Jalkapallokausi on alkanut. Tänä viikonloppuna vierotusoireisiin sai helpotusta Lahdessa perinteisessä kauden avajaisturnauksessa. Pelit pelataan toki sisällä ja Lahden Suurhallin nykyinen kynnysmatto on aika hirveä pelialusta, mutta turnaus on silti mahdollisuus nähdä jalkapalloa paikan päällä. TamUn osalta turnaus meni kyllä hienosti. Tuloksilla ei sinänsä ole niin suurta merkitystä, mutta kolme voittoa ja turnausvoitto lämmittää varsinkin kun raporttien ja lauantaina paikanpäällä tekemieni omien havaintojeni perusteella monen pelaajan esitykset vaikuttavat lupaavilta. Ja hei, Myntille maali molemmissa pelaamissaan peleissä.

Tänä aamuna päätin nukkua pitkään. Reissun oli syntynyt jonkin verran univelkaa, eikä maanantaille oikein ollut mitään suunnitelmiakaan. Lisäksi kun ulkona oli edelleen yli 20 astetta pakkasta, ei päämäärätön kaupungin kiertelykään niin suuresti houkutellut. Kaikki minua enemmän kiinnostavat museotkin olin kierrellyt jo edellisillä reissuilla, eivätkä ne sitäpaitsi taida edes olla auki maanantaisin. Ainakaan hostellin vieressä oleva Miehitysmuseo ei ole, sen jopa tarkistin.

Niinpä sitten kömmin kaupungille vasta iltapäivällä. Ainoa suunnitelma oli käydä vielä kerran kauppahalleille. Lauantaina Vilnasta tullessani oli linja-autoasemalla nimittäin mieleeni juolahtanut, että linja-autoaseman laitureilta saisi ihan hauskoja kuvia. Silloin vain oli jo pimeää, joten piti palata paikalle ihan erikseen.

Sen jälkeen vain kiertelin Riian vanhaa kaupunkia. Siihen ei vain kyllästy, vaan aina löytää taloista joitakin uusia yksityiskohtia. Samalla kävin sisällä muutamassa kirkossa, jossa en ollut vielä käynyt. Ja tulihan niistä kirkontorneistakin napattua taas koko joukko kuviakin. Valohan oli taas vähän erilainen, ja löysin kyllä uusia kuvakulmiakin.

Yksi varsinainen kohdekin oli. Vanhan kaupungin viereisessä puistossa on viisi muistokiveä vuoden 1991 tammiikuun 20. päivän kuolleiden muistolle. Tuo oli Latvian itsenäisyystaistelun verisin päivä, jona neuvostojoukot hyökkäsivät sisäministeriön rakennukseen, ja surmansa saivat kaksi poliisia, kaksi kameramiestä ja koululainen. Toisen kameramiehen viimeiset sanat ovat kuulemma jääneet filmille: "jatka kuvaamista".

Pian auringon laskettua olikin sitten aika lähteä lentokentälle. Hyvä reissu.

Eilen illalla löysin huoneestani Suomessa asuvan taiwanilaisen kaverin, joka puhuikin muutaman sanan Suomea. Ei siitä mitään suurempaa sielujen sympatiaa syntynyt, mutta opetinpa sentään taas yhdelle ihmiselle, että paikallinen pikaruoka päihittää hampurilaiset. "Tännehän minun olisi pitänyt tulla lounaalle Hesburgerin sijasta" kuului taiwanilaisen kommentti. Oma kolmen euron hintainen kukkurainen kuppini tyhjeni myos varsin nopeasti.

Tänä aamuna suuntana oli Riian uuden kaupungin jugend-kadut. Täällä jugend-talot ovat koristeellisempia kuin Helsingissä. Voisi kai sanoa että tyyli on keskieurooppalaisempi. Erityisen hauskoja minusta ovat talon parveketta tai muuta ulkonemaa päänsä päällä kannattelevat miesfiguurit, joita on sekä täällä että Keski-Euroopassa todella paljon. Onkohan Helsingissä jossain?

Iltapäivällä kiertelin vielä vanhan kaupungin katuja. Ilma tuntui menevän koko ajan kylmemmäksi ja kylmemmäksi, joten tällä kertaa kävin jokaisessa vastaan osuneessa kirkossa sisälläkin. Niissä olikin, sunnuntai kun oli, huomattavan paljon rukoilijoita. On sinällään mukava huomata, että ihmiset eivät ole täällä uskoaan unohtaneet, vaikka neuvostoaikana jumalanpalvelukset oli kielletty, ja moni kirkko toimi esimerkiksi varastona.

Alkuillasta hyppäsin Siguldaan menevään junaan. Sinällään Baltiassa ei ole mitään järkeä matkustaa junalla, koska rataverkko on niin surkea että bussi on aina selvästi nopeampi, mutta valitsin nyt kuitenkin junan kun matkaa oli vain reilu 50 km, ja juna on kuitenkin se miellyttävämpi kulkupeli. Aika hauska tuo juna olikin. Nopeus ei varmaan missään vaiheessa ollut yli 60 km/h, ja lisäksi juna pysähteli tiuhaan. Suuri osa pysähdyksistä ei ollut edes millään asemalla, vaan vain metsän keskellä olevalla seisakkeella. Useampi seisake oli sellainen, että en nähnyt niiden läheisyydessä mitään rakennuksia. Monelle tuli vain auraamaton metsätie, jolle ei ainakaan nyt talvioloissa olisi mitään asiaa henkilöautolla.

Siguldaan minut vei Olympiatasoinen kelkkarata, joka rakennettiin 80-luvulla Neuvostoliiton olympiajoukkueen harjoittelupaikaksi. Noin 50 euron hintaan pääsee kokeilemaan, miltä tuntuu laskea oikealla neljän hengen ratakelkalla. Ja voin sanoa että hurjalta tuntuu, päihitti kyllä kaikki vuoristoradat joilla olen ollut. Tilaisuuskin oli aika harvinainen, sillä eihän näitä ratoja ole juuri muualla kuin entisissä talviolympiakaupungeissa. Kelkan ohjauksesta ja pysäyttämisestä vastannut kaveri sanoi että pahimmissa mutkissa g-voimia on neljä. Juuri alle 1000 metriä pitkällä radalla mutkia on 13, joten kyllä tuossa rahoille vastinetta sai vaikka lysti vain alle minuutin kestikin. Ratakin oli taatusti priimakunnossa, sillä siellä oli juuri tänä viikonloppuna kisattu ohjaskelkkailun Euroopan mestaruudesta.

Kelkkailun jälkeen totesin että paluujunan lähtoon on tunti. Luulin meneväni odottelemaan kahvilaan, joka isolla mainosti olevansa auki seitsemään asti. Lähempi tarkastelu paljasti, että se koski vain arkipäiviä, eli kiinni oli. Kiertelin hetken keskustaa, ja totesin sen olevan kokonaan kiinni. Pakkasta oli 22 astetta ja naama jäässä, joten jotain piti keksiä. Huomasin sitten että hotellin aulassa oli pöytiä. Menin rohkeasti sisään ja kysyin voisinko ostaa kupin teetä. Eihän hotellissa selvästikään normaalisti mitään kahvilaa pidetty, vaan pöydät oli aamiaista varten, mutta respaa valvonut parikymppinen nainen kuitenkin myi minulle kupin teetä vajaalla eurolla.

Aloin sitten tarkistaa vielä juna-aikatauluja, ja huomasin aikomani junan kohdalla lisämerkinnän "darbd." Arvasin heti tuon tarkoittavan, että juna kulkee vain arkipäivisin, ja tämän uusi tuttavuuteni vahvistikin, ja tarjoutui katsomaan miten busseja menisi. Siinä sitten alkoi juttu luistaa ja oli oikein mukavaa. Naisella oli vielä kolme tuntia vuoroa jäljellä, ja hiljaisessa hotellissa oli selvästi tosi tylsää istua yksin. Pian oli käyty läpi ties mitä asioita, kuten vaikka suunnitelma viedä kummityttö Tampereelle muumilaaksoon, Ryanair kun vie halvalla. Sikäli olikin tavallaan harmi, että se seuraava bussi lähti jo 45 minuutin odottelun jälkeen.

Se oli sitten Vilna tällä kertaa tässä. Bussi vie nimittäin minua nyt takaisin Riikaan. Joitakin asioita jäi toki näkemättäkin, mutta kyllä päivässä näki kaikkein oleellisimman. Toki uusi kaupunki jäi lähes kokonaan kiertämättä ja ainakin entisessä KGB:n vankilarakennuksessa sijaitseva miehitysmuseo olisi varmaan ollut mielenkiintoinen. Kesäkelissä olisi saattanut lisäksi olla intoa kiivetä Kolmen ristin mäelle. Nyt kuitenkin pysyttelin lähes kokonaan vanhassa kaupungissa.

Bussista täytyy muuten vinkata, että Eurolinesin vuoroista kannattaa aina valita lux-bussi. Tällä välillä hintaero on alle kaksi euroa, ja sillä saa 40 minuuttia lyhyemmän matka-ajan, ruhtinaallisesti jalkatilaa, ilmaisen langattoman internetin sekä pistorasian esimerkiksi läppäriä tai kännykän laturia varten.

Vilnan vanha kaupunki on iso. Opaskirja taisi tietää, että se on suurin UNESCOn maailmanperintölistalla olevista Euroopan vanhoista kaupungeista. Satoja vuosia vanhojen kirkkojen laskemiseen eivät sormet riitä, eikä taida varpaistakaan tulla riittävästi apua. Lisäksi tyylikirjo on niin valtava ettei voi kuin hämmästellä. Vilnassa kulttuurit ovat kohdanneet useaan otteeseen, eikä tästä ole aina syntynyt pelkästään rumaa jälkeä. Erityisesti pitää mainita uusklassista arkkitehtuuria edustava Vilnan tuomiokirkko. Se sopisikin USA:n pääkaupunkiin Washington DC:hen sellaisenaan. Gotiikkaa edustava Pyhän Annen kirkko lienee tyylillisesti toisessa ääripäässä.

Vuonna 1579 perustettu Vilnan yliopisto on Baltian vanhin. Kampuksella on lukuisia kauniita sisäpihoja, joista suurimman kruunaa yliopistoa yli 200 vuotta vanhempi Pyhän Johanneksen kirkko, jonka nykyinen barokkityylinen julkisivu tosin on 1700-luvulta.

Vanhan kaupungin kiertelyyn ei kyllä olisi kyllästynyt useammassakaan päivässä. Talvi tekee kapeiden ja mutkaisten katujen tunnelmasta suorastaan taianomaisen. On niin rauhallista ja kaunista.

Vanhan kaupungin vieressä on myös itsenäisyytensä 12 vuotta sitten julistanut Republic of Užupis. Passeja rajalla tarkistetaan kuulemma vain aprillipäivänä. Kukaan ei varmaan ylläty, kun kerron että kyseessä on alue jonne joukko taiteilijoita pakeni vanhan kaupungin nopeasti nousseita vuokria.

Užupiksen jälkeen kävelin vielä vanhan kaupungin läpi, kohti linja-autoasemaa. Matkalle toki osui useampi häkellyttävä kirkko, joten ei tuo nyt vain nopea siirtymä ollut. Sieltä siirryin sitten ihan toisenlaisiin maisemiin. Kohteena oli nimittäin Vilnan kuuluisa televisiotorni neuvostoaikaan rakennetun lähiön keskellä.

Mäen päällä seisova 326 metriä korkea torni olisi ilman historiaansakin vaikuttava näky, mutta historiansa ansiosta paikka on erityisen vaikuttava. Lähes tarkalleen 19 vuotta sittenhän torni oli Liettuan itsenäisyystaistelun keskipisteenä. Tavalliset liettualaiset vartioivat tornia ja muita strategisesti tärkeitä kohteita yötä päivää, ja lopulta tammikuun 13. päivänä Kremlinin hermo petti. Armeija määrättiin ottamaan televisiotorni haltuun. OMON-erikoisjoukkojen panssarivaunut vyöryivät paikalle, tuloksena 14 kuollutta liettualaissiviiliä. Liettuan television lähetys loppui vasta kun venäläiset murtautuivat sisälle televisiotorniin.

Vain kahdeksan kuukautta myöhemmin Neuvostoliitto tunnusti Liettuan ja muiden balttian maiden itsenäisyyden. Voi toki sanoa, että balteilla oli onni matkassa monessa käänteessä, mutta kyllä tarinassa keskeistä on kuitenkin tavallisten ihmisten rohkeus. Ja tässä liettualaiset kunnostautuivat jopa muita baltteja enemmän. Suomessa tästä asiasta ei taidettu paljoa uskaltaa puhua. En usko että vain se että olin tuolloin aika nuori selittäisi sitä, että tapahtumien kulku on minulle pääpiirteittäin tuttu, mutta yksityiskohdat pääsevät yllättämään.