Se varsinainen syy matkustaa juuri Kiovaan oli tietenkin vierailu Tsernobylin ydinvoimalaa ympäröivällä suljetulla alueella. Sen aika oli tänään. Voimalaitoshan sijaitsee vain hieman alle sadan kilometrin päässä Kiovasta, ja siitä on tullut suosittu (ja kallis) retkikohde. Vierailulla pääsee muunmuassa 300 ne metrin päähän onnettomuusreaktorista sekä siitä kolmen kilometrin päässä sijaitsevaan Pripjatin aavekaupunkiin.

Minulle sattui ilmeisesti pääsiäisen ansiosta hyvin suuri ryhmä, joten aikaa hukattiin aika paljon muun muassa passintarkastuksessa suljetun alueen rajalla. Lisäksi minusta pysähdys Tsernobylin kaupungissa oli vähän turha. Siellä oli pellolla joukko pelastustöissä käytettyjä panssaroituja ajoneuvoja, jotka eivät Parolan panssaripirkaatin käyneelle näyttäneet kovinkaan eksoottisilta.

Kiinostavaa oli kuitenkin huomata, että Tsernobyl on vielä elävä kaupunki, joka on koti alueen 3500 työntekijälle. Heistä useimmat ovat vuorotellen 14 päivää alueella töissä ja sitten 14 päivää vapaalla alueen ulkopuolella. Parvekkeilla oli pyykkiä kuivumassa. Matkaa voimalaitokselle on ilmeisesti noin 15 kilometriä.

Seuraava pysähdys oli sitten se kohokohta eli parin tunnin kiertely Pripjatissa. Päällimmäisenä mieleen jäi se, että vain paikalla käymällä voi ymmärtää, miten iso on 50 000 asukkaan aavekaupunki. Bussilla ajaessa kerrostajoa löytyi aina vaan lisää ja lisää yksi toisensa perään.

Myös sisälle rakennuksiin päästiin. Yllättäen geigermittarini mukaan sisätiloissa säteilyarvot putosivat aina dramaattisesti, vaikka useimmista puuttui ikkunat. Tästä siis oppia: ydinonnettomuuden sattuessa sisällä pysymisestä ilmeisesti todella on hyötyä.

Ensimmäinen rakennus oli kulttuuritalo. Siellä nähtävästi harrastettiin myös ruumiinkulttuuria, sillä sisältä löytyi muunmuassa voimistelu- ja palloilusali sekä uima-allas. Täältä avautui myös ensimmäinen näkymä kuuluisalle maailmanpyörälle, joka oli juuri saatu valmiiksi onnettomuuden tapahtuessa.

Maailmanpyörää ja muita huvipuiston laitteita pääsi katsomaan toki lähempääkin. Törmäysautot olivat minusta se friikein ja epätodellisin näky. Täällä geigermittarikin alkoi välillä rätistä oikein kunnolla.

Toinen isompi pysähdys tehtiin uimahallilla ja viereisellä koululla. Uimahallissa oli hämmentävää kauneutta. Melkein tuli paha olo. Koululla taasen koskettivat kaikki ne esineet, jotka kertoivat siellä joskus olleesta elämästä. Oli kirjoja, vihkoja ja erilaisia muita opetusmateriaaleja. Monissa luokissa oli vielä pulpetit suunnilleen paikallaan.

Pripjatista suunnattiin kohti voimalaitosta. Bussin ikkunasta sain useita hyviä kuvia neljästä reaktorista. Tuntui hyvin oudolta olla siinä. Yksikään reaktori ei enää tuota lamppuun valkeaa, mutta kaikissa silti vielä uraani halkeaa. Ydinvoimalaa ei ajeta alas nappia painamalla, ja siksi alueella on vieläkin niin paljon työtekijöitä. Heidän kanttiininsa on sijoitettu kätevästä voimalan läheisyyteen, ja siellä mekin söimme (kuulemma Kiovasta tuodun) lounaamme. Säteilytaso oli kyllä mittarini mukaan vain normaalia taustasäteilyä vastaava. Kello oli muuten tässä vaiheessa jo kolme, joten aika myöhään sai aamiaisella pärjätä.

Lounaan jälkeen päästiin vihdoin niin lähelle onnettomuusreaktoria kuin normaali turisti voi päästä. Geigermittari rätisi ja mureneva sarkofagi näytti siltä että se voisi hajota koska tahansa.

Siinäpä se alkoikin sitten olla. Käynti oli koskettava, mutta ei sillä minuun mitään aivan valtavaa vaikutusta ollut. Kiinnostukseni olisi taatusti ollut pienempi, jollei osa viehätyksestä olisi nähdä millainen oli neuvostoliittolainen kaupunki, joka oli rakennettu vain yhden teollisuuslaitoksen työntekijöitä varten. Vaikka luonto valtaa Pripjatissa ajaa, se on edelleen ainutlaatuinen ulkomuseo.

Päätin hyödyntää pääsiäisloman matkustamalla Kiovaan, ja täällä sitä ollaan. Ukraina on minulle uusi maa, mutta ainakin tämä pääkaupunki on osoittautunut vähemmän eksoottiseksi kuin olin ajatellut. Ei tämä suuresti poikkea läntisemmistä slaavipääkaupungeista joissa olen ollut. Kyrilliset kirjaimet toki tuovat oman haasteensa, mutta kyllä minä niitä luen huomattavasti sujuvammin kuin arabiaa. Toisaalta lähi-idästä poiketen täällä ei juuri kukaan puhu englantia. Eipä sekään suuria ongelmia kyllä ole tuonut. Ruokasanastoa on toki syytä vähän osata. Tänään söinkin jo mainion lajitelman paikallisia herkkuja: boschia, pelmenejä, makkaraa ja perunapannukakkula.

Perjantaina ehdin ennen auringonlaskua käväistä Itsenäisyyden aukiolla. Paikka näytti televisiosta tutulta, mutta jotenkin oli kuitenkin vaikea hahmottaa oranssin vallankumouksen tunnelmaa. Mitenkään erityisen kuvauksellisena en paikkaa pidä.

Sen sijaan seuraava paikka oli juuri sitä. Pyhän Mikaelin luostarin kultaiset kupolit olivat juuri sitä mitä kuvittelinkin täällä näkeväni. On aina kiva nähdä jotakin mielikuvissa olevaa jota ei ole aiemmin nähnyt. Laskeva aurinko värjäsi luostarin erityisen kauniiksi.

Sisällä luostarin kirkossa oli meneillään ortodoksinen messu, jota seurasin hetken. Aika eksoottiseltahan se tuntui luterilaiseen jäykkyyteen verrattuna. Vaikka ihmisiä tuli ja meni (kaikki tekivät ristinmerkin), tunsin oloni kiusaantuneeksi aika pian, ja jatkoin matkaani takaisin hostellille, jonne ehdin juuri pimeän tullessa. Siellä olikin sitten pakko ottaa unoset saman tien. Päivä oli ollut pitkä, sillä matka oli alkanut kotoa jo seitsemältä aamulla.

Jollakin ihmeellä pääsin kuitenkin vielä sängystä ylös kun hostellilta alettiin tehdä lähtöä baariin. Ja onneksi lähdin. Hostellilla töissä oleva puolalainen tyttö vei meidät baariin jota ei turistina voisi mitenkään löytää, ja meininki oli sen mukaista. Tuoppi olutta samoin kuin shotti vodkaa maksoi 10 gvirnaa eli alle euron. Ei paha.

Lauantaina pääsinkin sitten liikkeelle vasta hieman ennen puolta päivää. Suuntasin aluksi Tsernobyl-museoon. Se oli kuitenkin nähty nopeasti. Kun ei osaa ukrainaa eikä venäjää, museosta on vaikea saada irti oikein mitään.

Tästä suuntasin kierrokselle, joka vei minut muutamalle mainiolle Dneper-joen yläpuoliselle näköalapaikalle, takaisin Pyhän Mikaelin luostarille sekä sieltä alas Podilin kaupunginosaan mutkittelevalle tunnelmalliselle mukulakivikadulle. Sitä kansoittivat kaikenlaiset myyjät, joilta olisi halutessaan voinut ostaa vaikka Lenin-patsaan.

Illalla olisi taas ollut mahdollisuus lähteä hostelliporukan kanssa kaupungille rellestämään, mutta tyydyin rauhallisempaan ravintolaratkaisuun, jossa söin sen pakollisen Kiovan kanan sekä jotakin, joka kai oli puhdasta sianrasvaa, ja jonka kanssa tarjoiltiin hämmästyttävän pieni määrä leipää.

Bändin palaamista keikkatauolta on aina hauska olla todistamassa. Tänään se bändi oli Stella, ja keikkatauolle oli kertunyt pituutta puolitoista vuotta. Paikkana Tampereen Yo-talo, mikä ei liene sattumaa. Siellä olen ollut todistamassa useita vastaavia tilanteita, joista päällimmäisenä mielessä ovat Zen Cafén lukuisat paluukeikat sekä Scandinavian Music Groupin aivan ihkaensimmäinen keikka missään.

Ohjelmassa oli suuri määrä uusia biisejä, joista ei kyllä monestakaan aivan heti saanut kunnolla kiinni. Ehkä se lupaa hyvää. Radioissa jo soiva singlebiisi Kutsumattomat vieraat jääkää kotiin kyllä toimi livenäkin heti hienosti. Päällimmäisenä mieleen jäi kuitenkin se, miten bändi oli alussa aivan hermona ja teki jatkuvasti kaikenlaisia pieniä virheitä eikä vain soittanut oikein millään tapaa hyvin, mutta jotenkin vain keikka jossain vaiheessa lähti lentoon ja yleisökin saatiin vanhoilla hittibiiseillä täysillä mukaan. Juuri se näissä paluukeikoissa onkin aina hienoa kun saa seurata miten bändi pikkuhiljaa rentoutuu ja soitto alkaa toimia. Tänäänkin tuntui siltä, että aluksi bändi oli aidosti yllättynyt yleisön positiivisista reaktioista.

Keikan aikana aloin myös muistella Turussa syksyllä 2008 näkemääni Stellan keikkaa. Kontrasti oli valtava. Silloin Stellalla oli takan huikea määrä keikkoja, ja bändi oli aivan huippuvdeossa. Täytyykin muistaa käydä keikalla myös syksyllä jos Stella vain jatkaa keikkailua silloin.