Amerikassa sairasvakuutuksissa tapahtuu melkein aina muutoksia vuoden vaihteessa. Eilen työnantaja piti tämänkertaisista vähän isommista muutoksista tiedotusltilaisuuden. Ei mitään dramaattista, mutta jos kovasti sairastaisi, voisi tulla entistä kalliimmaksi. Taidan ottaa varuiksi ensi vuodeksikin Suomesta työnantajan kautta vakuutuksen, nyt kun on vieläpä omat rahat mistä sen voi maksaa.

Tiedotustilaisuudessa kuulin ensimmäistä kertaa verottajan (IRS) tarjoamasta aika mielenkiintoisesta tavasta helpottaa terveyspalvelujen ostamista. On nimittäin mahdollista perustaa niin sanottu flexible spending account, jolla voi olla maksimissaan 2000 dollaria. Homman juju on se, että rahat pidätetään palkasta ennen veroja, ja kun täälläkin pelkkä liittovaltion vero on tuloista riippuen 10-35 prosenttia, voi etu olla melko merkittäväkin. Järjestelyyn liittyy, Amerikassa kun ollaan, varsin erikoisia piirteitä. Ensiksikin, koko summan (maksimi siis 2000 dollaria) saa käyttöönsä heti vuoden alussa, mutta työnantaja perii sen tasaisesti koko vuoden palkkashekeistä. Jos vaihtaa työpaikkaa kesken vuoden ja on käyttänyt koko 2000 dollaria, palkasta perimättä jäänyttä osuutta ei tarvitse palauttaa. Vastaavasti jos vuoden aikana ei käytäkään koko summaa, rahoja ei saa myöskään takaisin. Kouluttaja totesi "write your congressman" kun eräs kolleegani kommentoi, että onpa typerä järjestelmä.

Olen tänään kuunnellut netistä Pintandwefallia. Eihän tätä meininkiä voi kuin rakastaa. Meininki on niin punk kuin voi vain olla. Kuulemma bändin laulaja on bändin ainoa laulutaidoton jäsen ja vaikka kaikki osasivat alun alkaen jotakin soitinta soittaa erittäinkin hyvin, soittimet valittiin niin että kukaan ei ollut saamaansa soitinta ennen soittanut. Ja onhan se nyt hienoa, että yksi bändin jäsen on nimeltään Cute Pint ja soittaa tamburiinia. Muut ovat nimeltään Crazy Pint, Dumb Pint ja Tough Pint. Pintandwefall ilmoittaakin Myspacessa vaikuttimikseen Spice Girlsin ja äidin. Myspacen studioversioita paremmin hommaan pääsee kiinni Youtubessa. Aloittaa voi vaikka tästä, ja löytyypä sieltä hittibiisin studioversiokin. Kannattaa käydä myös lukemassa biisien sanoituksia bändin kotisivulta.

Todettakoon, että minulla on Pintandwefalliin "olen melkein sukua julkkikselle" -tyyppinen suhde.

Space Needlen päähän on laitettu joulukuusivalaistus. Oh no.

Myös yksi Queen Annen kukkulan päällä olevista kolmesta kännykkämastosta oli saanut jouluvalot. Kyllä nämä tämän "osaa".

Kukaan ei ole toistaiseksi kommentoinut taannoista kirjoitustani prosentti- ja euromääräisten palkankortusten oikeudenmukaisuudesta. En tiedä johtuuko tämä jostakin seuraavista: aihepiiri ei kiinnosta, kukaan ei jaksa lukea niin pitkää kirjoitusta tai asiasta ollaan niin eri mieltä ettei haluta alkaa vängätä. Vai voisiko jopa olla että asiasta ollaan yksimielisiä?

Tässä kuitenkin vielä hahmotelma siitä, miten epäoikeudenmukaisia euromääräiset palkankorotukset olisivat pitkällä aikavälillä. Oletetaan samat henkilöt A ja B, joiden kuukausipalkat siis ovat 1000 euroa ja 2000 euroa. Oletetaan, että molempia palkkoja korotetaan 100 eurolla vuosittain sadan vuoden ajan. Sadassa vuodessa molempien palkankorotus on siis yhteensä 10000 eli sadan vuoden päästä palkat ovat 11000 ja 12000 euroa. Oletimme että A:n ja B:n välinen palkkaero oli alunperin reilu, mutta se on sadassa vuodessa mennyt alkuperäiseen verrattuna mitättömän pieneksi. Asian hahmottamista auttaa olettamatta, että sadan vuoden päästä rahan ostovoima on kymmenys siitä mitä se on nyt, jolloin nykyrahassa uudet palkat olisivat 1100 ja 1200 euroa. B:n palkan ostovoima olisi siis pienentynyt 800 eurolla ja A:n noussut sadalla. Ei kuulosta reilulta. Asiaa ei juuri muuta se, että todellisuudessa euromääräiset korotukset kasvaisivat vuosien saatossa. Jos oletetaan aluksi 50 euron vuosikorotus, joka vuosittain kasvaa 1,5 prosentilla (siis ensimmäisen vuoden korotus olisi 50 euroa, toisen vuoden 50,75 euroa, kolmannen 51,51 euroa, ja niin edelleen), päädytään sadan vuoden päästä palkkoihin 1244 ja 1344 euroa.

Jos taasen oletetaan, että palkkoja korotetaan sadan vuoden ajan vuosittain 2,5 prosentilla, saadaan loppupalkoiksi 1181 ja 2362 euroa (tässäkin on otettu huomioon oletettu ostovoiman putoaminen kymmenekseen). Tämä on minusta reilua.

Pesin tuossa illalla pyykkiä, ja kun laitoin äsken pyykkejä lipaston laatikkoihin, löysin pyykin seasta kahdet mustat hieman replaiset naisten stringit. Uskaltaakohan noita viedä takaisin pyykkituvalle? Joku vielä yllättää minut sieltä nimettömät kädessä ja leimaudun alusvaatevarkaaksi.

Tulipa Roslynin viikonlopusta vielä mieleeni, että viimeisenä iltana meiltä loppui olut. Jääkaapissa olisi vielä ollut yksi edellisiltä vierailta jäänyt tölkki Bud Lightia, mutta se ei kenellekään kelvannut. Ei edes humalatilassa. Asiasta ei koko viikonlopun aikana puhuttu, joten mistään "en kyllä juo Budia" -joukkouhosta ei ollut kyse, mutta niin vain sunnuntaina jääkaapin jämiä tutkiessani tämä tölkki oli siellä edelleen näkyvällä paikalla.

Tänään vuorilla on pieni lumimyrsky. Mount Baker jo lupasi avata muutaman hissin ensi torstaina, ja toivon mukaan muutkin avaavat pian. Bakerille kun on yli kolmen tunnin ajo ja useimmat niiden hissit ovat vanhanaikaisen hitaita. Mutta kyllä tämä tästä.

Lauantaina taas haikattiin. Polun lähtöpaikka oli periaatteessa aivan lähellä majapaikkaamme Roslynia, mutta lopussa tie oli sitä luokaa, että noin 50 km matkaan meni lähes kaksi tuntia. Tielle ei tosiaankaan olisi ollut asiaa ihan millä tahansa autolla. Meillä oli kaksi autoa, joista Jeepillä ei ollut mitään vaikeuksia vaikka urissa ajaessa pohja välillä pohjaan ottikin. Volvolla oli hieman enemmän vaikeuksia, sillä pohja otti koko ajan kiinni ikävästi rahisten, ja koko ajan pelättiin että urien välinen lumipenkka kasvaa niin korkeaksi että jäädään kiinni. Vaan pakko oli jatkaa eteenpäin, sillä ympärikään ei voinut kääntyä. Perillä oli melko helpottunut ja onnellinen tunnelma. Paikka näytti mahtavalta, ja haikin kuluessa homma tietenkin parani. Onneksi Volvo oli neliveto, sillä muuten oltaisiin taatusti saatu turvautua hinauspalveluun.

Haikin kohteen oli Longs Pass. Lähtöpaikka oli 1340 metrin korkeudessa, ja maali 700 metriä korkeammalla. Pääsimme siis yli kahteen kilometriin, ja syvässä hangessa jyrkkää ylämäkeä haikatessa korkeuden kyllä huomasi. Paluumatka olikin sitten paljon helpompi, varsinkin kun jyrkimmät kohdat laskettiin peppumäkeä hurjaa vauhtia. Kaikkiaan matkaa kertyi noin yhdeksän kilometriä ja aikaa käytettiin vain noin kolme ja puoli tuntia, joten aika hyvää tahtia pidetiin taas kerran.

Sään suhteen haikilla kävi loistava tuuri. Olimme käytännössä koko ajan auringonpaisteessa, ja myös läheisille huipuille paistoi aurinko, mikä oli tietenkin maisemien kannalta mainio homma. Kaikkialla ympärillämme oli kuitenkin tummia pilviä, ja välillä tuuli melko kovastikin. Tarkkailimmekin koko ajan sään mahdollista muuttumista, ja välillä olimme hieman huolissammekin (etenkin huomioiden Volvon mahdollisuudet ajaa takaisin jos tulee kovasti lisää lunta), mutta lopulta sää pysyi vakaana. Perillä Longs Passissä palkintona odotti mainio näkymä Mount Stuartille. Sen korkeus on 2869 metriä, mikä ei sinällään ole mitenkään erityisen paljon. Hienoa vuoressa on sen sijaan alppien kaltainen terävyys; tällaista terävyyttä kun ei Kaskadeilla niin paljon ole. Näkemämme eteläseinämä kohoaa Wikipedian mukaan yli 1500 metriä reilun kolmen vaakasuuntaisen kilometrin matkalla. Osa blogin lukijoista ehkä muistaa nähneensä Mount Stuartin kaukana horisontissa I-90 maantiellä olevalta levähtämisalueelta.

Haikki oli siis kaikenkaikkiaan yliveto. Olen välillä harmitellut, että viime kesänä tuli tehtyä kovin vähän haikkeja, mutta nyt kun on tehnyt näitä syys- ja talvihaikkeja ei enään niin harmitakaan. Kesän haikeissa on nimittäin se ongelma, että väkeä ja lämpöä on aivan liikaa. Nyt saimme olla koko haikin ajan omalla porukallamme näkemättä sielun sielua. Ja kirpeässä talvisäässä haikkaaminen maistuu minulle paljon paremmin kuin kesähelteillä läkähtyminen. Rakastan talvea! Lumi on mahtava elementti.

Takaisin Roslyniin pääsimme jo hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa. Puoli kuudelta kylässä oli perinteinen joulukuusen valojen sytytysseremonia, jonka kävimme tietenkin katsomassa.Tapahtumassa oli todella mukavaa pikkukaupungin henkeä. Paikalle oli kokoontunut nelisenkymmentä ihmistä, mutta tunnelma oli valojen syttyessä katossa. Sen jälkeen laulettiin yhdessä joululauluja, ja tuli sellainen lämmin tunne, että sieltä se joulu tulla jolkottaa. Onhan tämä täällä hieman aikaista, mutta ymmärrän hyvin perinteen, jossa joulun odotus alkaa siitä kun Kiitospäivä on saatu alta pois. Ei se ole pelkästään joulun kaupallisuuden sanelema juttu. Kaikkialle myös ilmestyi viikonlopun aikana jouluvaloja, siis Roslyniin ja muihin kaupunkeihin joiden läpi ajoimme. Torstai-iltana niitä ei vielä ollut, mutta perjantaina oli.

Tänään aamulla toivuttiin ensin The Brickissä vietetystä illasta. Siitä on hieman sekavat muistikuvat, mutta siihen kuului ainakin mainion cover-bandin kuuntelua (soittivat ainakin Johnny Cashia ja AC/DC:tä), tanssia, biljardin peluuta ja erikoisen curlingin sukuisen pöytäpelin peluuta. Toivuttuamme käytiin vielä nappaamassa pakolliset kuvat Villi pohjola -henkiset valokuvat ja suunnattiin 50 kilometriä idempänä Columbia-joen varrella sijaitsevaan Ginkgo Petrified Forest State Parkiin.

State park oli sinällään aika mitätön. Nähtiin muutama hassu fossiloitunut puunkanto, ja nekin olivat häkeissä jotteivat idiootit ottaisi niistä palasia mukaansa. Ajomatka sen sijaan oli todella hieno. Olen toki täällä ennenkin ajanut, mutta nyt oli ensimmäinen kerta niin että maassa on lunta. Pian Roslynin jälkeen puusto loppuu kokonaan, ja ollaan autiomaassa jossa ei juuri sada eikä siksi kasva puun puuta. Lumipeitteisenä se näytti todella erikoiselta. Columbia-joelle laskeuduttaessa lunta ei enää ollut, mutta mahtavan kokoinen joki sinänsä on aina hieno näky. Taustalla myös näkyi lumihuippuisia vuoria, mikä lisäsi maiseman erityisyyttä. Ja oli siinä state parkissakin se hyvä puoli, että nyt pääsin ensimmäistä kertaa pelkän läpiajamisen sijaan jalkautumaan tähän Washingtonin autiomaahan.

Paluumatkalla pysähdyttiin vielä lumisella levähdyspaikalla ottamassa muutama valokuva. Luminen autiomaakin olisi ollut kuvauksellinen, mutta metalliaitaan muodostuneet jääkristallit olivat kyllä aivan uskomattomia.

Loma Roslynissa oli kertakaikkiaan mainio idea ja kaikessa kävi vielä mahdollisimman hyvä tuuri. Ihan lähtökohtaisesti oli hienoa päästä talviseen sisämaahan. Kaiken kukkuraksi laskettelukausi alkoi kuin alkoikin juuri ajoissa, ja vieläpä auringonpaisteessa. Vanhan lempiharrastukseni lisäksi myös uusi lempiharrastukseni haikkailu meni aivan nappiin, ja tällä haikille olisi kyllä näin talviaikaan ollut aika tiukkaa ehtiä jos olisi pitänyt Seattlesta asti ajaa. Lisäksi ruoka ja seura oli mainiota, joten eipä sitä voi enempää vaatia. Totta puhuen pikkukaupungin meininkiä ei varmasti olisi juuri pidempään jaksanut. Ja täytyypä myöntää sekin, että Seattleen tullessa oli aivan mukavaa kun sai taas mennä ulos oitis palelematta.

Kiitospäivästä tuli periamerikkalainen, mutta siitä tuli silti mieleen suomalainen joulu: oltiin kiireettömästi yhdessä ja syötiin liikaa.

Aamupäivän ahersin kalkkunan täytteen kanssa. Sitähän ei siis yleensä nykyisin missään vaiheessa työnnetä kalkkunan sisään, ei meilläkään. Yhdeltä siirryin sen ja edellisenä iltana tekemäni karpalokastikkeen kanssa juhlapaikalle. Siellä emäntämme jo ahersi keittiössä, ja kehoitti pian avaamaan tv:n. Siellä oli nimittäin meneillään Dallas Cowboysin perinteinen kiitospäivän jalkapallo-ottelu. Kun kalkkuna suvaitsi vihdoin kypsyä, siirryimme pöytään, jossa kaikki oli erinomaista. Minunkin tuomiseni saivat asianmukaiset kehut. Siitä täytteestä piti kyllä alkuun varovaisesti kysyä näyttääkö se siltä miltä pitää. Karpalokastikkeeseen taasen käytin vähemmän sokeria kuin mitä resepti olisi edellyttänyt, koska pelkäsin siitä muuten tulevan amerikkalaisen ällömakeaa. Hyvin sekin vain kävi kaupaksi, ja oli kyllä minun makuuni juuri sopivan kirpakkaa.

Illaksi ajettiin siis Roslyniin. Vuorten tällä puolella onkin talvi: maassa on vähän lunta ja pakkasta on viitisen astetta. Hyvin suomalaisen oloinen syystalvi siis. Iltaa istuttiin The Brick -baarissa. Se ja koko Roslynin kaupunki ovat tuttuja Villi pohjola (Northern Exposure) -tv-sarjaa seuranneille, sillä sarja kuvattiin Roslynissa. Nytkin baarissa oli aika jännittäviä hahmoja. Ollaan selvästi redneck-alueella.

Tänään kalkkunaa sulateltiin Mission Ridgen ainoalla auki olevalla mutta aurinkoisella laskettelurinteellä. Oli se vain hienoa vihdoin avata kausi. Samalla opetettiin yksi hollantilainen jalon harrastuksen pariin. Taas tuli todettua se, että jos osaa luistella, on helppoa oppia laskettelemaan. Kaveri ei ollut koskaan kokeillut minkäänlaisia suksia, mutta laski jo iltapäivällä kuin vanha tekijä.

Matkalla oli kyllä lähellä, että usko aurinkoon olisi loppunut. Kun menimme Blewettin solan pohjoispuolelle, aurinko nimittäin katosi, eikä tullut esiin ennen kuin noin maili ennen perilletuloa. Auringon työntyessä esiin autossa olikin melkoinen juhlatuonnelma. Olimmekin koko päivän juuri ja juuri pilvien ylä- ja eteläpuolella. Kävi melkoinen tuuri.

Laskettelukausi alkaa Washingtonissa vihdoinkin ylihuomenna. Sopivasti melko lähellä viikonloppukohdettamme Roslynia sijaitseva Missiong Ridge avaa yhden hissin ja pari helpointa rinnettään tykkilumen voimin. Nyt on vain mietinnässä mennäänkö sinne vetäisemään ekat mutkat heti perjantaina vaiko vasta sunnuntaina.

Toki Kanadan puolella Whistler on ollut auki jo viime lauantaista lähtien, mutta sinne on ilman rajalla jonottamistakin ja Vancouverin ruuhkia yli neljän tunnin ajomatka, joten sinne ei viitsi ajaa ennen kuin siellä alkaa olla suurin osa rinteistä auki.

Kotimaisemissa Himos näyttää avaavan kauden pienimmällä varsinaisella rinteellään ensi lauantaina, joten aika samassa tahdissa mennään täällä ja siellä. Pitäkäähän tällä kertaa lumet maassa niin että joulu-tammikuussakin pääsee mäkeen.

Nappasin työpisteestäni valokuvan myöhemmäksi muistoksi. Eikös vain olekin hienosti sisustettu?

Työpiste on kolmen hengen cubiclen yksi nurkkaus. Voisi luulla, että kun koko työuransa istunut kahden hengen työhuoneessa osa-aikaisesti työtä tekevän huonekaverina, olisi avokonttorissa paljon totuttelemista. Vaan ei, kyllä tähän heti tottui ja ihan mukavasti tämä on koko ajan mennyt. Meillä onkin kyllä yleensä aika hiljaista. Siltikin kuuntelen täällä töissä lähes aina musiikkia korvalapuilla, kun taas Suomessa musiikki soi alle puolet ajasta. Olen huomannut, että usein näpyttelen sähköpostia, koodia tai julkaisua musiikin tahdissa. Joissakin kappaleissa on kohtia, joissa tulee välillä hyvinkin suureellisia näppäimenlyöntejä.

Suomi pelaa parhaillaan Portugalissa tärkeää karsintaottelua. Puola meni juuri Serbiassa 0-1 johtoon, joten Suomella on todelliset mahdollisuudet historialliseen EM-kisapaikkaan. Kun TamU pelasi kesällä Levskiä vastaan UCL-karsinnoissa, sydän hakkasi kovaa ja työnteosta ei tullut mitään. Nyt minulla on aivan rauhallinen olo. Maajoukkue ja sen pelaajat ovat niin etäisiä, että se ei nostata tunteita ollenkaan samalla tavalla kuin oma seurajoukkue, jossa pelaa oman kaupungin poikia.

Torstaina on sitten kiitospäivä. Se on täällä joulua suurempi perhejuhla, jona kaikki kaupat ovat kiinni samaan tapaan kuin joulupäivänä Suomessa. Useimmilla myös kiitospäivän jälkeinen perjantai on vapaapäivä, ja se onkin sitten vuoden tärkein ostospäivä, jonka perusteella arvioidaan koko joulumyynnin suuruutta.

Kiitospäivä on käsittääkseni suurin perhejuhla siksi, että joulusta poiketen se on kaikille amerikkalaisille yhteinen juhla. Kiitospäivän yksin viettäminen voisikin olla aika ikävä kokemus. Meidän työpaikalla on onneksi niin paljon ulkomaalaisia, että eräs kaukana perheestään asuva amerikkalainen on ottanut tavaksi järjestää "orpojen kiitospäivän". Se on oikein mukavaa se. Pöytään on luvassa kaikki perinteiset herkut kalkkunoineen, kurpitsapiirakoineen, karpalokastikkeineen ja bataatteineen. Kiitospäivää vietetään Seattlessa, ja heti samana iltana ajetaan Kaskadien yli Roslynin pikkukaupunkiin viettämään pitkää viikonloppua. Sinne meitä taitaa olla lähdössä yksitoista.

Minun vastuulleni annettiin kalkkunan täytteen ja karpalokastikkeen valmistaminen. Minua huvittaa suuresti se, että olen ainoa nuorimies jonka vastuulle annettiin jotakin tärkeää jonka voi mokata. Muille kolmelle annettiin vastuulle vihreä salaatti, keksit, juusot, viinit ja oluet. Ilmeisesti kevään laskettelureissulla onnistuin vakuuttamaan kaikki. Huvittavaa siinä vain on se, että valmistin siellä grilliruokaa. Eihän siinä nyt voi epäonnistua! Olen tosin aiemminkin huomannut, että suomalainen suhtkoht perusgrillailu on ulkomaalaisten mielestä erityisherkkua. Oli siinä nyt mukana hieman erikoisempana tuorejuustotäytteisiä sieniä pekoniin käärittynä, mutta niitä nyt kai tekee Suomessa kaikki. No, ehkä he ovat myös katselleet itse valmistamiani lounaseväitä, jotka ovat toki monipuolisia, mutta eivät nekään nyt mitään taitoa vaativia minusta kuitenkaan ole.

Työpaikan ulkomaalaisten yhteisö on muutenkin ollut tärkeä asia. Blogissanikin on aina silloin tällöin vilahdellut eri kansalaisuuksia: kanadalaisia, espanjalaisia, katalaaneja, skotteja, englantilaisia ja hollantilaisia nyt ainakin. Vaikka kotonakin on työpaikalla ihan vastaavasti ulkomaalaisia, ei heihin siellä sillä tavalla koskaan tutustu, ja se on vähän sääli. Toisaalta tämä on ihan tietoinen valinta, sillä ihan jo lukioajoista lähtien olen halunnut Suomessa pitäytyä suomalaisessa seurassa. Englantia joutuu Suomessakin töissä puhumaan päivät pitkät, joten vapaa-aikaa viettän siellä mieluiten suomenkielisesti. Lisäksi minusta tuntuisi oudolta hakeutua jonkin ihmisen seuraan vain siksi että hän ei ole suomalainen. Täällä olen kuitenkin oppinut paljon monista Euroopan maista ja niissä asuvista ihmisistä.

Amerikkalaisia kavereitakin minulla toki täällä on, vaikkakin työn kautta melko vähän. Sen sijaan paikallisen jalkapallojoukkueen kannattajista on muodostunut amerikkalainen kaveriporukka, josta on tullut tosi tärkeä. Työporukassa on hieman sitä vikaa, että lähes kaikki ovat tohtoreita tai tohtoriksi aikovia, ja se kyllä biasoi aika pahasti (ne muunmuassa käyttävät sanaa "biasoida" ihan luontevasti ei-tieteellisissä yhteyksissä). Jalkapalloporukassa on ihan kaikenlaista väkeä, jota yhdistää lähinnä rakkaus jalkapalloon. On opiskelijoita, suoraan lukiosta töihin menneitä, ammatikoultuksen saaneita ja yliopistotutkinnon tehneitä – ja kaikki ovat kuin yhtä suurta perhettä. Siinä porukassa saa aina hieman kosketusta todellisuuteen.

What do you get if you divide the circumference of a pumpkin by its diameter?
- Pumpkin pi of course.

Uuden kameran hinnaksi muuten tuli 230 euroa. Suomessa hinta näkyy olevan halvimmillaankin 330 euroa – ja kalleimmissa paikoissa jopa 450 euroa. Tuolla on helppo perustella ostoksen järkevyyttä. Insinööritaustahan pakottaa aina keksimään järkisyyt ostokselle, ja tästä sain vielä yhden. Kyllähän nyt "kannatti" ostaa uusi kamera kun sen ostaessa "säästää" näin paljon rahaa.

Tuoreen tilastoyhteenvedon mukaan Detroit on USA:n vaarallisin kaupunki. Seattle on listalla vasta 113. sijalla, mutta vain 50 kilometrin päässä sijaitseva Tacoma on sijalla 33. Se onkin Washingtonin vaarallisin kaupunki.

On aika hurjaa ajatella, että Detroit on menettänyt lähes miljoona asukasta vuoden 1950 huippulukemaan verrattuna (useimpia ei toki ole murhattu vaan he ovat muutaneet pois). Nyt asukkaita on reipas 900 000, eli alle puolet tuosta huippulukemasta.

Alle kahden vuoden ikäiseen kameraani näyttää olevan tulossa Canonin tyyppivika: linssiä liikuttava mekanismi on hajoamassa. Ensin olin aivan masentunut, sillä nyt on tulossa sellaisia reissuja, jolla ei oikein ole kameran varaa kesken hajota. Vaan eipä tarvinnut pitkään selailla uusia kameramalleja ja olin jo aivan innostunut tilanteesta. Käynti elektroniikkaliikkeessä räpläämässä kameroita vain lisäsi innostusta, joten uusi pokkarini on tulossa Amazonilta tiistaihin mennessä. Kai tämä on sitten sitä elintasoa. Uudessa mallissa on laajakulmaisempi linssi, kuvanvakain, entistä isompi näyttö sekä muutama hieman turhempi uusi ominaisuus.

Netti on pullollaan tästä Canonin tyyppiviasta kertovia tarinoita, ja tämä on nyt minullekin jo toinen Canonin kamera jonka kanssa on näin käynyt, joten tiettyä masokismia osoittaa, että valitsin taas Canonin. Aina kun olen muita merkkejä katsonut, en ole ollut tyytyväinen kuvanlaatuun, eikä tuttu käyttöliittymäkään ole mikään pieni asia. Fiksu lukija huomaa, etten väitä Canonin kuvanlaatua parhaaksi. Laaduissa on eroja, ja olen tottunut Canonin laatuun.

Tämän päivän haikki oli normaalia lyhyempi, eikä siitä muutenkaan jäänyt paljoa blogiin kerrottavaa. Viime viikonlopun tapaan haikattiin tässä ihan lähellä Kaskadeilla. Kohteena oli Snow Lake, matkaa noin 8 kilometriä, kivuttavaa kaikkiaan noin 490 metriä ja korkein piste oli noin 1350 metriä. Aikaa käytettiin kolme ja puoli tuntia. Oltiin kuitenkin sen verran ylempänä kuin viime sunnuntaina, että koko matka saatiin rämpiä enemmän tai vähemmän syvässä lumessa, joten ihan riittävä rasitus saatiin kuitenkin aikaiseksi. Koko matkan satoi vettä, mitä nyt perillä se muuttui hetkeksi rännäksi. Siitä onkin aikaa kun olen viimeksi näin kastunut. Näkyvyys oli heikko, mutta mukava reissu oli kuitenkin. Useita pieniä vesiputouksia ja perillä taas kerran järvi. Kun lopulta tulimme järven yläpuoliselle harjanteelle, emme edes heti tajunneet että alhaalla näkyy järvi. Se näytti vain jyrkänteeltä, mutta tarkemmin katsottuna pinnan aallot paljastivat järven.

Tuntuu todella hurjalta – tai ehkä pitäisi sanoa kurjalta – ajatella, että asun maassa, jonka vallitseva käytäntö sallii sen, että minut voidaan minä tahansa päivänä poimia kadulta ja viedä ulkomaille kuulusteltavaksi niin, että kenellekään ei kerrota mihin katosin. Jottei totuus unohdu, todettakoon että tämä käytäntö tuli voimaan jo Bill Clintonin ollessa presidentti. Vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen käytäntöä on vain alettu käyttää aivan uusissa määrin. Ja lisäksi on ilmeistä, että vallitsevan käytännön mukaan kuulustelumenetelmiin kuuluu kidutus. Wikipedian artikkelin mukaan Clinton oli presidenttikaudellaan ensimmäisen nappaustapauksen alla selittänyt käytännön ja sen laillisuuden puolesta ja vastaan puhuvia argumentteja varapresidentti Al Gorelle, joka oli nauraen todennut: "That's a no-brainer. Of course it's a violation of international law, that's why it's a covert action. The guy is a terrorist. Go grab his ass." Valitaan demokraatti presidentiksi ja kaikki korjaantuu. Jep jep.

Autoon sitten tuli 5000 mailia täyteen, ja Amerikassa kun ollaan, se tarkoittaa ensimmäistä määräaikaishuoltoa. Johtuukohan kummallisen lyhyt huoltoväli paikallisesta oikeuskäytännöstä (vastuukysymykset, joukkokanteet, isot rangaistuluontoisen korvaukset)? Käytännössä autoon tehtiin öljynvaihto ja tarkastettiin ihan vain päältä katsomalla, että koko joukko asioita näyttää olevan ehjänä. Kaupanpäälle auto vielä pestiin.

Homma toimi melkoisesti kätevämmin kuin Suomessa. Varasin ajan VW:n merkkihuoltoon eilen, ja aika oli jo tänään illansuussa. Lisäksi hinta oli käsittämättömän halpa. Hommaan meni tunti, ja työn osuus 16,25 dollaria. Tuohon hintaan ei suomalainen ammattimies eväänsä liikauttaisi (ja enemmän hyvä niin kuin huono niin). Öljyt ja öljynsuodatin maksoivat sen verran että hintaa tuli kaikkinensa 54,95 dollaria.

Kesällä eräissä illanistujaisissa tuli puheeksi palkkapolitiikka, ja keskustelu on jäänyt vaivaamaan siitä asti. Kolme korkeasti koulutettua ja älykästä suomalaista oli sitä mieltä, että palkankorotukset pitäisi tehdä euromääräisinä eikä prosenttimääräisinä. Kyseessä on perustavaa laatua oleva kysymys: etenkin TUPO-kierroksilla SAK:n kulmakiviä on euromääräisten korotusten ajaminen ja vastaavasti AKAVA ajaa prosentuaalisia korotuksia. On ilmeistä, että AKAVAn ajama prosenttimalli on ainoa oikeudenmukainen, ja minua ihmetyttää miten fiksu ihminen voi olla tätä oivaltamatta. Pöyristyttävin väite on se, että prosenttimalli kasvattaisi tuloeroja.

Oletetaan, että eri töiden väliset palkkaerot ovat oikeudenmukaisia. Silloin on ilmeistä, että kaikille töille yhtäsuuret prosentuaaliset palkankorotukset ovat ainoa tapa pitää palkkaerot oikeudenmukaisina, siis olla kasvattamatta tai pienentämättä niitä. Elinkustannukset nimittäin nousevat samalla tavalla prosentuaalisesti.

Oletaan henkilöt A ja B. A:n kuukausittaiset menot ovat 1000 euroa ja B:n 2000 euroa. Oletetaan että elinkustannukset mm. inflaation seurauksena kasvavat 25 prosenttia. A tarvitsee nyt 1250 euroa elintasonsa ylläpitämiseksi, joten 250 euron palkankorotus on perusteltu. Jos B saa saman euromääräisen korotuksen, kuukausittaisiin menoihin on käytössä 2250 euroa, mutta elinkustannusten noustua 25 prosenttia menot ovat 2500 euroa.

Pitäisikö B:n nyt tinkiä elintasostaan 250 euron verran? Koska alkuperäiset palkkaerot oletettiin oikeudenmukaisiksi, ei tietenkään pidä. B on oletuksen mukaan ansainnut A:ta korkeamman elintasonsa. Ei olisi oikein, että B joutuisi tinkimään elintasostaan kun hänestä riippumattomista syistä elintasoon vaadittava rahasumma kasvaisi, kun samaan aikaan A saa pitää oman elintasonsa. Muista, A:n ja B:n välinen palkkaero ja sitä myötä elintasoero on alunalkaen oletettu oikeudenmukaiseksi.

Ylläolevasta on muuten jätetty huomioimatta progressiivinen verotus. Jos se otettaisiin huomioon, B:n saaman käteenjäävän palkan prosentuaaliseksi korotukseksi tulisi pienempi kuin A:n prosentuaalinen korotus. Tilanne on siis prosenttimallinkin tapauksessa B:n kannalta epäreilu. Todettakoon tässä, että tästä huolimatta kannatan progressiivisen verotuksen avulla tehtäviä tulonsiirtoja, sillä pitämällä elintasoerot pieninä saadaan kaikkien kannalta parempi yhteiskunta. Bruttopalkkojen suuruuksien määrittelyssä tulonsiirtoajattelulla ei kuitenkaan pitäisi olla sijaa. SAK:n mantra "solidaarinen palkkapolitiikka" on kirosana.

Palkkaerot eivät tietenkään aina ole oikeudenmukaisia. Romuttuuko siis yllä oleva päätelmäni? Ei tietenkään romutu. Kaikille tulevat yleiskorotukset on syytä pitää prosentuaalisina, mutta sen lisäksi on syytä tehdä erillisiä epäoikeudenmukaisia palkkaeroja korjaavia ratkaisuja. Tällaisia matalapalkkaeriä ja tasa-arvoeriä onkin vuosien varrella nähty jatkuvasti. Olen muunmuassa sitä mieltä, että sairaanhoitajat eivät saa oikeudenmukaista palkkaa, ja asia olisi syytä korjata. Tosin historiallisesti nais- ja tasa-arvoerät ovat olleet korkeastikoulutettujan matalapalkattujen kannalta turmiollisia. AKAVAn ajama niinsanottu pottimalli on oikea tie, mutta se on kokonaan oma tarinansa.

Katselin juuri NBC:n paikalliskanavan iltauutisten urheiluosion. Ja kyllä, olin kuvissa kättelemässä Drew Careyn kanssa. Olen melkein julkkis. Hetkestä on uuden jalkapalloseuran sivuilla aivan mainio kuva, jossa kasvoni ovat sopivasti varjossa. Näköjään hetki on myös Youtubessa, mutta siinä kasvoni eivät näy ollenkaan, käteni kylläkin.

Illalla kävin vielä katsomassa amerikkalaista jalkapalloa. Pitäisi varmaan käydä useammin, sillä Seahawks on viettänyt murskajaisia molemmilla kerroilla kun olen ollut katsomossa, vaikka joukkue on muuten pärjännyt keskinkertaisesti. Tiukkoja pelejä olisi kyllä mukavampi katsoa; tänäänkin koko toinen puoliaika oli turha ja pitkästyttävä. Sen verran julkkiksilla näköjään on minuunkin vaikutus, että kun ensin päivällä kättelee tv:stä tuttua amerikan julkkista ja illalla näkee saman kaverin 67000 katsojan edessä stadionin valotaululla promotoimassa uutta joukkuetta... niin tuntuuhan se ihan hienolta.

Ammattilaisurheilu näyttää olevan ainoa yhteys, jossa Seattlessa näkee perinteisiä sotilaallisisänmaallisia esityksiä. Tänään oli jättilakanat liberty ja freedom -tekstein ja vapaudenpatsas/haukka -kuvituksin. Lakanoiden välissä oli kentän täydeltä kuviovoimistelijoita, jotka muodostuivat lopuksi valtavaksi USA-tekstiksi. Minulle esityksestä tuli mieleen fasistinen diktatuuri, mutta eipä ole tuo tässä maassa ainut asia josta minulle moisia mielenyhtymiä tulee.

Tänään oli suuri päivä seattlen jalkapallohistoriassa. Kuten olen jo täällä ennakoinut, Seattleen saadaan vuosien odotuksen päätteeksi pääsarjajoukkue. Yksi uuden seuran taustalla olevista sijoittajista on Hollywood-jullkis Drew Carey. Tänään hän tuli puoliltapäivin keskisuuren mediakohun saattelemana paikalliseen George & Dragon -jalkapallopubiin paljastamaan ensimmäiset viralliset tiedot joukkueesta. Ja voi veljet, olipa uutispommi! Seattlen Major League Soccer -seurasta tulee ensimmäinen amerikkalainen ammatilaisurheiluseura, jonka kannattajilla on suora valta siihen, miten joukkuetta johdetaan. Seuraan voi ostaa pikkusummalla osuuden, ja kaikki osuuden ostaneet pääsevät vuosittain muunmuassa äänestämään seuran puheenjohtajan valinnasta. Malli on kopioitu suoraan Kataloniasta: FC Barcelonalla on vastaava toimintatapa. Huomenna on virallinen tiedotustilaisuus, ja silloin tiedämme varmasti taas paljon lisää. Eipä sitä usein ole paikalla kun maailmanluokan kaupungissa syntyy uusi jalkapalloseura. Melko ainutlaatuista. Aurinkokin tuli esiin pian tilaisuuden päätyttyä.

Drew Carey ei ehkä ole aivan eturivin julkkiksia, mutta tuo silti uudelle seuralle paljon ilmaista julkisuuta. Hän on jo entuudestaan tunnettu jalkapallomies ja vakiokasvo LA Galaxyn kotiotteluissa. Nyt hän on myös meidän mies. Kun Drew oli kävelemässä fanijoukon läpi pubiin, joku huusi "somebody scarf that man". Edessäni pöydällä oli huivipino, joten nappasin yhden, hyppäsin pöydän yli, ja annoin huivin Drewlle. Hän otti huivin, laittoi sen kaulalleen, kiitti, ja kätteli minut. Paikalla oli televisiokameroita, joten saapa nähdä pääsinkö iltauutisiin. Ja Drew muuten piti saamansa Emerald City Supporters -huivin kaulalla koko sen ajan kun pubissa viihtyi.

Jos joku muuten ajattelee, että jalkapallo ei ole USAssa iso juttu, on väärässä. Pahasti. Tänäänkin osa paikalle halunneista ei mahtunut sisään, vaikka tilaisuudesta sai tietoa lähinnä ruohonjuuritasolla. Osa oli tietysti tullut katsomaan Arsenalin ja Readingin välisen ottelun suoraa lähetystä, mutta kuitenkin.

Katselin eilen illalla telvisiosta elokuvan Office Space. Se on monella tapaa aivan mainio elokuva, jota suosittelen kaikille toimistotyöntekijöille kesäloman jälkeisen ensimmäisen työviikon terapiaksi. Tämä printterikohtaus on kyllä varsinainen klassikko.

Tämän päivän haikki oli yksi parhaista mitä olen tehnyt. Kohteina olivat Bridal Veil Falls ja Lake Serene, ja molemmat olivat yhtä hienot kuin nimistä voisi päätellä. En aiemmin ollut päässyyt näin vuolaan putouksen juurelle kuin tänään pääsin. Järveä ei taasen oikein edes osaa sanoin kuvailla, mutta seesteisen kaunis osuu lähelle. Ja mikä parasta, ajomatkaa kotoa oli vain tunnin verran.



Haikille tuli pituutta noin 11,5 kilometriä ja korkeuseroa yhteensä noin 850 metriä. Varsinkin polun järvelle menevä haara oli melko tiukkaa siksakkia ylös, mutta palkinto perillä oli todellakin sen arvoinen. Ilma oli aivan epävakainen, ja aamulla ajateltiin että se on huono asia. Lopulta kuitenkin alhaalla laaksossa olevat pilvet näyttivät ylhäältä käsin tosi hienooilta ja perillä järvelläkin utuinen tunnelma vain lisäsi järven epätodelliseen tunnelmaan. Sadekaan ei yhtään haitannut, koska varusteet olivat kunnossa, ja toisaalta putouksella olisi kastuttu joka tapauksessa. Alhaalla parkkipaikalla katseltiin ylös lumirajan yläpuolelle, ja mietittiin että olisipa lumiraja alempana niin päästäisiin sen yläpuolelle. Pelkkä syksyisessä metsässä kävely olisi toki riittänyt, mutta olihan se reissun kohokohtia sekin kun ensimmäisen kerran lunta löysimme.

Tänään oli yllättäen aurinkoinen päivä. Nukuin kuitenkin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti myöhään, ja hoitelin sitten kaikenlaisia pyykinpesu- ja ruuanlaittovelvollisuuksia, jotka olivat viikon mittaan jääneet rästiin. Iltapäivällä ehdin Fremontiin parturiin, ja huomasin että päivä oli itse asiassa oikeinkin aurinkoinen ja vuodenaikaan nähden lämmin. Mietin pitkään miten sen voisi hyödyntää, ja lopulta keksin: Discovery Park.

Discovery Park on parin neliökilometrin kokoinen keidas urbaanin alueen kupeessa. Kotoa sinne pääsee autolla alle kymmenessä minuutissa. Hoidetun puistoalueen sijaan Discovery Park on enimmäkseen luonnontilainen. Minä suuntasin suoraan West Pointin majakalle. Hieno paikka, tuntui todella että olisi päässyt kauaskin kaupungin vilskeestä. Koska täälläkin mennään kovaa vauhtia kohti vuoden lyhyintä päivää, muuta ei sitten ehtinytkään ennen auringonlaskua. Viiteen mennessä oli pimeää.

En ollut aiemmin Discovery Parkissa käynytkään. Se on liian lähellä, jotta sinne tulisi erikseen suunniteltua reissua, ja niin se on vain sitten aina jäänyt odottamaan sopivaa spontaania tilaisuutta. West Pointista oli kyllä niin upea näkymä Mount Rainierille, että sinne on mentävä jonain aivan kirkkaana päivänä. En edes tiedä, onko Seattlessa toista paikkaa, jossa vuori näyttäytyisi näin massiivisena. Aina ennen on näkynyt vain huippu, mutta West Pointissa oli vaikutelma se, että näkee koko vuoren juurta myöden. Harmi että näkyvyys oli niin heikko, ettei vuori tarttunut kennolle niin että sitä kannattaisi tänne laittaa näkyviin.

Minulta kysyttiin viikon kuvasta, joten kerrotaan. Kuvassa on Manhattanin eteläpää. Kuva on otettu Staten Islandin lautalta hyvin läheltä Vapaudenpatsasta. Sen klassisen kuvan olisi saanut kun olisi ollut jokusen sata metriä pohjoisempana eli kuvaajasta vasempaan.

USA:ssa on viime aikoina keskusteltu paljon kiduttamisesta. Kiduttaako USA? Pitäisikö USA:n kiduttaa? Onko hukkumisen simulointi (engl. waterboarding) kiduttamista? Vasemmalle nojaavalla MSNBC:llä ja oikeistolaisella FOX News:llä on tietenkin hyvin erilaisia kantoja. Kolmas uutiskanava CNN on varmaan myös jotakin mieltä, mutta sitä en ole koskaan seurannut. Koko kanava tuntuu jokseenkin irrelevantilta.

Ensimmäiseen kysymykseen presidentti on vastannut "ei", mutta sittemmin on käynyt ilmi, että hukkumisen simulointia on käytetty terrorismin vastaisessa sodassa. Presidentti siis joko valehetelee, ei tiedä mitä alaiset tekevät tai ei pidä hukkumisen simulointia kiduttamisena. Kaikki ovat pelottavia vaihtoehtoja.

Oikealla laidalla tuntuu vallitsevan kanta, että kyllä poikkeustilanteessa pitää voida kiduttaa. Äskettäin FOX Newsin vaikutusvaltainen Bill O'Reilly kysyi ohjelmassaan kiduttamista vastaan puhuneelta vieraaltaan: "mitä jos amerikkalaisten henki on vaarassa?" Ja kun tämä ei riittänyt: "mitä jos sinun perheesi henki voidaan pelastaa kiduttamalla saatavien tietojen avulla?" Kuulemma presidentin pitää saada päättää kiduttamisesta, jos sillä tavalla voidaan saada tietoja, joilla pelastetaan ihmishenkiä. "Olemme sodassa, ja kun joku yrittää sodassa tappaa sinut, teet kaiken tarvittavan tämän estämiseksi." Järkyttävää. En ole varma käyttäväkö O'Reilly ja hänen hengenheimolaiset sanaa kidutus vai ei. USA:n hallinnon orwellilaisessa uuskielessä on termi "tehostettu kuulustelumenetelmä", jolla asioita yritetään sumentaa.

Vasen laita on tietenkin ehdoton siinä, että USA:n ei pidä kiduttaa. Ensiksikin, "se on amerikkalaisten arvojen vastaista". Toisekseen, "kiduttamalla saadaan kyllä tunnustuksia, mutta ei totuutta". Youtubessa on MSNBC:n Keith Olbermannin viime maanantainen special comment. Tuota kun kuuntelee, saa jonkinlaisen käsityksen siitä, miten kahtiajakautunut tämä maa on. Ja siitä, miten kamalaan jamaan presidentti on maan ajanut. Pelottaa ajatellakin, mitä seuraavan vuoden aikana vielä tapahtuu. Olbermannin ohjelma tulee suurelta kaapeliuutiskanavalta prime time -aikaan, joten mistään marginaalin kommentista ei ole kyse. Viimeisen kolmen minuutin aikana tulee aika rankkaa kamaa, joten kannattaa kuunnella sinne asti.

Äskettäin luin aika rankan artikkelin paikallisesta free weeklystä, ilmaisesta viikkolehdestä jollaisia on jaossa kaduilla ja kaupoissa kaikissa amerikkalaisissa kaupungeissa. Artikkeli löytyy näemmä myös verkosta. Se ehkä hieman valaisee sitä, miksi usein olen todennut, että nykyinen presidentti tekee vähintään yhtä paljon pahaa omalle maalleen kuin ulkomaailmalle. Tähän liittyy myös tämä Keith Olbermannin special comment kesältä 2006.

Eilen kävin katsomassa aihepiiriin liittyvän Rendition -elokuvan. Suosittelen. Nopean googlauksen perusteella se näyttäisi olevan tulossa Suomessakin ensi-iltaan vielä vuoden loppuun mennessä. Elokuvan aihepiiri on varmasti amerikkalaisille turhan rankka, useimmat amerikkalaiset kun ovatkin siinä niitä pahoja, joten en yllättynyt että salissa oli yhteensä vain viisi ihmistä, joista kaikki olivat ulkonäkönsä perusteella siirtolaistaustaisia.

"Those who would give up liberty for a little security, deserve neither and will lose both." – Benjamin Franklin

Jokelan tapahtumat vetävät hiljaiseksi. Tämä herättää hieman samanlaisia tuntemuksia kuin Anna Lindhin murha. Asuin silloin Teksasissa, ja tuntui siltä että tällaista ei voi Pohjoismaissa tapahtua. Mietin silloin, mitä meidän maailman parhaille yhteiskunnillemme on tapahtumassa. Haluan asua maassa jossa ministeri voi liikkua yksiksen kaupungilla. Haluan asua maassa jossa kouluun menoa ei tarvitse pelätä. Tuntuu siltä, että tämän viiden vuoden aikana paha maailma on hiljalleen työntynyt lintukotoomme. Ja kuitenkin nämä ovat vain yksittäisiä tapahtumia. Siksi tästäkin pitäisi päästä yli siten että muutumme mahdollisimman vähän.

Kuten blogiani lukeville on varmaankin käynyt selväksi, seuraan suomalaista pop-musiikkia melkoisella intohimolla. Etenkin ulkomailla asuessa se on tärkeä henkireikä. Tähän mennessä olen tänne muuton jälkeen hankkinut seitsemän suomalaista levyä. Tahti on siis keskimäärin levy kuukaudessa, mikä on ehkä hieman vähemmän kuin mitä Suomessa tulee. Siellä kun tulee uutuuksien lisäksi napattua alehyllystä vanhempaa matskua. Keikoilla käyntiä täällä kyllä todella kaipaa. Välillä jotakin tiettyä kappaletta kuunnellessa mieleen tulvii voimakas muistikuva jostakin tietystä livetilanteesta, ja silloin tekee mieli palata Suomeen ensi tilassa.

Scandinavian Music Groupin Missä olet Laila? on viime aikoina soinut aivan jatkuvasti. Nyt suosikkina on Naurava turskan kallo, jossa tyttö ajaa vanhalla Volvolla Helsingistä Jäämerelle ja jää sille tielleen. Säepari "kirjoitit kirjeeseen 'miten sulla kulta menee' / en vastannut, oli niin paljon Jäämeren kiireitä" saa edelleen joka kerta hymyn kasvoille. Lopulta olemme kuitenkin yksin taasen saa edelleen liikutuksen valtaan. Hieno teksti. Väitän että Terhi Kokkonen kirjoittaa tällä hetkellä hienointa suomalaista pop-lyriikkaa.

Hieman puskista pääsi tulemaan se, että Liiba Laaba on minusta parempi kuin Irinan kaksi aiempaa levyä. Irinan diggailu tuskin on kovin coolia, mutta en näissä asioissa nolostele. Indican Kadonnut_puutarha on sekin mainio levy, etenkin Ulkona toimii. Olen aina tykännyt Jonsun laulusta aivan mielettömästi, ja laulujen satumaailmoihin menevä tematiikka kiehtoo myös. Jenni Vartiaisen Ihmisten edessä olikin täällä jo esillä; on pitänyt paikkansa sen blogimerkinnän jälkeenkin.

Vähemmän osumia ovat olleet Jonna Tervomaan Parempi loppu. Tuoreeltaan se soi minulla paljonkin, mutta nyt en muista koska viimeeksi olisi. Tämä on huono merkki, mutta ehkä pitää vielä koittaa sitäkin. Liekin Kalliot leikkaa -levyyn en ole saanut oikein mitään otetta, mutta Liekki kyllä on vähän sellaista että se vaatii yritystä. Aleksi Ojalan Koditon mies ei ole jättänyt oikein mitään mielikuvia, eli se taitaa olla puhdas huti. Vaan eihän sitä tiedä. Joskus käy niinkin, että kun palaa tällaiseen levyyn, sieltä yllättäen löytyykin tuttuja biisejä. Sellaisia jotka ovat jääneet muutamalla kuuntelulla päähän, mutta jotka ovat jostain syystä jääneet syvälle muistin syövereihin.

Otin tuossa taannoin käyttöön hienon Google Analytics -palvelun. Sieltä saa kaikenlaista jännää tietoa vierailijoista, mm. IP-osoitteen sijainti kaupungin tarkkuudella, domain-nimi, linkki jota seuraamalla sivulle tultiin, käytetty selain ja käyttöjärjestelmä, ruudun resoluutio, ja niin edelleen. Hauskin piirre on kuitenkin se, että palvelu näyttää ne hakusanat, joilla sivulle on tultu hakukoneiden kautta. Jotta sori, ei nyt ollut "beatles tabeja" vaan Beatlesia muuten ja tabeja selaimessa. Myös "laskettelumatka tsekki" meni vähän vikaan: tšekinmatkoista ja laskettelureissuista on kyllä raportoitu, mutta nuo eivät ole ainakaan toistaiseksi yhteen osuneet. Sitä en tiedä, mitä haluttiin kun haettiin "luottotiedoilla rahaa", kuulostaa hämärältä. Tuon hauskempia hakuosumia ei vielä ole tullut, mutta palannen asiaan myöhemmin. Palvelu on nyt ollut käytössäni vasta alle viikon.

Tänään lumikenkäiltiin. En ollut ennen kokeillut, ja täytyy sanoa, että homma oli niin hauskaa, että saatan jopa sijoittaa omiin lumikenkiin. Asialliset lumikengät näyttävät maksavan satasen luokkaa, ja kun niiden vuokraus maksoi tänään noin 15 taalaa, tuntuu omien hankkiminen ilmeiseltä ratkaisulta. On se vain mahtavaa kun jalka ei uppoa eikä lipeä. Varsinkin alas tultaessa vauhti oli huikea.

Paikkana oli – taas kerran – Mount Rainierin kansallispuisto, ja haikki oli sama kuin ensimmäisellä Mount Rainierin vierailullani viime vuoden kesäkuussa. Sekä lunta että aurinkoa oli tänään kylläkin paljon vähemmän. Haikki taasen tuntui huomattavasti kevyemmältä, mikä nyt ei ole ihme kun vertaa silloista ja viimeaikaista haikkikokemustani. Ja olihan tuo varustuskin nyt "hieman" kelinmukaisempi. Se kyllä hieman pääsi yllättämään, että kun kaksi viikkoa sitten lunta oli jo tuhannessa metrissä, nyt jouduttiin kiipeämään vielä 1600 metrissä olevalta parkkipaikalta melko paljon ylemmäs ennen kuin lumikengistä oli mitään iloa. Äkkiä se sulaa jos ei lisää tule. Olipahan ainakin helpompi ajomatka. Tällä kertaa olisi tosin ollut lumiketjutkin mukana.

Tuossa ylläolevassa kuvassa on meidän omaa porukkaa ehkä noin 15-20 metrin päässä. Eipä ollut juuri näkyvyyttä. Tuolla Rainierilla on onneksi tullut nyt käytyä niin paljon, ettei tuo edes hamittanut, on se niin monta kertaa nähty. Ja ehtiihän sitä vuorta toisaalta toistekin katsella. Hieman alempana kirkkaammissa maisemissa oli "villieläimiäkin". Lainausmerkeissä siksi, että parkkipaikalla turistin kädestä ruokaa syönyt kettu oli ilmeisesti tämä sama yksilö. Kuinka tyhmiä ihmiset oikein ovat?

Täällä muuten palattiin normaaliaikaan viime yönä, joten aikaero Suomeen on taas sen kymmenen tuntia. Meiedän reissuunlähtöönkin normaaliaikaan siirtyminen vaukutti. Kukaan ei toki ollut unohtanut siirtää kelloaan (ja sehän olisikin vain tarkoittanut sitä, että olisi ollut tuntia liian aikaisin kokoontumispaikalla). Sen sijaan hollantilaisvahvistuksemme oli illalla itse siirtänyt puhelimensa kelloa tunnilla ja puhelimen automatiikka oli tehnyt saman yöllä. Vajaan puolen tunnin odottelun jälkeen soiteltiin perään: onneksi oli jo hereillä ja valmiina, skypepuhelut kotiin tyttöystävälle vain jäivät nyt väliin.

Päivän kohteina olivat Snohomishin pikkukaupungin keskusta sekä Chateau Ste. Michellen viinitila ja Reed Hookin panimo Woodinvillessä. Yli tunnin ajomatkan päähän Seattlesta ei menty, mutta henkisesti päästiin hyvinkin kauas.

Snohomish oli varsin tyypillinen viihtyisä amerikkalainen pikkukaupunki. Tyypillisyydestään huolimatta Snohomish on harvinaisuus; vaikka samanlaisia on muitakin, on aina iloinen yllätys kun löytää pikkukaupungin jolla on oikea keskusta. Siis sellainen, joka ei koostu läpikulkutiestä ja ketjuliikkeistä, vaan sellainen, joka on pääreitin sivussa ja jossa on ketjuutumattomia (tai ketjuuntumattoman näköisiä) kauppoja ja ravintoloita vanhoissa (parhaimmillaan yli satavuotiaissa) rakennuksissa. Syötiin lounas ja käppäiltiin antiikkikauppojen/romukauppojen näyteikkunoita ihmetellen. Vanhoja LP-levyjä tästä maasta ainakin löytää helposti. Bongasin taas kerran Beatlesin amerikan painoksia, missä on aina edelleen oma hohtonsa.

Ainoa huono puoli näissä amerikkalaisissa pikkukaupungeissa on se, että muuten viihtyisään keskustaan on kuitenkin pakko pääsätää autot. Se pilaa minusta maisemat varsin tehokkaasti. Täällä toki kävelykeskusta varmasti tuhoaisi oitis kaikki mahdollisuudet saada elinvoimainen keskusta, siis tilanne on vähän niin kuin Suomessa kuvitellaan sen olevan. Niinpä oli oikein mukavaa suunnata viinitilan rauhaan. Ja kun ennen tässä omassa naapurustossani sijainnut panimo oli siinä vastapäätä, olihan sielläkin pakko käydä maistelemassa. Red Hook onkin tavallaan pyhinvaelluskohde: täällä maan luoteisnurkassa valloilleen päässyt mikropanimokulttuuri on pitkälti tämän panimon ansiota. Mikropanimokulttuuri syntyi vastareaktiona mauttomalle teolliselle oluelle (think Budweiser, Miller, Coors), joten oli aika yllättävää kuulla, että Anheuser-Busch (niiden päätuote on Budweiser) omistaa 30 prosenttia Red Hookista. Tähän on toki käytännön syy: Red Hook tarvitsi jakeluverkoston, eikä oman rakentaminen tuntunut järkevältä. Kuulemma sopimuksessa lukee selkeästi, että Anheuser-Busch ei voi mitenkään puuttua siihen, miten Red Hook oluensa panee. Hilpeää. Lisäksi kuulin, että toinen Red Hookin perustajista on myös Starbucksin perustajia. Niinpä tietysti.

Kierrokset viinitilalla tai panimolla eivät juuri normaalista poikenneet. Viinitkään eivät juuri säväyttäneet, olut taasen oli entuudestaan hyvinkin tuttua. Pannut ja pytyt näyttivät molemmissa tietenkin samalta kuin kaikkialla muuallakin. Hyvä reissu silti.

Olivat viikonloppuna asentaneet tällaisen markiisin kotitaloni etuoven portaiden suojaksi. Eipä siinä mitään, luohan tuo tiettyä upscale'iä tunnelmaa. Markiisin asentaminen liittyy meneillään olevaan julkisivuremonttiin, joka on ollut käynnissä koko sen ajan kun olen talossa asunut. Eihän tuo tietysti ole vasta kuin reilut kahdeksan kuukautta, mutta kun taloon muuttaessani remontin sanottiin olevan "melkein valmis". Onneksi remontti ei kuitenkaan ole häirinnyt elämää oikeastaan mitenkään. Ikkunani eivät ole missään vaiheessa olleet paketissa, ainoastaan parina päivänä on pitänyt käyttää kiertoreittiä kotiovelta kadulle mennessä ja pari kertaa on pitänyt tyhjentää parveke ja antaa lupa kulkea asunnon kautta parvekkeelle, siinä kaikki.

Mutta on tämä vain malliesimerkki siitä, miten tässä maassa toimitaan. Vähän kerrallaan ja hissun kissun edetään, ja jälkikin on vähän sinne päin. Lisäksi kun talonrakentaminen ei ole täällä aivan suomalaisella tasolla, näytää remontin jälkeenkin siltä että paikat ovat vähän rempallaan. Moni kesällä maalattu paikka on jo nyt sen näköinen, että uutta maalia kaipaisi. Pahin on omassa kerroksessa ulkotiloissa menevä käytävä, joka on remontinkin jälkeen niin epätasainen, että jos on vähänkään sateinen keli, käytävällä on vesilammikoita. Se ei tosiaankaan näytä enää ihan samalta kuin silloin kun se "tasoitettiin" ja maalattiin.

Viimeisimmässä tiedotteessa luki, että remontti on 99,9 prosenttisesti valmis. Uskoisiko?