Meillä oli hotelli aivan päänähtävyyden eli Brittiläisen Kolumbian parlamenttitalon vierestä. Niinpä oli ilmeistä, että ensin ihmeteltiin sitä. Komea rakennus, monella valtiolla on vaatimattomampi, toisilla monin verroin hienompikin. Kun vielä käännettiin katse pohjoiseen, nähtiin kuulu Empress-hotelli ja Victorian sisäsataman purjeveneet. Tämän verran suoritettuamme oltiinkin valmiita lounaalle. Portaat alas veden tasoon ja pöytä veden ääreltä. Ei näkynyt autoja, ei melkein kuulunutkaan, edessä purjeveneitä ja taustalla parlamentti. Salaattipöydällä lepäävää kanaa ja paahdettua foccacia-leipää syödessä tunnelma oli kuin olisi ollut Euroopassa kaupunkilomalla.
Eurooppalaista kaupunkilomatunnelmaa täältä haettiinkin, ja sitä myös saatiin. Pienestä se on kiinni. Ei tarvita kuin hieman vanhempia rakennuksia, sekava ruutukaava, lyhyet korttelit, kapeat kadut ja leveät jalkakäytävät. Löytyi jopa pieni pätkä eloisaa kävelykatua.
Illalliseksikaan ei tarvinnut hampurilaista syödä, vaan päädyimme lopulta Victorian piskuiseen Chinatowniin hieman parempaan kiinalaiseen ravintolaan. Viiden ruokalajin menussa oli syötävää noin viidelle. Huolestuttavasti saimme siitä yli puolet syötyä, eikä olo edes ollut niin turpea, että olisi ollut vaikea juoda merenrannasta löydetyn pienpanimon mainiota pale alea.
Myöhemmin illalla saatiin hyvät naurut kun näimme parlamenttitalon iltavalot. Ei sitten voitu tehdä tyylikästä valaistusta, vaan laitettiin jouluvalot. Kai se jossakin pitikin näkyä, että oltiin kuitenkin Pohjois-Amerikassa.
Tänään oli sitten ehkä turhin luontomatkailupäivä ikinä. Aamullla ajettiin autolautalla Vancouveristä Vancouverinsaarelle, ja siitä sitten ajettiin pistotie vuorten yli saaren länsipuolelle Pacific Rim National Parkiin ja takaisin. Sielläpä vain ei sitten juuri nähtävää ollutkaan. Hiekkaranta ei ollut mitenkään erityisen vaikuttavaa. Pituutta toki oli, mutta siinä se. Olympian niemimaalta tuttuja kivikkoisia hiekkarantoja ei täällä ole, sinällään aina jännän näköisiä ajopuita nyt sentään. Sademetsää taasen ei olisi sademetsäksi ilman kylttejä tunnistanut. Saaren poikki menevä vuoristotie nyt oli ihan miellyttävä, mutta Olympian niemimaahan ja kansallispuistoon verrattuna Vancouverinsaari on kuitenkin ollut aika vaisu esitys. Kansallispuiston hiekkarannoilla tuli väkisin mieleen, että oikeastaan Seattlen Discovery Park on hienompi paikka. Hieman myös huvitti seurata, kuinka kymmenet ihmiset yrittivät surffata säälittävillä pikkuaalloilla, joilla pystyi parhaimmillaan liukumaan kymmenkunta metriä. Kai se on siinäkin harrastuksessa otettava se mitä saa.
Yötä ollaan Nanaimossa, joka osoittautui ihan tyypilliseksi pohjoisamerikkalaiseksi pikkukaupungiksi. Se ei ole paljon, mutta eipähän ole ainakaan sellainen läävä kuin päivän muut kaupungit.
Port Alberni oli lounaskaupunkimme. Se on periatteessa keskellä saarta, mutta noin 50 kilometrinen vuono tarjoaa pääsyn saaren länsipuolelle ja avomerelle. Vuoret ja vuono voisivat olla hieno maisema idylliselle pikkukaupungille, mutta tämän kaupungin keskustan suotuisan kehittymisen oli ilmeisesti estänyt ohi menevän maantien strip mall -henkinen ympäristö, jossa on muunmuassa Walmart ja kolme McDonaldsia. Kääntöpaikkamme taasen oli Tofino, jota oli kuvailtu idylliseksi pikkukaupungiksi. Sitä olisi luullut, että syrjäinen pikkukaupunki maantien päässä kansallipuiston takana niemen kärjessä olisi ollut edes vähän idyllinen, mutta ei nyt tällä kertaa. Ainoastaan ympäristön vuoret ja meri näyttivät kivalta, mutta eivät nekään miltään erityisen vaikuttavalta.
Automatkailu oli kuitenkin harvinaisen antoisaa, sillä maisemat olivat koko ajan hienot. Lähes koko matka yöpaikasta Riflestä kansallispuiston länsipuolelle ajettiin Colorado-joen varrella, ja kyllä vain oli joki kaivanut komeaa kanjonia jo alkutaipaleellaankin. Kaikin puolin täytyykin todeta, että Interstate 70 on Coloradossa uskomattoman hieno tie ollakseen iso Interstate moottoritie. Suurin osa ajosta oli kuitenkin moottoritien ulkopuolella, ja jatkuva mutkaisella vuoristotiellä ylös ja alas ajelu alkoi loppua kohden rassata. Solia ylitettiin useita, kaikki yli 3000 metrissä, ja iltapäivällä alkoi moinen riittää. Edelliset kolme päiväähän oli ajettu lähes koko ajan tällaisia ylös alas mutkittelevia pikkuteitä, joten siitä ei enää osannut sillä tavalla nauttia, vaan suora je leveä tie olisi jo hyvinkin maistunut.
Rocky Mountain National Parkin länsipäässä ei paljoa nähtävää ollut, sillä tietä ei kovin ylös päässyt, eivätkä vuoret olleet kovin kummoisen näköisiä. Colorado-joen alkutaival oli kuitenkin ihan hauska nähdä: mutkittelevas pieni purohan se tietenkin on. Eipä olisi helppo arvata, millaisia kanjoneita tuo alajuoksulleen on kaivertanut. Länsipään kohokohta oli kuitenkin se, kun bongattiin joen rannasta ihka oikea hirvi (moose). Tällaista partaveikkoa en ollutkaan ennen Pohjois-Amerikassa nähnyt. Harmi vain että kaveri oli sarveton.
Kansallispuiston itäpäässä vuoret sitten jo olivatkin varsin vaikuttavia. Lisäksi puiston läpi menevää tietä päästiin melko pitkälle: kääntöpaikka oli yli 3500 metrin korkeudessa, ja maisemat olivat todella upeat. Juuri ja juuri puurajan yläpuolella oltiin.
Päivä aloitettiin klassikkohaikilla Arches National Parkissa. Kohteena oli Delicate Arch, upealla paikalla mäennyppylällä seisova herkkämuotoinen hiekkakivikaari. Tässä kansallispuistossa on noin 2000 punaista hiekkakivikaarta, joista Delicate Arch on se hienoin ja kuuluisin, kuvattu muun muassa Utahin rekisterikilvissä. Kesällä 2006 puistossa vieraillessa lämpötila oli sen verran korkea, ettei uskallettu lähteä yrittämään parituntista haikkia mäen päälle, ja päätimme nyt korjata tämän puutteen.
Haikin reitti oli jo sinällään upeaa maisemaa, mutta palkinto lopussa pääsi yllättämään. Kaari on vain uskomattoman kokoinen (istun pystyvalokuvassa kaaren juurella), ja koko tuntuu erityisen vaikuttavalta siksi, että kaaren näkee haikkireitiltä ensimmäistä kertaa kun ollaan jo melkein vieressä. Kokoa uskomattomampaa on kuitenkin se, että kaari seisoo yksinäisenä kallion reunalla. On vaikea ymmärtää sitä prosessia, joka sen on tuohon muodostanut. Useimmat muut kaaret ovat enemmän ikkunoita kiviseinässä, mutta tämä on kyllä aivan uskomaton.
Tavoitteena oli lähteä haikkiin aamukahdeksalta, eikä tästä paljoakaan myöhästyttykään. Ja se oli hyvä se. Saimme nimittäin olla kaarella pitkän aikaa aivan kahdestaan, mutta takaisin autolle kävellessä vastaan tuli lähemmäs parisataa ihmistä. Tuo porukka taatusti kehitti kaarelle sellaisen hulinan, jossa olisi taas kerran pää hajonnut. No, eipä ollut ensimmäinen kerta kun ehdittiin tehdä haikki juuri ennnen massojen paikallesaapumista. Lisäksi aikaisen lähdön ansiosta lämpötila ei ehtinyt nousta aivan sietämättömäksi.
Koska Arches oli jo aiemmin nähty, tyydyimme haikin lisäksi vain ottamaan muutamia valokuvia Balanced Rockilta ja Park Avenuelta (kuvat), joiden ohi ajettiin puistosta poistuttaessa. Seuraavaksi siirryimme aivan naapuriin Canyonlands National Parkin Island in the Sky -alueelle. Island in the Sky on täysin erilainen paikka kuin eilinen saman kansallispuiston Needles -alue. Paikka on nimensä mukainen: kyseessä on valtava pöytävuori (engl. mesa) jonka päältä on upeat näkymät kanjonimaastoon. Näitä kanjoneita ovat muodostaneet erityisesti kaksi suurta jokea: Colorado ja Green River. Green River yhtyy puiston alueella Coloradoon, ja siitä joki jatkaa sitten kohti etelää ja Kalifornianlahtea. Matkalla joen kaivertamat kanjonit vain syventyvät, huipentumana Grand Canyon.
Island in the Sky ehdittiinkin nähdä sillä tarkkuudella kuin se on tarvetta nähdä. No, jos olisi kunnon nelivetoauto ja riittävästi ajotaitoa, voisi toki viettää enemmänkin aikaa puiston hiekkateillä, mutta normaalilla autolla ja jalan nähtävistä paikoista nähtiin se mitä kannattaakin nähdä. Lyhyitä haikkeja tehtiin kolme, joista hienoimman päässä oli Mesa Arch. Ei mikään Delicate Archin veroinen ilmestys, mutta hieno oli tuokin.
Canyonlandsista jatkettiin sitten Colorado-jokea seuraavaa maisematietä pitkin kohti Coloradon osavaltion rajaa. Upeaa kanjonia joki oli tähänkin kaivanut, punaiset kiviseinät nousivat molemmin puolin. Voi vain kuvitella, millaista olisi laskea koko Colorado-joki Coloradon kallivuorilta kanjonimaiseman läpi Kalifornianlahteen. Varsinkin jos ei tietäisi mitä on edessä, olisi aivan huikeaa, kuinka maisemat muuttuisivat vain koko ajan hurjemmiksi ja hurjemmiksi, vaikka jo aivan alkupäässä maisemat ovat liki uskomattomia. On sillä joella vain kanjonia kaivertavaa voimaa. Toki Colorado-joki on nyttemmin padottu monesta kohtaa (mm. eteläinen Kalifornia ja Las Vegas saavat vetensä Colorado-joesta), mutta voi sitä kai silti kuvitella.
Päivän viimeinen kohde oli Colorado National Monument, jossa oltiin auringonlaskuun asti. Jos ei olisi aiemmin nähnyt punaiseen hiekkakiveen muodostuneita kallioita tai punaisia hiekkakivimonumentteja, paikka tuntuisi varmasti aivan uskomattoman hienolta. Nyt ilmassa oli hieman sellainen "onhan näitä nyt nähty" -tunnelma. Eipä toki silti harmittanut, että moottoritieltä tänne poikettiin. Laskeva aurinko kyllä taas kerran värjäsi kanjonin todella intensiivisen punaiseksi.
Ajoa tänään kertyi 321 mailia (517 km). Viimeiset kuutisenkymmentä mailia ajettiin pimeässä, koska tiedettiin, että muuten huomiselle jäisi aivan liikaa ajettavaa. Nyt vain hieman harmittaa, että suurin osa tästä 60 mailista ajettiin Colorado-joen muodostamassa kapeassa kanjonissa. Eipä tullut mieleenkään, että Interstate-moottoritie voisi mennä tällaisessa paikassa. No, eipä voi mitään, ei sitä oikein ollut vaihtoehtoa. Yötä ollaan Riflessä, josta saatiin kaupungin viimeinen vapaa motellihuone. Kävipä kerrankin tuuri.
Tänä aamuna lähdettiin taas vuoristoon. Kohteena oli yksi USA:n kuuluisista maisemateistä, San Juan Skyway. Tai oikeastaan puolet siitä, sillä koko luuppia ei tähän reissuun saatu sovitettua. Korkein kohta oli Red Mountain Pass 3355 metrissä. Näissä korkeuksissa oli tietenkin vielä melkoisesti luntakin, mutta onneksi tie oli koko ajan lumeton ja kuiva. Oli nimittäin yksi hurjimmista teistä joilla on tultu ajettua. Olin repsikan paikalla ja käsi hakeutui jatkuvasti puristamaan kahvasta. Matkalle osui kaksi varsin valloittavaa vuoriston pikkukaupunkiakin, Ouray ja Silverton. Kuva on jälkimmäisestä. San Juanin vuoristoa sanotaan usein Amerikan Alpeiksi, mutta täytyy kyllä todeta, etten edelleenkään ole nähnyt Pohjois-Amerikassa alppien veroista vuoristoa.
Vuoriston jälkeen seuraava kohde oli Mesa Verden kansallispuisto. Mesa Verde on Amerikan ainoa ihmisen rakentamaa suojeleva kansallispuisto. Alueella on nimittäin suuri määrä muinaisten pueblointiaanien vuosina 600-1300 rakentamia taloja ja kyliä, samanlaisia joita ihailin maaliskuussa Canyon de Chellyssä. Mesa Verdessä vain kallionkielekkeiden alle rakennetut kylät ovat isompia ja mikä parasta, niihin pääsee sisään kanjonin vastalaidalta tähystämisen sijasta. Paikka on myös UNESCO:n maailmanperintölistalla.
Alueella on kolme isompaa suunnilleen ehjänä säilynyttä kylää, Cliff Palace, Balcony House ja Spruce Tree House. Kahteen ensimmäiseen pääsee vain ohjatulle kierrokselle, ja olen kyllä tyytyväinen, että teimme vain Balcony Housen kierroksen. Ensinnäkin, Cliff Palacen näki erittäin hyvin lähelle rakennetulta näköalapaikalta, kuten ylimmästä kyläkuvasta näkyy. Toisekseen, Balcony Housen kierroksella meinasi pää hajota. Amerikkalainen tyyli näissä hommissa vain on niin raivostuttava. Kierrosta vetänyt rangeri puhui paljon aivan itsestäänselvyyksiä, ja mikä pahinta, kysyi koko ajan yleisöltä kysymyksiä samaan tyyliin kuin Suomessa koululaiskierroksilla. Tunti siinä meni, eikä toista tunnin kierrosta olisi vain kestänyt.
Balcony House oli kyllä sinällään hieno. Kierroksen aluksi parvekkeelle kiivettiin kymmenmetrisiä tikapuita pitkin, ja poistuttaessa kontattiin ensin erittäin kapeasta oviaukosta, ja sitten kiivettiin 30 metriä pystysuoraa kalliota pitkin (parit tikapuut ja intiaanien kiveen hakkaamat portaat). Maisemat parvekkeelta olivat komeat, ja intiaanien rakentamia taloja oli hauska tutkia. Olivat jopa kerrostaloja laittaneet.
Myös Spurce Tree House oli ihan komea (kaksi alinta kuvaa). Vaikka paikkaan pääsi käymään itsenäisesti, oli mukava huomata, että paikalla oli neljä NPS:n rangeria vahtimassa, että ihmiset eivät tee mitään typerää, mikä vaarantaisi paikan säilymisen tulevienkin sukupolvien ihmeteltäväksi.
Mesa Verde tuli siis kierrettyä melko kattavasti, ja illaksi ehdittiin vielä Utahin puolelle Canyonlands National Parkin Needles-alueelle. Käynti jäi pelkäksi pintaraapaisuksi, sillä aikaa oli vain puiston päätien läpiajamiseen sekä yhteen nelikilometriseen haikkiin. Tämän alueen hienoimmat paikat ovat pitkien päivähaikkien päässä, joten niiden näkemiseen ei nyt ollut mitään mahdollisuutta. Toisaaltaa jo pelkästään puistoon menevän tien ajaminen olisi ollut riittävä syy käydä paikalla. Punakiviset valtavat kivimonumentit olivat etenkin paluumatkan ilta-auringossa todella hienon näköisiä, ja jostakin syystä tuo Utahin punakivinen autiomaamaisema on edelleenkin minusta upeinta maisemaa mitä olen nähnyt.
Ajoa tänään kertyi 404 mailia (650 km), ja tietkin olivat melko hitaita. Olen hyvin yllättynyt, että ehdimme Moabiin ennen pimeän tuloa. Täällä ollaan yötä, ja huomiset kohteet ovat onneksi tässä aivan kulmilla.
