Kävin tänään pitkästä aikaa keskustassa kävelemässä. Se on aina mukavaa, mutta turhan harvoin tulee lähdettyä. Tänään motivoiduin sillä, että halusin nähdä Keskustorilla olevan joulutorin. Se on siellä nyt ensimmäistä kertaa, ja tuntuu kovasti kirvoittavan mielipiteitä. Idea on kopioitu Keski-Euroopasta, ja olen itsekin vähän sitä mieltä, että vähän hassua kopioida perinteitä muualta. Toisaalta olen Tsekissä kierrellessäni kovasti pitänyt näistä, ja kuulemma Saksassa on kanssa tosi kivoja joulutoreja. Puumökit torikojuina kyllä luovat tunnelmaa. Ainakin Tsekissä tosin tunnelmaa lisää kuuma hehkuviini ja kaikenlaiset muut terästetyt kuumat juomat, joita tullaan juomaan torille vielä iltamyöhälläkin. Ei taitaisi Suomessa toimia.

Ehkä näitä kävelylenkkejä on viime aikoina vähentänyt kertakaikkisen kurja keli. Nyt oli kuitenkin pitkästä aikaa pakkasta ja lunta maassa, niin idean saatuani ei tarvinnut kauaa arpoa lähteäkö vai ei. Aurinko ei toki paistanut. Katotaan sitten keväämmällä sitä puolta. Tampereen kaupungin virallinen joulukuusi saa kyllä erityismaininnan. Enpä ole vastaavaa ruippanaa aikoihin nähnyt, ja valoistakin oli osa sammunut.

Olin tänään väitöstilaisuudessa, jossa puolustettiin väitöskirjaa, jonka kuudesta osajulkaisusta kolmessa olen ollut mukana tekijänä. Niinpä ymmärrän nyt hyvin miten vaikeaa voi olla väitöstilaisuuden valvojana eli kustoksena. Oli nimittäin hyvin vaikeaa pysyä hiljaa. Olisi ollut niin paljon sanottavaa, ja kieltämättä toisinaan olisi ollut halua vähän auttaa väittelijää. Hienostihan se toki meni ilman apuakin, ei siinä mitään.

Seattlessa on tullut lunta siihen malliin, että aivan entisillä kotikulmillani lasketaan pulkkamäkeä. Kieltämättä vähän harmittaa että koko sinä aikana kun itse asuin Seattlessa ei kaupunkiin tullut lunta. Olisi ollut mukava tämäkin kokea. Työpaikoilla on kuulemma hiljaista. Esimerkiksi eräs Microsoftilla työskentelevä kaverini totesi, että heidän sadan hengen toimistollaan vain viisi ihmistä oli tullut tänään töihin. Tämä kaverini on kotoisin Illinoisin osavaltiossa, ja naureskelee Seattlelaisten kädettömyydelle lumessa samaan tapaan kuin suomalaiset usein naureskelevat amerikkalaisten meiningille. Hän oli kuitenkin valinnut tällä kertaa kulkuvälineeksi auton sijasta bussin. En kyllä itsekään uskaltaisi autoilla Seattlessa lumikelillä. Omat ajotaidot toki riittäisivät, mutta en uskaltaisi luottaa lumeen tottumattomien ajotaitoihin. Meininki voisi olla vaikka tällaista tai tällaista (videoilla mäet ovat taatusti paljon jyrkempiä kuin miltä näyttää). Ainakin tuo ensimmäinen video on Portlandista, ja siellä lumi on yhtä harvinaista kuin Seattlessa ja muutenkin ilmasto on hyvin samanlainen.

Kotonakin on ollut poikkeuksellisia sääilmiöitä. Nimittäin, olen nyt kolmatta viikkoa Suomessa, ja ainakin tuntuu siltä, että tänään näin sinistä taivasta ensimmäisen kerran koko aikana. Aika masentavaa.

Seattlessakin on toki talvella aika harmaata, mutta nyt tätä Suomen harmautta katseltuani olen todennut, että on sitä seattlelaisen ja suomalaisen harmauden välillä sentään iso ero. Ensiksi se ilmeinen: Seattle on niin paljon etelämpänä kuin Tampere, että siellä on pilviselläkin kelillä huomattavasti kirkkaampaa, ja päivät ovat talvella selvästi pidempiä kuin täällä. Se vähemmän ilmeinen havainto on se, että Suomessa taivaan valtaava pilvimatto on paljon masentavampi. Se on tasaisen harmaa, vailla mitään tekstuuria tai rakennetta. Seattlessa on yleensä pilviä useissa kerroksissa, ja ainakin alin kerros on yleensä täynnä aukkoja. Se tekee taivaasta vähemmän masentavan näköisen, ja tällä tuntuu olevan yllättävän iso vaikutus mielialaan. Seattlessa voi lähes aina taivaalla nähdä siellä täällä hieman valkoisempia kohtia, joista voi myös ainakin kuvitella tulevan enemmän auringonvaloa läpi.

Suosikkiohjaajani Kevin Smithin uusi elokuva Zack and Miri Make a Porno on näköjään tänä viikonloppuna Suomessa ennakkonäytöksissä ja alkaa ilmeisesti viikkoa myöhemmin pyöriä vakituisesti. Kävin katsomassa elokuvan muutama viikko sitten Seattlessa, ja voin suositella sitä kaikille niille, jotka eivät totea pelkän elokuvan nimen perusteella olevansa kohdeyleisön ulkopuolella. Pohjimmiltaan kyse on toki nössöstä romanttisesta komediasta.

Erityisen hauska elokuvakokemuksesta tulee, jos voit ottaa mukaasi hollantilaisen ystäväsi.

Olen usein kuullut suomalaisten naureskelevan, kuinka amerikkalaiset sattavat kysyä what's the number for nine-one-one. Nyt kuitenkin huomasin Googlen Zeitgeistista, että päättyvän vuoden kymmenenneksi suosituin google-yrityshaku Suomessa on ollut telkku.com. Hyvä me.

Tiesittekö muuten että alunperin tuo USA:n yleinen hätänumero oli tapana lukea muodossa nine-eleven? Kaupunkitarinan mukaan lukutapa vaihdettiin nine-one-oneksi kun monelle tuotti hätätilan synnyttämässä paniikissa vaikeuksia ymmärtää, että nine-eleven näppäillään 9-1-1. Voihan tuo olla tottakin.

Siitä tuleekin mieleeni tilanne vuosien takaa. Minun piti soittaa poliisin hätänumeroon, ja kun kysyin mikä on oikea numero, minulle vastattiin sata-kaks-kaks. Yritin soittaa numeroon 122 monta kertaa, ja ihmettelin kun aina vaan tuli keskuksesta ilmoitus ettei tuollaista numeroa ole olemassa. Minusta tuo poliisin hätänumero 10022 olikin varsin hölmösti valittu, eikä sitä vuosiin olekaan ollut enää olemassa. Toisaalta ihmisille tuntuu nyt sitten olevan epäselvää, että 112 on oikea numero myös kun hätään tarvitaan vain poliisia.

Se voi sitten olla, että tämän blogin päivitystahti pienenee tulevina päivinä, ja tuolla Polviblogin puolella tahti vastaavasti kiihtyy. Tai saapa nähdä kuinka pian voimat riittävät ylipäänsä intterwebeissä liikkumiseen, mutta siis jos tuo elämä lähipäivinä keskittyy lähinnä polven potemiseen, niin voi olla että muuta sanottavaa ei paljon ole. Tai voihan sitä käydä niinkin, että minulla on lähipäivinä runsaasti aikaa saada suuria ajatuksia jotka kirjoitan sitten tänne. Ja jos ne syntyvät kipulääkepöhnässä, niin saapa nähdä kuinka paljon niitä myöhemmin nolostelen.

Tämä vuoden pimein aika on kirottu aika matkustaa kymmenen tunnin aikaeron takaa. Suomeen paluun jälkeen ei olekaan ollut juuri aikaa tai energiaa blogin päivittämiseen. Niinpä kesti näin kauan, että sain viimeisteltyä ja julkaistua Kalifornian reissun aikana läppärille kirjoittamani blogimerkinnät. Kuvien valitseminen on aina se eniten aikaa vievä homma.

Laitanpa tästäkin matkasta perinteiset tilastotiedot:

• Matkan kesto: 5 vrk
  
• Ajopäiviä: 4
  
• Ajomatka: 2320 km
  
• Osavaltioita: 3 (Washington, Oregon, Kalifornia)
  
• Kansallispuistoja: 2 (Crater Lake, Yosemite)
  
• Merkittäviä kaupunkeja: 2 (San Francisco, Sacramento)
  
• Pisin ajopäivä: 950 km (Eugene – Crater Lake – Stockton)
  
• Lyhyin ajopäivä: 0 km (San Francisco)
  
• Suurin lämpötila: 23°C (Napa Valley)
  
• Matalin lämpötila: -2°C (Willamette Pass)
  
• Korkein piste: 2149 m (Crater Lake)
  
• Matalin piste: 0 m (San Francisco)

Tänä aamuna heräsin ensimmäistä kertaa siihen. kun kaverini alkoi kuuden maissa tehdä lähtöä kohti Seattlea. Hänellä oli edessä taukoineen ehkä noin 14 tunnin ajomatka, kun taas minulla on nyt edessä noin 14 tuntia lentokoneessa istumista. Kieltämättä tuo autoilu kuulostaisi mukavammalta vaihtoehdolta, vaikka silloin kuudelta sainkin vain kääntää kylkeä ja jatkaa unia.

Kun lopulta olin ylhäällä ja katsoin ulos hotellin ikkunasta, saatoin todeta, että nyt onkin aika lähteä kotiin. Aurinkoiset päivät ovat nimittäin tällä erää täällä ohi kuuluisan sumun työnnyttyä mereltä kaupunkiin. Muutenkin olen palaamassa kotiin hyvillä mielin. Reissupäivät menivät toki suuremmitta koti-ikävittä, mutta tänä aamuna aika ei vain ole meinannut kulua juuri ollenkaan. No, tätä kirjoittaessani on alle tunti lentokoneen lähtöön.

Viimeisen lomapäivän ohjelmassa oli kiertely Napan laakson viinitiloilla. Napan laaksossa tehdään maailman parhaita Cabernet Sauvignoneja, ja näitä oli tarkoitus maistella ja viedä pari pulloa kotiinkin, omaksi ja tuliaiseksi. Tälläkin pikku kierroksella kertyi kilometrejä taas 250 lisää.

Ensimmäinen maistettu viini oli kuitenkin amerikkalaisittain harvinainen kuiva Riesling Trefthenin viinitilalla. Amerikassa kun Rieslingit ovat omituisella tavalla lähes aina makeita niin että kuiva Riesling on lähes tuntematon käsite. Tämä Riesling olikin niin erinomainen, että kaverini osti heti pari pulloa. Itsekin olisin taatusti ostanut, jos olisin ollut palaamassa autolla Seattleen.

Napassa ja yleisemminkin Amerikassa viininmaistelu eroaa eurooppalaisesta meiningistä siinä, että siitä pitää maksaa. Napassa hinta liikkui paikasta riippuen 10-20 dollarin välillä, ja sillä sai periaatteessa maistaa yleensä neljää viiniä. Maksusta huolimatta tunnelma oli varsin rento. Esimerkiksi Trefethenissä maksoimme halvemmasta tuoreiden viinien maistelusta, mutta saimme silti maistaa kahta vuosikertaviiniäkin. Jos tämän tarkoitus oli saada myytyä viiniä, homma toimi meihin hyvin. Rieslingin lisäksi mukaan lähti kaksi Cabernet Sauvignonia (yksi kummallekin), joita on tarkoitus säilyttää pari vuotta ennen avaamista.

Trefthenin jälkeen kierretiin vielä neljällä tilalla. Robert Sinskeyllä viinit eivät suuresti iskeneet vaikka niiden kanssa tarjottiin tarkkaan valittuja pikkupurtavia. Palvelu oli kuitenkin loistavaa, sillä meille suositeltiin mieltymystemme mukaisia viinitiloja. Päädyinkin ostamaan sen toisen Caberneeni jo seuraavalta tilalta, Reguscilta. Tila tuottaa vain 7000 laatikollista viiniä vuodessa. Ostamaani viiniä oli tuotettu 3300 laatikkoa, siis 39 600 pulloa.

Ja hyvä että ostinkin. Tässä vaiheessa aloin nimittäin olla sen verran huppelissa, että yhtään myöhemmin tehdyt ostopäätökset olisivat olleet enemmän tai vähemmän satunnaisia. Niinpä päätimmekin käydä enää yhdellä viinitilalla, Sterlingillä, jossa koko viininmaistelukokemus oli tuotteistettu sitä myöden, että parkkipaikalta itse tilalle siirryttiin hiihtokeskuksista tutulla kondoolihissillä. Kierros oli toki ihan hyvin tehty; tämä tila oli ainoa jolla näki hieman sitä, miten viinejä valmistetaan. Eivätkä maisematkaan hullumpia olleet. Silti Reguscin kaltaisella pientilalla vieraileminen on aivan eri luokan elämys.

Maisemien ja tunnelman osalta vierailu Napan laaksoon olikin täysosuma. Kalifornialaisten kukkuloiden välinen laakso on varmasti todella kaunis kaikkina vuodenaikoina, mutta syksyn myötä keltaiseksi muuttuneet viinipensaat tekivät maisemista aivan erityiset. Lisäksi viinialueilla on ilmeisesti kaikkialla maailamssa alleviivatun rentouttava ilmapiiri. Päivän kruunasi loistava myöhäinen lounas Calistogassa, ulkoterassilla viinilasin kanssa, tottakai.

San Franciscoon ehdittiin juuri ennen pimeän tuloa, joten päätimme vielä käydä Golden Gaten pohjoispuolen rinteillä ihailemassa klassisia näkymää, jossa silta on etualalla ja kaupunki taustalla. Ei hullumpaa.

Illallinen syötiin tänäänkin Chinatownissa. San Franciscon Chinatown on kertaikaikkiaan loistava paikka, sillä siellä tuntuu siltä, kuin olisi oikeasti matkustanut ulkomaille. Melkein kaikki ihmiset ovat kiinalaisia, ja kiinan kieltä kuulee paljon enemmän kuin englantia. Aikamme kierreltyämme löysimme ravintolan, jossa ei ollut yhtään ei-kiinalaista. Päätimme korjata asian.

Tänään ei liikuttu autolla mihinkään, vaan vietettiin koko päivä San Franciscossa. San Franciscossa tosin liikuttiin senkin edestä kävellen, ratikalla, bussilla ja cable carilla. Aurinko paistoi koko päivän ja lämpötila oli lähes täydellinen. Peruslämpö oli nimittäin sopivan viileä, mutta aurinko porotti sen verran mukavasti, että t-paita, kaprit ja sandaalit oli oikea varustus.

Päivän ensimmäinen kohde oli Presidio eli vielä 1900-luvun alussa tärkeässä asemassa ollut sotilastukikohta keskellä kaupunkia. Otimme ensin ratikan Fisherman's Wharfin turistihelvettiin, ja kävelimme sitten siitä perille. Matkalla sai hyviä valokuvia muun muassa kuuluisasta entisestä vankilasaaresta Alcatrazista, sataman veneistä ja Golden Gaten sillasta.

Presidio on kyllä ihan jännä paikka. Alue on valtava, ja se näyttää säilyneen hyvin alkuperäisessä asussaan. Mitään aivan erityistä nähtävää siellä ei ilmeisesti ole, mutta valkoiset puutalot ovat kyllä sinänsä kivan näköisiä.

Presidiosta jatkettiin bussilla Haight-Ashburylle ihmettelemään hippiaatteen jäänteitä ja värikkäitä viktoriaanisia rakennuksia. Samalla syötiin lounas samassa eritrealaisessa ravintolassa, jossa olin syönyt edellisellä San Franciscon reissullani puolisentoista vuotta sitten. Täytyy myöntää, että nyt kun sormin syömisestä oli ensiviehätys jo mennyt. ruoka ja koko ravntolaelämys tuntui varsin keskinkertaiselta. Erityismaininnan saa etiopialainen tumma olut, joka maistui epäonnistuneelta sahdilta.

Tässä vaiheessa varjot alkoivat jo pidetä, ja suuntasimme Alamo Squarelle. Tämä on yksi San Franciscon klassisimmista valokuvauspaikoista, mutta en ole onnistunut aiemmin paikalle päätymään. Kieltämättä viktoriaaniset rakennukset edessä ja kaupungin business-keskusta takana loivat ihan jännän kontrastin. Yleensä ei kai kerrota, että juuri tällä kohtaa näitä viktoriaanisia taloja on juuri nuo seitsemän, jotka ovat kuvissakin, mutta nyt kerrotaan.

Alamo Squaren kuvat eivät silti sinänsä vääristele totuutta, sillä koko kaupunki on täynnä vastaavia toinen toistaan upeampia viktoriaanisia rakennuksia. Ja ihan kaikkialla. Se San Franciscossa juuri tekeekin minuun vaikutuksen, että kaupunki on valtavat suuri, ja lähes kaikkialla on mukavan näköistä. Ero Seattleen on valtava, sillä Seattlessa on useita erillisiä mukavia alueita, joiden välillä on sitten sitä sun tätä, muun muassa teollisuusrakennuksia ja muuta vähän epämääräisempää.

Alamo Squarelta jatkettiin vielä Castroon eli San Franciscon homokaupunginosaan. Tästä ei ole oikein mitään sanottavaa. Alue oli juuri niin viihtyisän oloinen kuin kaikkialla sanotaan. Muusta San Franciscosta sen erotti vain normaalia suurenpi sateenkaarilippujen ja seksikauppojen määrä. Ei sillä etteikö niitä muuallakin näkisi.

Aivan viimeiset valoisat hetket käytettiin San Franciscon kaupungintalon ja UN Plazan ympäristössä. YK:n peruskirjahan on allekirjoitettu vuonna 1945 San Franciscossa, siitä tämä UN Plaza. Paikalliset taitavat silti olla ylpeämpiä kaupungintalostaan. Sen kupu nimittäin nousee 35 senttiä korkeammalle kuin US Capitolin kupu Washington DC:ssä. On se minusta kyllä muutenkin hienompi. Kuvussa on otettu kovasti mallia Pariisin Les Invalidesin kuvusta. Kuvat vain ovat niin pimeitä että jäävät nyt tästä pois.

Illan tultua havahduimme siihen, että San Franciscon pubikulttuuri on lähes olematonta. Tai sitten etsimme sitä väärästä paikasta. Joka tapauksessa kun Google Mapsiin laitta hauksi "pub near seattle", löytyy paljon kivoja pubeja. Vastaava haku San Franciscosta ei tuota oikein mitään lupaavaa. En ole tätä puolta Seattlesta aiemmin oikein oivaltanut, mutta nyt kun asiaa ajattelen, hyviä pubeja on tosiaan vähän kaikkialla. Lisäksi niissä on hyviä paikallisia oluita, kun taas San Franciscossa paikallisiksi voi laskea lähinnä Anchor Steamin ja Sierra Nevada Pale Alen, joita saa molempia jopa Suomesta.

Päivän mittaan havahduin myös siihen, että joulu todellakin alkaa amerikassa Kiitospäivästä. Ja tämä ei tarkoita vain sitä, että kaupat alkavat mainostaa joulua ja että kaupunkien keskustoissa sytytetään virallisen joulukuusen valot, vaan myös ihmisten kodit laitetaan joulukuntoon. Tänään näimme useita paikkoja, josta voi ostaa (aidon) joulukuusen, ja samoin näimme ihmisiä kuljettamassa joulukuusta autojensa katoilla. Muutamassa kodissakin nähtiin koristeltu joulukuusi, siis kun se oli laitettu kadun puoleisen ikkunan viereen.

Illallista söin Chinatownissa. Tosin meinasi jäädä syömättä, sillä pieni auringonpistos vei mehut, ja pääsin hotellihuoneesta liikkeelle vasta yhdeksän jälkeen. Kaverini jäi lähtiessäni vielä potemaan, joten olin yksin liikkeellä. Kun pääsin Chinatowniin, ravintolat alkoivat jo mennä kiinni. Lopulta päädyin ravintolaan, jossa kiinaa puhuva henkilökunta näytti jo syövän myymättä jääneitä annoksia. Minut kuitenkin toivotettiin tervetulleeksi ja söin loistavan annoksen tulista szechuanilaista kanaa. Puolikkaan kanan tilaaminen olisi houkuttanut kovasti, sillä olisin halunnut nähdä olisiko puolikkaani leikattu näyteikkunalla roikkuneista kanoista. Tästä kuitenkin jänistin.

Tänään suuntasimme heti aamusta kohti Yosemiten kansallispuistoa. Ainoa pysähdys oli aamiainen Big Oak Flat -nimisessä pikkukaupungissa. Ja Kaliforniassa kun oltiin, valitsin dinerin listalta aamiaisburriton, kuinkas muutenkaan.

Yosemitessa tavallaan eräs ympyrä sulkeutui, sillä kun vierailin siellä heinäkuussa 2006, ymmärsin, että USA:n kansallispuistoissa todella on jotakin aivan erityistä nähtävää. Sen jälkeen olenkin kiertänyt melkein kaikki läntisten osavaltioiden kansallispuistot. Nytkään en ollut käyntiini yhtään pettynyt. Tien kännyttyä El Capitanin juurelle (ylin kuva), ei voinut kuin haukkoa henkeään. Eikä ihme, sillä lähes pystysuoran seinän korkeus on yli kilometri. Se tuntuu lähes uskomattomalta, mutta Yosemiten laakso siis on 1209 metrissä ja El Capitanin huippu 2307 metrissä.

El Capitanin jälkeen ajettiin laakson perälle ja jätettiin auto parkkiin. Tarkoituksena oli lähteä kävelemään Vernalin putouksia kohti, ja katsoa mihin asti jalkani kestää. Ylämäki oli melkoista, mutta jalka tuntui koko ajan oikein hyvältä. Niinpä päätimme jatkaa vielä eteenpäin siitä pisteestä, jossa putoukset ensimmäisen kerran näkyivät. Aivan lopussa polku alkoi nousta jyrkkiä portaita pitkin, jolloin jo vähän aloin epäillä onko homma jalan kannalta järkevää, mutta ylös oli silti pakko mennä. Putousten päältä avautuikin aivan upea näkymä etualalla Emerald Pool -lammikko ja taustalla Liberty Cap sekä Nevada Falls -putoukset. Alastuloa minä hieman epäilin ongelmalliseksi, mutta kävelysauvojen avulla tuokaan ei ollut isompi ongelma.

Lähikuvissa näkyy siis nimenomaan Vernalin putoukset. Mittakaavaa on hankala kuvista tajuta, eikä hahmottamista välttämättä auta sekään, että sanon putouksen korkeuden olevan 73 metriä. Putouksen päällä oikealla puolella ensimmäisen puunrungon vieressä seisova ihminen on jonkinlainen mittajana. Tai siis on, jos sen siitä löytää. Pieni on.

Loppupäivä vietettiin suurimmaksi osaksi Yosemiten laaksossa. Siellä viihtyisi hienosti vaikka kuinka pitkään jos se ei olisi aivan täynnä ihmisiä. Aikeemme oli edellisiltana ostetuista eväistä huolimatta syödä jotakin vähän parempaa ravintolassa, mutta se jäi haaveeksi, sillä Yosemiten kylässä pelkästään auton saaminen parkkiin oli aivan mahdotonta. Hieman kauempana sentään näköalapaikoille mahtui, mutta yhtä kaikki, tuo järkyttävä väkimäärä oli melko stressaavaa. Käsittämätöntä että vielä marraskuussa on noin täyttä. Toivon hartaasti, että ruuhka johtui siitä että oli Kiitospäivän viikonloppu. Tosin en ole varma, lisääkö vai vähentääkö Kiitospäivä väkimäärää.

Laakson päänähtävyys on tietenkin 2693 metrin korkeuteen nouseva Half Dome. Ainakaan englannin kieltä osaaville ei tarvitse varmaankaan osoittaa missä kuvissa se on. Toinen kuuluisuus on Yosemiten putoukset. Sen kokonaiskorkeus on 739 metriä kolmessa pudotuksessa, ja jo pelkkä 436 metrin korkuinen suurin pudotus saa Vernalin putoukset tuntumaan pieniltä. Yosemiten putouksetkin näkyvät yhdessä kuvassa, mutta niiden bongaaminen vaatiikin jo vähän tarkempaa silmää.

Kaksi viimeistä kuvaa on otettu Tunnel Viewltä, ja niissä näkyy etualalla vasemmalla jo alussa mainitsemani El Capitan. Kyseessä on tunnelin vieressä oleva näköalapaikka, joka on niin tunnettu, että muunmuassa Wikipediassa on siitä oma artikkelinsa. Mekin siis pysähdyimme siinä kaksi kertaa. Jälkimmäinen pysähdys oli juuri ennen auringonlaskua, kun olimme palaamassa Mariposa Grovesta. Siellä oltiin katselemassa valtavia punapuita, mutta niistä ei erityisen hyviä kuvia irronnut, joten en laita niitä tähänkään. Alueen isoin puu, Grizzly Giant, oli kyllä ihan vaikuttava, joten ei tuo tuo ollenkaan hukkareissu ollut.

Nyt ollaan San Franciscossa, ja täällä ollaankin sitten seuraavat kolme yötä. Ajoa tänään kertyi 650 kilometriä, eli eiliseen verrattuna varsin vähän. Hotellimme on aivan kaupungin ydinkeskustassa Union Squarella, ja täällä on kyllä melkoinen hässäkkä päällä. Autot ajelevat miten sattuu ja soittavat torvea herkästi. Seassa on vielä kuuluisa cable car, mikä sekin lisää autolla liikkuessa stressiä. Jalan liikkuessakin meininki vaikuttaa kaoottiselta, mutta silloin kuuluu cable carin kaapelin kolina, joka tuntuu edellisiltä vierailuilta tutulta ja mukavalta. Cable carhan toimii niin, että maan alla kulkeva kaapeli pyörii koko ajan vakiovauhtia, ja cable carit tarttuvat tähän kaapeliin kun haluavat liikkua. Vauhtia säännellään sillä, että kaapelista voi ottaa kiinni myös vähemmän tiukasti, siis kaapelia luistatetaan. Periaate on sama kuin se miten autossa kytkintä luistattamalla voi säädellä vauhtia.

San Franciscon kaduilla on todella paljon kodittomia, mikä on aika hämmentävää. Hyvilläkin alueilla kodittoimia tulee jatkuvasti vastaan, ja he pyytävät aina rahaa. Ilmeisesti lämmin ilmasto ja liberaali politiikka on sellainen yhdistelmä, joka tuottaa tällaisen ilmiön. Hyvin hämmentävää on myös se, miten veitsellä leikaten turistien suosima alue muuttuu kodittomien ja muun epämääräisen aineksen suosimaksi alueeksi. Tämä tapahtuu vain ylittämällä yksi katu, esimerkiksi kaupungin pääostoskatu Market Street. Mutta on niitä muitakin, esimerkiksi kun kulkee Union Squarelta länteen.

Tänään päivä alkoi Willametten solan ylityksellä. Herätys oli tasan klo 6, ja auto oli liikkeellä klo 6:45. Tässä välissä ehdittiin syödä aamiaistakin. Melkein koko aamu ajettiin sankassa sumussa, mitä nyt solan korkeinta kohtaa lähestyttäessä päästin sumun päälle, ja nähtiin ihan komea Diamond Peak, tulivuori tämäkin.

Varsinainen kohde oli kuitenkin Crater Laken kansallispuisto, ja sinne sitä olikin sitten matkaa. Tai ainakin siltä tuntui, sillä sumuisessa metsässä ajaminen on ehkä tylsintä matkantekoa mitä on. Perille saavuttiin tasan klo 10, johon mennessä sumukin oli sopivasti hälvennyt kaikkialta. Taivas oli käytännössä pilvetön.

Crater Lake on noin 7700 vuotta sitten romahtaneen tulivuoren (Mount Mazama) kalderassa oleva järvi. Se on väriltään uskomattoman sininen. Kyseessä taitaakin olla yksi maailman puhtaimmista ja sinisimmistä järvistä. Olin aiemmin käynyt paikalla kesällä 2007, mutta nyt halusin nähdä paikan lumisena. Lunta tosin oli toistaiseksi vain hyvin vähän, mutta kyllä se silti loi paikkaan kesästä poikkeavaa tunnelmaa.

Talvella Crater Lake on kuitenkin nopeasti nähty, sillä kalderan ympäri menevä noin 50 kilometrin mittainen tie on suljettu, ja ainoa mitä voi tehdä on ihailla järveä yhdeltä reunalta. Tai no yksi sopiva haikki mäennyppylän päälle siellä olisi, mutta se olisi tänään ollut niin jäinen, että se olisi tuskin ollut hyvä idea vaikka jalkani olisi ollut ehjä. Puolisen tuntia kalderan reunaa pitkin käppäiltyämme poikkesimme kahvilassa lounaalla ja jatkoimme matkaa. Aikamoinen pikakäynti, mutta kyllä kannatti. Upea paikka, ja näin talvella todellakin upeampi kuin kesällä.

Crater Laken jälkeenkään ei vain meinannut millään päästä road tripin tunnelmaan. Osasyynä tähän oli varmaankin sekin, että Oregonissa on naurettavan alhaiset nopeusrajoitukset. Kalifortnian rajaa odotettiinkin kuin suurintakin kohdetta, ja kun sinne lopulta päästiin, nopeusrajoitus nousi 55 mph:sta 65 mph:hon. Siinä on siis yli 15 km/h ero, ja se todella tuntui. Yhtäkkiä mailit alkoivat vähentyä ihan eri tahdilla ja mieliala nousi kummasti.

Mielialaa nosti myös loppupäivää hallinnut Mount Shasta. Se alkoi näkyä hyvin pian Kaliforniaan päästyämme, eikä sen jälkeen ihan heti näkyvistä poistunutkaan. Päätimme jopa poiketa pistotiellä, joka kiipeää kesäisin yli 2400 metrin korkeuteen vuoren rinnettä. Näin talvella tie oli valitettavasti laitettu poikki jo 2100 metrin korkeudella, mutta oli siitäkin ihan kiva maisemat ja vuorinäkymät.

Sinänsä tämä teiden sulkeminen talveksi harmittaa. Monessa paikassa sulkeminen on toki ihan perusteltua, sillä lunta tulee niin paljon, ettei teiden auki pitäminen yksinkertaisesti olisi mahdollista tai ainakaan järkevää. Harmi tuleekin siitä, että monessa paikassa tiet suljetaan hyvin aikaisin syksyllä, vaikka lunta on tullut vasta hyvin vähän. Nytkin sekä Crater Lakella että Mount Shastalla kiinni laitetut tiet olivat lähes lumettomat. Ilmeisesti kyse on siitä, että National Park Servicellä ja US Forest Servicellä ei ole budjetissaan rahoitusta teiden auraamiseen.

Tänään oli siis Kiitospäivä. Se on sikäli harvinaislaatuinen päivä, että silloin Amerikka menee lähes yhtä kiinni kuin Suomi menee Joulupäivänä. Me poikkesimme pimeän tultua Kalifornian pääkaupungissa Sacramentossa katsastamassa paikallisen State Capitolin. Samalla oli aikomus tarkistaa, saisiko kaupungin keskustasta ruokaa. No, tavallaan olisi saanut, sillä auki oli kaksi pihviravintolaa, joissa annosten hinnat lähtivät 40 dollarista. Päätimme jättää väliin. Muutenkin kaupunki oli aavemaisen autio. Se oli vähän sääli, sillä Sacramento vaikutti harvinaisen viihtyisältä paikalta.

Meidän osallistumisemme Kiitospäivän perinteisiin jäi vähäiseksi. Kun tulimme illan päätteeksi motellille, poikkesimme ostamassa huomisen eväitä naapurissa olevasta ruokakaupasta. Motellimme on hieman epämääräisellä alueella, ja kauppa olikin täynnä tämän maan suurimpia toivoja. Minua harvoin pelottaa, mutta tuolla hieman pelotti. Hyllystä löytyi aivan karsean näköisiä tyhjiöpakattuja kalkkunavoileipiä. Ihan vitsillä ostin sellaisen Kiitospäivän kunniaksi. Motellilla söin sen perinteistä Kiitospäivän Tenavat-elokuvaa katsellen.

Kilometrejä tänään kertyi kunnioitettavat 950. Niillä oltaisiin siis jo päästy San Franciscoon asti, mutta me emme yleensäkään ole menneet kaupunkeihin suorinta tietä. Teillä oli kyllä tänään tosi hiljaista, ja oli tosi jänne katsella, kuinka teiden varsilla kaikki kauppakeskittymät eli strip mallit olivat kiinni, ja pikaruokaloistakin oli auki vain muutama harva.