Tänään vietin aikaa eurooppalaiseen tapaan, sillä lähdin kaupungin keskustaan kävelemään ilman sen kummempaa päämäärää. Ilman päämäärääkin päädyin moneen paikkaan: kauppahalliin, vaatekauppoihin, turistikrääsälään, kahvilaan, kahteen museoon, kirjastoon, ravintolaan ja pilvenpiirtäjän näköalatasanteelle. Mukaan tarttui vain muistoja ja valokuvia. Väkeä oli kyllä liikkeellä lähes eurooppalaiseen tapaan.

Alunperin olin ajatellut lasketella tänään, mutta aamulla vain ei yhtään tuntunut siltä että energiaa riittää edes siihen parin tunnin ajoon, laskettelupäivästä nyt puhumattakaan. Olenkohan tulossa vanhaksi, kun road tripistä ja sen jälkeisestä työmääräpurskeesta pitää oikein erikseen palautua?

Päivästä tuli kuitenkin oikein mukava. Aloitin Experience Music Project -museosta. Se olisi varmaan hieno paikka jos soittaisi kitaraa tai olisi erityisen kiinnostunut seattlelaisesta musiikista, mutta minä kiisin tuon aika äkkiä läpi. Viereisessä Science Fiction Museumissakaan ei kauaa kestänyt, ja suuntasin keskustan kaduille. Keskustassa tuleekin käytyä oikeastaan harmittavan vähän. Se on amerikkalaisen kaupungin keskustaksi oikein mukava, ja siellä voisi aivan hyvin käydä useamminkin, bussilla pääsee vartissa. Mikään vaan ei oikein aja sinne, kun keskustamaista katuelämää on tarjolla ihan tässä kotikulmillakin, siis Fremontin kaupunginosassa.

Se pilvenpiirtäjä jossa kävin on Smith Tower. Se on rakennettu vuonna 1914, ja oli silloin maailman neljänneksi korkein rakennus. Nykyisin 141 metrin korkeudella ei pitkälle pötkitä, mutta tyyliä rakennuksen sisätiloissa onkin sitten senkin edestä. Valitettavasti niistä ei nyt irronnut edustavaa valokuvaa, eikä nyt ulkokuvaakaan osunut noihin onnistuneimpiin otoksiin. Saatte nyt tyytyä noihin näkymiin rakennuksen parvekkeelta. Myöskään kauppahallista eli Pike Place Marketista ei nyt tällä kelillä irronnut kovin hyviä kuvia.

Keskustakuvissa on kaksi lentokonetta, yksi helikopteri ja yksi lentävä lintu. Yhdessä näkyy myös Space Needle. Nämä löytävälle ei ole tiedossa sen kummempaa palkintoa.

Ja lisäänpä tähän loppuun vielä kuvan eiliseltä, Dash Point State Park on paikka. Poikkesin kun satuin olemaan kulmilla. Lämpöä oli pari astetta, ja autoa parkkiin laittaessa tuli rakeita. Yllätyin aika paljon kun rantaan käveltyäni löysin sinistä taivasta. Aika paljon voi tapahtua sadan metrin kävelymatkalla.

Nyt olen vihdoin lisännyt kuvat kaikkiin road tripiltä tekemiini blogimerkintöihin. Monta hyvää otosta jäi kyllä poiskin.

Jalkapallossa sarjakauden alkuun on aikaa alle kuukausi niin täällä kuin Suomessakin. Seattlessa huomio keskittyy kuitenkin täällä kaudella 2009 aloittavaan MLS-joukkueeseen. MLS on tämän maan korkein sarjataso, ja innostus on sen mukaista. Tämä kausi pelataan vielä kuitenkin USL:ää eli toiseksi korkeimmalla sarjatasolla. Seattlessa on ollut Sounders-niminen seura vuosina 1974-1983 ja uudestaan vuodesta 1994 alkaen. Nimellä on täällä siis amerikkalaisittain poikkeuksellisen pitkät perinteet, ja varsinkin alkuperäinen seura oli huikean suosittu.

Voisi luulla olevan ilmeistä että uuden seuran nimeksi tulisi Sounders, varsinkin kun uuden seuran omistajina on osittain samaa porukkaa kuin on nyky-Soundersin takana. Näin ei kuitenkaan ole, vaan sekä seuraan mukaan tulleilla uusilla omistajilla että MLS:n johdolla on halua antaa uusi nimi ja aloittaa uudessa sarjassa uudella nimellä. Seuran nimi päätetään kuitenkin äänestyksessä, johon voi kuka tahansa osallistua. Alunperin piti saada äänestää vain kolmen typerän vaihtoehdon välillä: Seattle Alliance, Seattle Republic ja Seattle FC. Kahdella ensimmäisellä ei ole mitään tekemistä Seattlen kanssa, viimeinen on sinänsä ok, mutta on lievästi sanoen mielikuvitukseton.

Seattlessa alkoikin melkoinen ruohonjuuritason kampanjointi, jolla seurajohto saatiin painostettua lisäämään neljäs äänestysvaihtoehto. Nyt äänestyslomakkeeseen voi myös kirjoittaa oman vapaavalintaisen vaihtoehtonsa. Nyt kampanjoidaan sen puolesta, että ihmiset äänestävät write-in -vaihtoehtona nimeä "Seattle Sounders". Paikallinen mediakin on saatu yllättävän hyvin mukaan, bloggaajista nyt puhumattakaan.

Jos joku haluaa auttaa, äänestää voi täällä: http://www.mlsinseattle.com/article.aspx?id=1176. Jokaisella sähköpostiosoitteella on yksi ääni. Kirjoita write-in kohtaan "Seattle Sounders".

Seattlen säätila menee suorastaan ***tuiluksi: kaksi lämpöäastetta, navakka tuuli ja räntäsadetta. Nyt piti olla kevät. Ei näin. Ei todellakaan näin.

Tässä kelissä onkin hyvä katsella vaikkapa suosikkisarjaa. South Parkin kaikki jaksot voi näköjään katsoa netissä. On niin nautinnollista katsoa kantaaottavaa ohjelmaa, joka on yhtä hämillään kuin minä siitä mitä mieltä asioista pitäisi olla, ja yhtäaikaa sitä mieltä ettei oikein kukaan tunnu olevan oikeassa.

Edellisen road tripin jälkeen tuli kirjattua joukko tilastotietoja, joten teenpä sen nytkin.

• Matkan kesto: 12 vrk
  
• Ajopäiviä: 11
  
• Ajomatka: 5533 km
  
• Bensankulutus: 7,9 l / 100 km
  
• Osavaltioita: 6 (Texas, New Mexico, Arizona, Utah, Nevada, Kalifornia)
  
• Kansallispuistoja: 6 (Big Bend, Guadalupe Mountains, Carlsbad Caverns, Saguaro, Zion, Bryce Canyon)
  
• Merkittäviä kaupunkeja: 4 (Houston, San Antonio, Las Vegas, Los Angeles)
  
• Pisin ajopäivä: 814 km (Carlsbad - Willcox)
  
• Lyhyin ajopäivä: 224 km (Bryce Canyon National Park - Zion National Park)
  
• Suurin lämpötila: 37°C (Big Bend National Park)
  
• Pienin lämpötila: -3°C (Bryce Canyon National Park)
  
• Korkein piste: 2688 m (Bryce Canyon National Park)
  
• Matalin piste: 0 m (Santa Monica Beach)

Ei kyllä yhtään tunnu siltä että pisimpänä ajopäivänä olisi ajettu noin paljon, mutta kaipa se on matkamittaria vain uskottava. Kuitenkin tuona päivänä vietettiin aikaa oikein ulkomailla (Meksiko) ja käytiin kahteen eri kertaan kansallispuistossa, haikattiinkin.

Aika monessa paikassa tuli havaittua, että moottoriteillä ajetaan törkeitä ylinopeuksia. Siis kaikki ajavat, ei vain muutama törttö. Näin oli erityisesti isojen kaupunkien vaikutusalueilla, muun muassa Houstonin ja Phoenixin. Mitäpä siinä poliisi sitten voi oikein enää tehdä? Kaikkiakaan ei voi oikein pysäyttää, eikä yksittäisten autojen poiminta jollakin satunnaisprosessilla tunnu sekään oikein reilulta. Ehkäpä tämä Washingtonin tapa on sittenkin se oikea, siis täällähän nopeusvalvontaa on aivan silmiinpistävän paljon. Täälläkin on toki yksittäisiä kaahareita, mutta liikennevirta menee edes suunnilleen rajoitusten mukaisesti.

Las Vegasista en paikan päältä jaksanut mitään sanoa. Sen voisin todeta, että siellä tuli tällä kolmannella vierailulla lähes surullinen olo. Siellä on nimittäin kasinoilla ja ravintolassa töissä paljon keski-ikäisiä ihmisiä, jotka näyttävät jämähtäneen Las Vegasiin. Tulotaso ei voi olla kovin korkea eikä elämä kovin kummoista. Tämä tunnelma varmasti korostui kun olimme yötä aika halvalla kasinolla (Sahara). Glamour on todella kaukana.

Olen monelle sanonut, että Yellowstone on tähän mennessä ainoa Amerikassa vastaan tullut asia, jota kannaattaa tulla Euroopasta varta vasten katsomaan. Nyt olen valmis sanomaan, että red rock country ja erityisesti Utahin kansallispuistot ovat toinen syy. Uskomattoman kaunista ja monipuolistakin seutua. Utahissa pidän myös siitä, että pikkukaupungit ovat onnistuneet pysymään mukavina pikkukaupunkeina, ainakin näin amerikkalaisittain. Ketjumotellit ja -ravintolat ovat harvassa, ja elämykset tuntuvat aidommilta kuin monessa muussa osasssa USA:ta. Kivan indiemotellin -tai ravintolan löytäessä tulee aina hyvälle tuulelle.

Utahin kansallispuistoissa ja etenkin Zionissa on kylläkin aivan liikaa kävijöitä, joten niiden suositteleminen on kieltämättä hieman vastuutonta. Homma on räjähtänyt pahasti käsiin. Esimerkiksi Zionissa kävi 80 vuotta sitten noin 3500 vierailijaa vuodessa, nyt 2,7 miljoonaa. Tämä ei ole kovin mukavaa vierailijoiden kannalta, mutta vielä oleellisempaa on se että puisto ei oikein kestä tätä vierailijamäärää. Pistää miettimään, mitä on tehtävissä. Tilanne ei varmaan ole ainakaan parempi 10-20 vuoden päästä. National Park Servicen tehtävä on suojelun lisäksi taata, että ihmiset pääsevät käymään suojeltavissa kohteissa tavalla joka säilyttää kohteet sellaisina, että tulevatkin sukupolvet pääsevät niitä ihailemaan. Vierailujen rajoittaminen on hieman kiistanlainen asia, mutta ehkä tulevaisuudessa on näin tehtävä. Ja tehdäänhän sitä jo nyt muun muassa suosituimpien haikkien osalta, mutta rajoitukset ovat kuitenkin todella harvinaisia.

Navajo-heimon reservaatissa vierailu herätti monenlaisia ajatuksia, joita on jotenkin vaikea jäsentää. Kovia kokeneesta kansasta tekisi mieli sanoa vain hyvää, ja sen voi heti sanoakin, että oli mukava huomata ettei kulttuuria ei ole kaupallistettu, vaikka heimo turismista suurimmat tulot käsittääkseni saakin. Havaijilla hieman ärsytti jatkuva alohan ja mahalon viljely, mutta navajo-resesrvaatissa ei vastaavaa ollut. Navajot haluavat selvästi pitää kulttuurinsa itsellään. Tässä toki onkin se ero, että Navajot ovat onnistuneet säilyttämään kulttuurinsa edes jollakin tavalla, kun taas Havaijilla se on kärjistetysti sanottuna jäänyt tuohon muutaman paikallisen sanan viljelyyn.

Reservaatissa tulee kuitenkin väistämättä aika ikävä olo. Tuntuu että elämä on vaikeaa, kun moni asia tapahtuu kuitenkin valkoisen miehen ehdoilla. Kaikkialla näyttää kovin köyhältä. Ei tunnu siltä, että heimo oikein osaisi hyödyntää alueen turismin, vaikka se sitä kaikesta päätellen kovasti yrittääkin. Ikävä tosiasia on se, että palvelu sekä hotellissa että ravintolassa oli todella huonoa ja hidasta, mistä tietenkin tuli heti mielee tiettyjä stereotypioita. Ruokakin oli varsin mautonta, vaikka ravintolan piti olla alueen paras. Sekin herätti ihmetystä, miten tienvarret ovat täynnä roskaa. Erityisesti kaljapulloja ja -tölkkejä oli paljon. Kaikki alkoholi on reservaatissa jyrkästi kielelttyä, ja tulikin mieleen, että paikallisen nuorison on pakko dumpata pullot tienvarteen. Vai olivatko nämä kuitenkin vierailijoiden roskia? Silti mieleen tuli sarkastinen kommentti luontoa kunnioittavista intiaaneista.

Toinen tienvarret täyttävä asia on intiaanien käsitöitä myyvät kaupustelijat. Olisi mukava ostaa jotakin ja näin jättää hieman lisää rahaa alueelle, mutta kaikki näyttää vain krääsältä. Näistäkin tuli enimmäkseen surullinen olo. Eikö sitä jotakin muuta voisi yrittää?

Seattlen auringossa on jotakin vikaa. Lämpötila oli tänään iltapäivällä suunnilleen samoissa lukemissa kuin mitä se oli esimerkiksi (aamupäivällä) Arizonassa ja Utahissa, mutta ilma tuntui ainakin kymmenen astetta kylmemmältä. Ei ole auringossa täällä voimaa ei.

Matkakuvien lisääminen blogiin jää kyllä huomiseen. Reissussa tuli otettua 1337 kuvaa, ja joukossa on todellisia helmiä. Blogiin valitseminen vain ottaa aikansa.

Viimeisenä matkapäivänä ei enää ollut varsinaisia kohteita. Santa Monican rannalla käytiin kuitenkin aistimassa kalifornialaista tunnelmaa reilun puolen tunnin ajan. Muuhun ei ollutkaan aikaa. Santa Monica oli kyllä oiva päätös matkalle. Ranta ja Santa Monican kadut olivat täynnä porukkaa, ja tunnelma oli palmuineen ja sinisine merineen jotakin ihan muuta kuin mitä reissulla muuten koettiin tai mitä Seattlessa koetaan. Lämpöä oli 27 astetta, ja pikkuisen siinä tuli mieleen, että mitä järkeä sitä oikein on asua Seattlessa, täällä kun toki liikutaan edelleen hieman eri lukemissa. Ajoa tänään kertyi 300 mailia (483 km), eli päivä oli sen suhteen varsin keskimääräinen. Ruuhkat kylläkin olivat reissun pahimmat. Lisäksi täytyy todeta, että en ole missään nähnyt sellaista kaahailua kuin tänään Las Vegasin ja Los Angelesin välisellä moottoritiellä. Viikonlopputuristit olivat kai palaamassa kotiin.

Olen siis nyt takaisin kotona, ja voi sanoa että road trip meni kaikin puolin nappiin. Se olikin kaikkein parhaiten valmisteltu reissu ikinä. Päätös siitä että reissu tänä keväänä tehdään syntyi jo yli vuosi sitten. Silloin oli karkea idea siitä, että alueella on koko joukko luontokohteita, joissa olisi mukava käydä. Houston oli ilmeinen alkupiste, mutta loppu oli vähän enemmän hämärän peitossa.

Varsinainen reissun suunnittelu alkoi muutama kuukausi sitten, ja vain kiihtyi loppua kohden. Matkaoppaita ja karttoja ostettiin ja luettiin, NPS:n sivustoa selattiin, kohteita googlattiin ja ajoetäisyyksiä ja -aikoja tutkittiin Googlen kartoista. Kun kaikki oli valmista, tulostettiin vielä jokaiselle matkapäivälle oma kansionsa, jossa oli tiedot päivän kohteista (puistojen kartat, haikkikuvaukset, jne.), ajoaikoja kohteiden välillä, mahdollisten yöpymiskaupunkien motellien yhteistietoja ja muuta hyödyllistä. Mikään lukkoonlyöty ohjelma ei toki ollut, sillä ei todellakaan voitu olla ihan varmoja miten kauan kohteissa lopulta menee ja minne asti ehditään yöksi. Alku meni kuitenkin juuri niin kuin oli ajateltu. Itse asiassa ajatuksena olikin, että jos päästään White Sandsiin suunnitellusti viidentenä päivänä, pitää tehdä päätöksiä loppumatkan suhteen. Kun näin kävi, päädyimme lopulta pidempään pohjoisen kierrokseen red rock countryn läpi sen sijaan että olisi jääty pyörimään Arizonaan. Ja se päätös oli tottavie oikea! Pohjoisen kierroksen materiaalit oli ensin tulostettu yhteen kansioon, mutta näitä sitten sorttailtiin uusiksi omiin päiväkansioihinsa kun pohjoiseen todella päätettiin mennä.

Nyt voi sanoa, että kaikkiin kohteisiin osattiin varata riittävästi aikaa, ja kaikki maisemalliset tiet onnistuttiin ajamaan hyvässä päivänvalossa. Missään vaiheessa ei myöskään jouduttu kiiruhtamaan, vaan kaikki kohteet saatiin tutkia ihan hyvän ajan kanssa. Tämä ei kyllä olisi ilman huolellista suunnittelua onnistunut. Ennen matkaa olin eniten huolissani siitä, miten iltoina saadaan aika kulumaan silloin kun ei haluta ajaa pimeässä, aurinko kun laskee vielä tähän vuoden aikaan jo melko aikaisin. Se ei kuitenkaan ollut mikään ongelma, vaan pikemminkin nukkumaan mentiin usein turhankin myöhään. Jotenkin sitä aikaa vain menee vaikka periaatteessa ei ole muuta tekemistä kuin etsiä motelli ja käydä syömässä. Kaikkina aamuina oltiin hereillä jo ennen auringonnousua tai ainakin ennen kuin oli valoisaa, joten unet jäivät usein aika lyhyiksi. Tällainen tahti vaatii hieman itsekuria, mutta kuten aiemmista raporteista varmaan huomaa, tällä tavalla ehtii nähdä todella paljon. Pimeässä ei koko reissun aikana ajettu kuin kahtena iltana.

Reissun loppupuolella huomattiin, että reissulle oli tullut aika vahva kanjoniteema. Kanjoneissa käyminen ei ollut minkäänlainen suunnitteluparametri, mutta nopeasti laskimme käyneemme kymmenessä kanjonissa. Kaipa se noilla kulmilla on melko dominoiva geologinen muodostelma. Eikä me kyllä kahdessa samanlaisessa kanjonissa käyty.

Ainoa harmittamaan jäänyt asia oli se, että telttailemaan ei lopulta päästy kuin kerran. Reissun alkuun oli varattu telttapaikka Big Bendin kansallispuistosta, mutta tämän jälkeen emme päässeet telttailemaan koska olimme joko pakkasöiden pelottamia tai lerintäalueet ehtivät täyttyä ennen kuin ehdimme paikalle. Zionissa olisi jopa saanut tehdä avotulen, joten olisihan siinä mielellään leirinuotiolla ruokaa laittanut.

Lisään kuvat ja siivoan reissun päältä tekemäni blogimerkinnät kunhan siihen riittää energiaa. Nyt lienee syytä mennä nukkumaan.

Tänään jatkettiin haikkailua Zion National Parkissa ja siirryttiin illaksi Las Vegasiin. Ajoa ei tullut taaskaan juuri ollenkaan, vain 163 mailia (262 km).

Aamu aloitettiin reissun hurjimmalla haikilla, kohteena Angels Landing eli yksi Zionin huipuista, jolta on sen sortin näkymät, että ei ole ihme että mormooniuudisraivaajat paikan näin nimesivät. Haikin alussa ei ollut mitään erityistä, jyrkkää siksakkia mutta sinällään helppoa. Sitten alkoi se osuus jossa moni luovutaa. Reitti menee parikin kertaa vain juuri yli metrin levyisellä kielekkeellä, jolta on molemmille puolille satojen metrien suora pudotus. Reitillä on toki ketju josta saa tukea, mutta kyllä vain polvet aluksi tutisivat. Yllättävän nopeasti korkeuteen kuitenkin tottui, ja alastullessani otin jo juoksu- ja hyppyaskelia pahoissakin paikoissa.

Siitä olen iloinen, että lähdimme haikille jo juuri ennen aamuyhdeksää. Omaa rauhaa oli nimittäin vain ylösmennessä ja pienen hetken ylös päästyämme. Sen jälkeen alkoi hirveä sirkus, väkeä oli aivan käsittämätön määrä. Alas päästyämme meno oli vieläkin kauheampaa, emmekä me puistossa enää iltapäivällä kovin pitkään viihtyneetkään. Sesonkiajat ovat suosituimmissa kansallspuistoissa kamalia, onneksi olen ne aiemmin onnistunut ehkä Yosemiteä lukuunottamatta välttämään.

Las Vegasista minulla ei ole paljon sanottavaa. Tänne nyt tultiin kun tämä sattuu olemaan matkan varrella sopivan matkan päässä Los Angelesista. Sieltä on lento kotiin huomenillalla.

Tänään oltiin klo 7:05 eli vajaa puoli tuntia ennen auringonnousua kytiksellä Bryce Pointilla eli Bryce-kanjonin vaikuttavimmalla näköalapaikalla. Illalla katsottiin auringonlaskua Zionin kansallispuistossa. Ajoa kertyi reissun alin lukema, 139 mailia (224 km). Utahissa on siis pysytty, ja nyt ollaan yötä Springdalessa aivan Zionin portin pielessä. Aamulla paleltiin pakkasessa vaikka päällä oli sama varustus kuin lasketellessa (hikipuku, fleece ja kuoripuku). Iltapäivällä hikoiltiin Zionissa t-paitasillaan.

Tänään oikeastaan tuli tehtyä ne asiat, joita ei ehditty tehdä kesän 2006 reissulla kun oli turhan kova kiire. Bryce Canyonilla haikattiin kanjonin reunan alle hoodoiden sekaan puiston ainoaa järkevää päivähaikkireittiä. Tämä oli lyhyt reilun neljän kilometrin rengashaikki, joka kuitenkin otti aika koville kun kuitenkin liikutaan reilusti yli 2500 metrin korkeudessa ja kanjonin reuna on luonnollisesti melko jyrkkä. Kanjonissa saa kyllä olla aika epätodellisessa paikassa, hoodoiden alla sitä tuntee itsensä pieneksi. Punaisen ja harmaan sävyt ovat kivissä kohdallaan aina. Näitä korostavat taivaan sininen, havupuiden vihreä ja nyt myös vitivalkoinen lumi. Talvi onkin aika hieno aika vierailla tässä kansallispuistossa.

Zioniin tultiin itäisestä sisäänkäynnistä. Tämä tie jouduttiin viimeksi kiiruhtamaan, mikä jäi harmittamaan, koska maisemat ovat siellä jopa kauniimpia kuin itse Zionin kanjonissa. Nyt ehdittiin pysähdellä ja jopa haikatiin reilun puolentoista kilometrin haikki.

Itse kanjoniinkin ehdittiin ennen auringonlaskua. Kohteina olivat Weeping Rock, eli hiekkakivi jonka läpi valuu vettä niin että kiven alla tuntuu siltä kuin sataisi, sekä Emerald Pools -alueen vesiputoukset. Sieltä ehdittiin alas juuri ennen kuin tuli pimeää. Iltahämärässä polulla oli kolme peuraa jotka meidät havaittuaan hyppäsivät harvaan mäntymetsään. Peuroja ja hirviä on tavattu autolla ajaessa ihan kiusaksi asti ja on niitä jalkauduttu valokuvaamaankin, mutta kyllä tällainen kohtaaminen vain säväyttää ihan toisella tavalla.

Tänään varsinaisina kohteina olivat Monument Valley sekä Antelope Canyon. Illaksi ajettiin Bryce Canyonille, ja maileja kertyi lopulta 414 (666 km). Nyt ollaan lähes kolmen kilometrin korkeudessa ja maassa on jonkin verran lunta. Yöksi menee pitkälle pakkasen puolelle.

Monument Valley on ehkä red rock countryn kaikkein klassisin paikka, Arizonan ja Utahin rajalla. Laakso on täynnä toinen toistaan hienompia valtavia punaisia kiviä, olisivatkohan parisataa metriä korkeita. Hienoimman näkymän ja valokuvan sai kyllä maantieltä eikä Navajojen ylläpitämästä maksullisesta puistosta. Sinällään oli kyllä mukava antaa heimolle puistovierailun kautta rahaa kun nyt reservaatissa tuli tämä pari päivää oltua.

Antelope Canyon on Pagen lähellä oleva ehkä 20 metriä korkea ja pari metriä leveä kanjoni. Paikan juju on siinä, että kanjoniin taittuva valo värjää kanjonin todella erikoisen kauniilla tavalla. Aivan epätodellinen paikka.

Päivän kruunasi upea ajo Bryce Canyon National Parkiin. Eteläinen Utah on ehkä kauneinta mitä olen nähnyt, etenkin laskevan auringon korostaessa punaisen eri sävyjä. Tänne asti ei ollut alunperin tarkoitus tulla, mutta nyt vain kävi näin. Edellisestä kesän 2006 käynnistä jäikin vähän sellainen olo, että olisi pitänyt varata tänne enemmän aikaa. Perille kansallispuistoonkin ehdittiin juuri ja juuri ennen pimeää. Kanjonin hoodoo-muodostelmat ovat kyllä hienoja, varsinkin kun niitä on satoja samalla pienellä alueella.

Tänään kohteina olivat Petrified Forest National Park ja Canyon de Chelly National Monument. Maileja kertyi vain 306 (492 km), yötä ollaan Chinlessä Navajo-heimon mailla. Aamulla Flagstaffissa saatiin reissun tähän mennessä alin lämpötila, -2 astetta. Iltapäivällä sentään tarkeni haikata t-paitasillaan, vaikkei lämpötila yli 20:tä noussutkaan. Etelän aurinko vain on kylmälläkin kelillä lämmin.

Petrifeid Forestilta en paljoa odottanut. Mitään metsäähän siellä ei ole muutamaan miljoonaan vuoteen ollut, vaan siellä vain on iso määrä fossiloituneita puunrunkoja ja pienempiä puunkappaleita. Osassa on hienoja kristallivärejä, mutta harmittavasti suurin osa hienoista puista ehdittiin varastaa ennen kuin alue saatiin suojeltua.

Puiden lisäksi puistossa on paljon värikästä ja raidallista kiveä, josta paikoin tuli mieleen Death Valley. Skaala oli kuitenkin ainakin paria kertaluokkaa pienempi, eikä mikään tehnyt ihan lähtemätöntä vaikutusta.

Canyon de Chelly sitä vastoin teki. Tänne pohjoiseen lähdettiin, koska tuntui siltä, että Southwestin reissu on puutteellinen, jos ei nähdä punaista kiveä. Ja kyllä sitä nähtiinkin, voi veljet mikä paikka.

Paikka tunnetaan ehkä parhaiten Spider Rockista, 200 metriä korkeasta ohuesta kiviparista, joka nousee kanjonin pohjalta lähes sen reunan korkeuteen. Muutenkin kanjoni on aivan todella kuvauksellinen. Päivän parasta antia olikin juuri ennen auringonlaskua tehty haikki kanjonin pohjalle. Silloin kanjonin seinät olivat todella punaiset.

Kanjoni on ollut vuosisatojen ajan intiaanien elinaluetta. Kanjonin seinillä on noin tuhat vuotta vanhoja Pueblojen asumuksia, joita päästiin haikilla ihailemaan aivan läheltäkin. Nykyisin alue on osa Navajojen reservaattia. Navajoja on elossa arviolta 175 000, joista noin puolet asuu täällä reservaatissa. Heillä on omat poliisivoimansa ja oma oikeuslaitoksensa. Tänne tulo onkin vähän kuin tulisi uuteen maahan. Paikallisista tavoistakin on hyvä tietää jotakin jottei tule töpeksittyä. Kieltämättä hieman yllätyin siitä, että on olemassa heimo joka on näin voimissaan. Tuntuu aika pahalta kun ajattelee sitä ikävää ja veristä historiaa joka tähänkin alueeseen liittyy.

Canyon de Chellyssä nähtiin myös vihdoin sellainen komea auringonlasku, joita oli odotettu reissulla nähtävän.

Päivän ohjelmassa olivat Saguaro National Park ja käynti lounaalla Nogalesissa Meksikon puolella. Yöksi ajettiin Flagstaffiin, ja maileja kertyi vähän kuin itsestään huimat 506 (814 km). Sääpuolella kohdattiin jokin outo kylmä rintama: sekä aamulla motellilta lähdettäessä että alkuillasta motellille tultaessa lämpötila oli vain juuri ja juuri nollan yläpuolella, eikä päivälläkään päästy edes Meksikossa juuri 20 asteen yläpuolelle. Ei Arizonassa pitänyt olla tällaista! Täällä Flagstaffissa on itseasiassa tullut lunta, ja sitä on vielä motellin pihassa isot kinokset.

Päivä aloitettiin Saguarojen eli villin lännen symbolina tunnettujen jättikaktusten parissa kansallispuiston itäpuoleisessa osiossa. Pettymykseksini kaktuksia oli aika harvakseltaan. Komeita ne toki olivat, useita metrejä korkeita ja monihaaraisia. Painoa isoimmilla on kuulemma jopa neljä tonnia. Aika huimaa.

Länsipuoleisessa osiossa kaktusmetsässä oli lopulta sitä tiheyttä mitä kaipasin. Tehtiinpä pieni haikkikin tässä kummassa maisemassa. Tätä ennen oli kuitenkin tehty se Meksikon reissu. Nogales olikin paljon enemmän ihmisille tehty kaupunki kuin oikeastaan yksikään jossa olen USA:ssa tai Kanadassa ollut. Ja paljon mukavamman näköinen, värikästä ja persoonallista ainaisten ketjukauppojen ja -ravintoloiden sijaan. Toki turistien kimppuun hyökkäävät kauppamiehet ovat ikäviä hätisteltäviä, mutta sille nyt ei vain voi mitään. Ja se ruoka jota lounaalla saimme, olihan se aivan loistavaa. Ja ilmaiset tequilat vielä päälle. Tai no oikeastaan alle.

Rajamuodollisuudet menivät todella kevyesti. Meksikoon mennessä ei tunnetusti ole mitään tarkastuksia ennen kuin pidemmällä sisämaassa, mutta eipä tarvinnut USA:n suuntaankaan jonottaa kuin pari minuuttia. Kaikki edellä menevät olivat nimittäin amerikkalaisia tai meksikolaisia, joiden kohdalla papereiden ollessa kunnossa toiminta on ripeää.

Nogalesista Tucsoniin vievällä moottoritiellä ihmettlimme, miten rampin numero voi olla 99 kun koko tien pituus on vain reilu 60 mailia. Sitten huomasimme, että kaikki pituudet ilmoitettiin kilometreissä. Eipä ole moista ennen tullut tässä maassa vastaan. Piti oikein ottaa etäisyystauluista valokuvia.