Loppuloma keskiviikosta lauantaihin oli rennoin loma jonka olen koskaan viettänyt. Paikkana oli Bocas del Toro, saaristo Karibialla aivan Panaman rannikon tuntumassa. Siellä aukesi aivan uusi maailma.

Keskiviikkona olimme perillä noin klo 7:30 aamulla. Lentokentällä meille tarjottiin taksia, mutta emme tarvinneet. Bocas del Toron pikkukaupunki alkaa nimittäin heti lentokentästä, eikä meilläkään ollut kuin muutaman korttelin matka majapaikkaamme. Aamulla kiitoradan päässä olevat jalkapallo- ja baseballkentät olivat tyhjiä, mutta myohemmin näimme niillä pelejä. Peli tosin pitää keskeyttää aina kun lentokone laskeutuu.

Minun varsinainen majoitukseni oli kuuden muun ihmisen kanssa vuokraamassani talossa. Asian järjestänyt kaveri oli tulossa vasta iltapäivän lennolla, joten vein laukkuni samalla lennolla mukana olleiden kavereideni majapaikkaan. Lyhyen huoltotauon jälkeen siirryimme kuuden korttelin päähän lähimmälle uimarannalle. Huoltotauko sisälsi riippumatossa makoilua, mutta varsinainen voittaja oli pääsy karibianmereen lillumaan.

Rannalla vierähtikin sitten nopeasti pari tuntia, minkä jälkeen päätimme lähteä tutkimaan kaupunkia. Tunnelma tässä kaupungissa on uskomattoman rento, juuri sellainen mitä Karibialta odottaakin. Yksi kohokohta oli pysähdys kojulla, jossa myyjällä oli tuoreita hedelemiä ja tehosekoitin. Uskomattomia makuelämyksiä syntyi muutamalla dollarilla.

Varsinaisen lounaan soin ravintolassa, jonka poydat olivat kapealla laiturilla, joka ulottui pitkälle mereen. Annoksekseni valitsin kanafileen kookoksella maustetussa tulisisessa kastikkeessa. Aivan loistavaa. Poytään osui myoskin Calypso Joe, joka halusi esittää meille muutaman kappaleen. Ensimmäinen valinta oli Bob Marleyn klassikko Redemption Song, jonka sanomalla oli Joelle selvästi henkilokohtaista merkitystä.

Myohemmin loppukin porukasta saapui, ja yhdentoista hengen joukkomme oli koossa. Kavimme illallisella kaupungilla, minkä jälkeen keskityimme riippumatoissa makoiluun ja paikalliseen loistavaan rommiin talollamme. Erityisesti paikallisiin mainioihin hedelmämehuihin sekoitettuna rommi maistui, ja illasta tuli niinsanotusti villi.

Seuraavaksi päiväksi palkkasimme kapteenin, joka vei meitä pienellä veneellään eri saarille pyyntojemme mukaisesti. Aivan ensimmäinen pysähdys oli läheisellä riutalla, jolla snorklasimme tunnin verran. Korallit olivat hienoja ja muutamia värikkäitä kalojakin loytyi. Ei aivan yhtä hieno kokoemus kuin muutaman vuoden takainen Havaijin snorklaus, mutta elämys kuitenkin.

Päivän kohokohta oli kuitenkin Zapatillas. Nämä pienet saaret ovat osa kansallisupuistoa, joten niillä ei ole lainkaan rakennelmia. Niitä ympäroi upea valkoinen hiekka ja sisäosat ovat sademetsää. Tämä jos mikä on paratiisi. Rantauduimme, ja vaikkei saari ollutkaan aivan pelkästään meidän omamme (kolme muutakin venettä oli rantautunut), oli tunnelma huikea. Pelasimme rantajalkapalloa ja jonkinlaista vesipoolon sovellusta, sekä vain nautimme olostamme tyynellä rannalla. Minä ja muutama muu myos kiersimme saaren, mikä kesti noin puoli tuntia. Uskomaton kokemus sekin.

Kun varjot alkoivat pidentyä, käänsimme suunnan takaisin kohti kaupunkia. Matkalla poikkesimme kuitenkin vielä Bastimentosin saarella rannalla, jossa olikin sitten oikein loistavia isoja aaltoja, joilla ratastaminen onnistui ihan ilman apuvälineitäkin. Päivisin ranta on hyvin suosittu, mutta nyt varjojen jo pidentyessä saimme olla täälläkin melkein vain omalla porukallamme. Muualle emme sitten enää ehtineetkään, vaan kun ajelimme veneellä takaisin kotirantaan, aurinko oli jo laskemassa. Porukka oli myos hyvin väsynyt, joten oli oikein hienoa, että meillä oli oman talon oma laituri.

Kolmas aamu alkoi sateisena, ja sadetta jatkuikin iltapäivään asti. Herättyäni nappasin riippumaton, ja makailin siinä kuistilla parisen tuntia sateen ropinaa kuunnellen. Oli oikeastaan vain hienoa, että sateen ansiosta ei ollut paineita suorittaa mitään, vaan sai vain olla. Sade taukosi vasta iltapäivällä. Silloin päätimme vuokrata polkupyorät, ja polkaista kahdeksan kilometrin päähän saaren parhaaksi mainitulle uimarannalle. Ja kyllä kannatti. Rannalla ei ollut ketään muuta, ja aallot olivat vielä eilistäkin mahtavammat. Niin mahtavat, että niillä ratsastaessani sain olkapääni sijoiltaan. Onneksi se napsahti heti takaisin paikalleen, eikä se ole juuri vaivannut. Ja pakkohan se on myontää, että tapahtuneesta huolimatta jatkoin alloissa temppuilua.

Aurinkokin tuli lopulta esiin, ja se oli paluumatkalla takanamme ja alhaalla. Maisemat olivat paikoin sanoinkuvamaattomia. Polkeminen oli rennon hidasta, ja pysähdyimme tarpeen mukaan jäätelolle ja oluelle.

Viimeiselle päivälle olimme varanneet koysirataseikkailun sademetsässä. Ideana on roikkua teräskaapelin varassa puiden latvojen korkeudella, väkipyoräsysteemin taatessa hyvän vauhdin ja huikean tunnelmaan. Reittiin kuului myos osio, jossa käeltiin vaijeria pitkin noin 20 metrin matka ehkä noin 50 metrin korkeudessa. Turvakaapelit toki takasivat että henki ei lähde vaikka mokaisikin, mutta olipahan uskomaton tunne roikkua tyhjän päällä pelkän oman lihasvoiman varassa.

Koysiradan jälkeen suuntasimme vielä rannalle. Tarkoituksenani oli käydä uimassa, mutta loppujen lopuksi rantabaarissa oli niin letkeä tunnelma ja maukkaat hedelemäiset drinkit, että uiminen jäi väliin. Bob Marley ja muut Karibian rytmit sopivat siihen paikkaan kuin nenä päähän. Vesitaksillemme kävellessämme näimme vielä laisikiaisen vain muutaman metrin päästä. Nisäkkään näkeminen on aina hieno juttu, ja laiskiainenhan on vieläpä juuri Väli-Amerikan erikoisuus. Eipä tuo paljoa eväänsä liikauttanut.

Talolle palattuamme aikaa oli vielä uida omalta laiturilta ja makoilla riippumatossa. Tunnelma alkoi olla haikea, mutta toisaalta niin paljon tuli tehtyä ja nähtyä, että ei ollut myoskään sellainen tunne, että pitäisi vielä jotakin tehdä. Siltikin suuri osa ajasta meni vain rentoutuessa, useimmiten riippumatossa. Sellainen on täydellinen loma.