Se varsinainen syy matkustaa juuri Kiovaan oli tietenkin vierailu Tsernobylin ydinvoimalaa ympäröivällä suljetulla alueella. Sen aika oli tänään. Voimalaitoshan sijaitsee vain hieman alle sadan kilometrin päässä Kiovasta, ja siitä on tullut suosittu (ja kallis) retkikohde. Vierailulla pääsee muunmuassa 300 ne metrin päähän onnettomuusreaktorista sekä siitä kolmen kilometrin päässä sijaitsevaan Pripjatin aavekaupunkiin.

Minulle sattui ilmeisesti pääsiäisen ansiosta hyvin suuri ryhmä, joten aikaa hukattiin aika paljon muun muassa passintarkastuksessa suljetun alueen rajalla. Lisäksi minusta pysähdys Tsernobylin kaupungissa oli vähän turha. Siellä oli pellolla joukko pelastustöissä käytettyjä panssaroituja ajoneuvoja, jotka eivät Parolan panssaripirkaatin käyneelle näyttäneet kovinkaan eksoottisilta.

Kiinostavaa oli kuitenkin huomata, että Tsernobyl on vielä elävä kaupunki, joka on koti alueen 3500 työntekijälle. Heistä useimmat ovat vuorotellen 14 päivää alueella töissä ja sitten 14 päivää vapaalla alueen ulkopuolella. Parvekkeilla oli pyykkiä kuivumassa. Matkaa voimalaitokselle on ilmeisesti noin 15 kilometriä.

Seuraava pysähdys oli sitten se kohokohta eli parin tunnin kiertely Pripjatissa. Päällimmäisenä mieleen jäi se, että vain paikalla käymällä voi ymmärtää, miten iso on 50 000 asukkaan aavekaupunki. Bussilla ajaessa kerrostajoa löytyi aina vaan lisää ja lisää yksi toisensa perään.

Myös sisälle rakennuksiin päästiin. Yllättäen geigermittarini mukaan sisätiloissa säteilyarvot putosivat aina dramaattisesti, vaikka useimmista puuttui ikkunat. Tästä siis oppia: ydinonnettomuuden sattuessa sisällä pysymisestä ilmeisesti todella on hyötyä.

Ensimmäinen rakennus oli kulttuuritalo. Siellä nähtävästi harrastettiin myös ruumiinkulttuuria, sillä sisältä löytyi muunmuassa voimistelu- ja palloilusali sekä uima-allas. Täältä avautui myös ensimmäinen näkymä kuuluisalle maailmanpyörälle, joka oli juuri saatu valmiiksi onnettomuuden tapahtuessa.

Maailmanpyörää ja muita huvipuiston laitteita pääsi katsomaan toki lähempääkin. Törmäysautot olivat minusta se friikein ja epätodellisin näky. Täällä geigermittarikin alkoi välillä rätistä oikein kunnolla.

Toinen isompi pysähdys tehtiin uimahallilla ja viereisellä koululla. Uimahallissa oli hämmentävää kauneutta. Melkein tuli paha olo. Koululla taasen koskettivat kaikki ne esineet, jotka kertoivat siellä joskus olleesta elämästä. Oli kirjoja, vihkoja ja erilaisia muita opetusmateriaaleja. Monissa luokissa oli vielä pulpetit suunnilleen paikallaan.

Pripjatista suunnattiin kohti voimalaitosta. Bussin ikkunasta sain useita hyviä kuvia neljästä reaktorista. Tuntui hyvin oudolta olla siinä. Yksikään reaktori ei enää tuota lamppuun valkeaa, mutta kaikissa silti vielä uraani halkeaa. Ydinvoimalaa ei ajeta alas nappia painamalla, ja siksi alueella on vieläkin niin paljon työtekijöitä. Heidän kanttiininsa on sijoitettu kätevästä voimalan läheisyyteen, ja siellä mekin söimme (kuulemma Kiovasta tuodun) lounaamme. Säteilytaso oli kyllä mittarini mukaan vain normaalia taustasäteilyä vastaava. Kello oli muuten tässä vaiheessa jo kolme, joten aika myöhään sai aamiaisella pärjätä.

Lounaan jälkeen päästiin vihdoin niin lähelle onnettomuusreaktoria kuin normaali turisti voi päästä. Geigermittari rätisi ja mureneva sarkofagi näytti siltä että se voisi hajota koska tahansa.

Siinäpä se alkoikin sitten olla. Käynti oli koskettava, mutta ei sillä minuun mitään aivan valtavaa vaikutusta ollut. Kiinnostukseni olisi taatusti ollut pienempi, jollei osa viehätyksestä olisi nähdä millainen oli neuvostoliittolainen kaupunki, joka oli rakennettu vain yhden teollisuuslaitoksen työntekijöitä varten. Vaikka luonto valtaa Pripjatissa ajaa, se on edelleen ainutlaatuinen ulkomuseo.