Päätin hyödyntää pääsiäisloman matkustamalla Kiovaan, ja täällä sitä ollaan. Ukraina on minulle uusi maa, mutta ainakin tämä pääkaupunki on osoittautunut vähemmän eksoottiseksi kuin olin ajatellut. Ei tämä suuresti poikkea läntisemmistä slaavipääkaupungeista joissa olen ollut. Kyrilliset kirjaimet toki tuovat oman haasteensa, mutta kyllä minä niitä luen huomattavasti sujuvammin kuin arabiaa. Toisaalta lähi-idästä poiketen täällä ei juuri kukaan puhu englantia. Eipä sekään suuria ongelmia kyllä ole tuonut. Ruokasanastoa on toki syytä vähän osata. Tänään söinkin jo mainion lajitelman paikallisia herkkuja: boschia, pelmenejä, makkaraa ja perunapannukakkula.

Perjantaina ehdin ennen auringonlaskua käväistä Itsenäisyyden aukiolla. Paikka näytti televisiosta tutulta, mutta jotenkin oli kuitenkin vaikea hahmottaa oranssin vallankumouksen tunnelmaa. Mitenkään erityisen kuvauksellisena en paikkaa pidä.

Sen sijaan seuraava paikka oli juuri sitä. Pyhän Mikaelin luostarin kultaiset kupolit olivat juuri sitä mitä kuvittelinkin täällä näkeväni. On aina kiva nähdä jotakin mielikuvissa olevaa jota ei ole aiemmin nähnyt. Laskeva aurinko värjäsi luostarin erityisen kauniiksi.

Sisällä luostarin kirkossa oli meneillään ortodoksinen messu, jota seurasin hetken. Aika eksoottiseltahan se tuntui luterilaiseen jäykkyyteen verrattuna. Vaikka ihmisiä tuli ja meni (kaikki tekivät ristinmerkin), tunsin oloni kiusaantuneeksi aika pian, ja jatkoin matkaani takaisin hostellille, jonne ehdin juuri pimeän tullessa. Siellä olikin sitten pakko ottaa unoset saman tien. Päivä oli ollut pitkä, sillä matka oli alkanut kotoa jo seitsemältä aamulla.

Jollakin ihmeellä pääsin kuitenkin vielä sängystä ylös kun hostellilta alettiin tehdä lähtöä baariin. Ja onneksi lähdin. Hostellilla töissä oleva puolalainen tyttö vei meidät baariin jota ei turistina voisi mitenkään löytää, ja meininki oli sen mukaista. Tuoppi olutta samoin kuin shotti vodkaa maksoi 10 gvirnaa eli alle euron. Ei paha.

Lauantaina pääsinkin sitten liikkeelle vasta hieman ennen puolta päivää. Suuntasin aluksi Tsernobyl-museoon. Se oli kuitenkin nähty nopeasti. Kun ei osaa ukrainaa eikä venäjää, museosta on vaikea saada irti oikein mitään.

Tästä suuntasin kierrokselle, joka vei minut muutamalle mainiolle Dneper-joen yläpuoliselle näköalapaikalle, takaisin Pyhän Mikaelin luostarille sekä sieltä alas Podilin kaupunginosaan mutkittelevalle tunnelmalliselle mukulakivikadulle. Sitä kansoittivat kaikenlaiset myyjät, joilta olisi halutessaan voinut ostaa vaikka Lenin-patsaan.

Illalla olisi taas ollut mahdollisuus lähteä hostelliporukan kanssa kaupungille rellestämään, mutta tyydyin rauhallisempaan ravintolaratkaisuun, jossa söin sen pakollisen Kiovan kanan sekä jotakin, joka kai oli puhdasta sianrasvaa, ja jonka kanssa tarjoiltiin hämmästyttävän pieni määrä leipää.