksi aikaeroa tasaamaan.

Islannissa ei lunta juurikaan näkynyt. Lumiset kuvat ovat sen sijaan Gröönlannin eteläkärjestä. Silloin harvoin kun näitä ikijään alla olevia alueita lentokoneesta pääsee näkemään on kyllä aina sellainen olo että ei voi uskoa näkemäänsä. Mittasuhteet ovat jotenkin käsittämättömät. Kaukaa sisämaasta mereen työntyvät jäätiköt ovat minusta se hienoin juttu.

Bostoniin tulin illansuussa juuri ennen auringon laskua. Täällä on yhtä pilvistä ja harmaata kuin Reykjavikissa oli, ja ilmeisesti tätä jatkuu koko viikon. Ei voi mitään. Toisaalta äsken kun kiertelin iltahämärässä Bostonin kapeita katuja, tunnelma oli sateen takia ihan kohdallaan. Olin alueella, jossa katuvalot ovat sellaisia vanhanaikaisia ja himmeitä, ja jalkakäytävät on tehty punaisesta tiilestä. Olin aivan vaikuttunut. Muutenkin rakennuskanta ja asemakaava ovat täällä niin eurooppalaisia, että tuntuu kuin olisi ihan eri maassa kuin missä Seattle ja muu länsirannikko on. Seattleen tullessa tuntuu aina siltä että palaan toiseen kotimaahani, tänne tullessani tunsin tulevani uuteen ja jännittävään paikkaan.

Syömään päädyin perinteiseen amerikkalaiseen pubiin, ja maistoin samalla mainiota paikallista Harpoon IPA -olutta. Humalaista ja katkeraa oli, joten sen perusteella täällä on lupausten mukaisesti yhtä hieno olutkulttuuri kuin maan luoteisnurkassa. Ruokapuolella ero länsirannikkoon oli suurehko, sillä hampurilaisia ja ranskanperunoita ei ollut ollenkaan tarjolla. Sen sijaan söin lämpimän pastramileivän, jossa lisukkeena oli papuja. Ei sillä etteikö idästäkin hampurilaisia saisi, mutta täällä muut leivät ovat selvästi vahvemmin esillä. Hampurilainen käsittääkseni on nimenomaan kalifornialainen keksintö. Taustalla soi muun muassa Michael Jacksonin musiikkia.

Tänä vuonna Juhannus oli harvinaisen sateinen. Tuli todistettua että riittävän itsepäiset yksilöt voivat grillata ja polttaa kokon rankkasateessa. Juhannuspäivän iltana sää vihdoin alkoi muuttua paremmaksi. Sade ei loppunut ennen aamuyötä, mutta mökin pihan korkeimpien rantapuiden latvoissa ja vastarannoilla alkoi paista aurinko kymmenen aikaan illalla. Läheisten niemenkärkien välissä oli upea sateenkaari, joka ei mahtunut yhteen kuvaan, ei lähellekään. Yritin opettaa kolmevuotiaan kutsumaan ilmiötä kromaattiseksi dispersioksi, mutta memestys oli huonoa. Sunnuntaina sää olikin sitten juuri niin upean aurinkoinen kuin se olisi koko Juhannuksen saanut olla.

Sunnuntaiaamuna sain nukkua Kööpenhaminassa siihen asti kuin nukutti ja sittenkin lähteä hissukseen liikkeelle. Niinpä olin liikkeellä vasta hieman ennen yhtätoista. Jalat olivat matkan rasituksista sen verran hajalla, että suurempiin kaupungin kiertelyihin ei ollut innostusta, ja kun sää oli hyvä eikä viitsinyt museoihinkaan mennä, päätin mennä Tivoliin.

Eihän Tivolissa mitään kovin ihmeellisiä laitteita ole, ei varsinkaan monta, mutta tunnelmaltaan vanha Tivoli on monta kertaluokkaa moderneja huvipuistoja hienompi. Siellä on muun muassa vielä vuoristorata, vuodelta 1914 peräisin oleva Rutschebanen, jossa jarrumies seisoo koko matkan jarruvivussa roikkuen. Oudosti tämä vuoristorata jossa ei edes noustu kovin korkealle eikä liikuttu juuri muuten kuin ylös ja alas otti vatsan pohjasta paljon enemmän kuin silmukoista ja korkkiruuveista läpi ajanut modernimpi versio.

Suosikkilaitteeni oli kuitenkin Det gyldne tårn. Vapaa pudotus on aina hieno tunne, ja lisäksi pudotuskorkeudesta oli upeat näkymät Raatihuoneen suuntaan. Tivolihan on aivan Raatihuoneen vieressä. Toinen korkealle vienyt laite oli Himmelskibet, 80 metrin korkeudessa pyörivä karuselli. Oli aika tuulista, joten keinussa kiikkuminen alkoi kyllä loppua kohden hirvittää. Olenhan minä pyörinyt karusellissa myös lähes 300 metrin korkeudessa, mutta jotenkin tämä tuntui hurjemmalta. Kai se on niin että sen 80 metriä vielä hahmottaa, mutta 300 metriä ei.

Vaikka Tivoli on vanha, ei sieltä oikein mitään tunnelmaa välittäviä valokuvia saanut. Jo lähtöä tehdessäni vastaan tuli kuitenkin suoraan matkailumainoksesta repäisty soittokunta. Ja Tivolin portistakin sai nyt vähän parempia kuvia kun aurinko oli kääntynyt sopivampaan suuntaan.

Tänään vuorossa oli Kööpenhaminan kiertelyä. Sääkin muuttui sopivasti hyväksi. Kaupunki tulikin kierrettyä ympäri aika kattavasti, mutta kuvat puhukoon tällä kertaa puolestani. On tämä kyllä vain hieno paikka. Suuren kaupungin tuntua on ihan toisella tavalla kuin Tukholmassa tai missään muussakaan pohjoismaisessa kaupungissa. Kaupunki on myös todella kaunis.

Olen käsittääkseni käynyt Kööpenhaminassa lapsuuden automatkoilla, mutta mitään muistikuvia minulla ei tästä tai näistä käynneistä ollut. Kööpenhamina on jo kauan ollut pitkällä listallani jolla on paikkoja joissa pitäisi käydä. Tämä on jäänyt tähän asti toteuttamatta osittain siitä syystä että pohoismainen kohde tuntuu kuitenkin vähän tylsältä. Nyt voi kyllä todeta että ihan turhaan. Ei tämä kovin pohoismaiselta paikalta edes tunnu – paitsi monia pohjoismaisuuden hyviä puolia toki on. Ja kieltäkin ymmärtää hyvin, ainakin luettuna.

Pieni merenneito -patsaasta täytyy kommentoida, että se oli paljon hienompi kuin osasin odottaa. Olin kuullut, että se on hyvin yliarvostettu turistinähtävyys ja paljon pienempi kuin ihmiset ajattelevat. Yllätyin kun se oli juuri sen kokoinen kuin olin ajatellut. Yhtään isompi olisi minusta aika tökerö. Turistivilinä patsaan ympärillä oli kyllä aika huvittavaa seurattavaa.

Tapasin täällä tänään myös kaverini johon olen tutustunut Seattlessa. Hänella on tanskalainen isä, mutta perhe asuu Seattlessa. Tyttö on sitten lähtenyt Tanskaan opiskelemaan, ja on sikäli vähän samanlaisessa tilanteessa kuin minä, että reissaa paljon kahden kotikaupunkinsa välillä ja tuntuu viihtyvän molemmissa niin hyvin että haluaisi varmaankin olla molemmissa yhtäaikaa jos se olisi mahdollista.