Kotona taas. Viikonloppu meni Oregonissa Mount Bachelorilla ja läheisessä Bendin pikkukaupungissa. Kansainvälinen porukkamme oli oikein mukavaa ja laskutkin aivan oivallisia, joten taas kerran reissu meni aivan nappiin. Bendkin osoittautui aivan kivaksi paikaksi, sikäli kun amerikkalaiset pikkukaupungit sellaisia ovat. Keskusta oli pieni, mutta varsin kivan näköinen ja täynnä kivoja pikkukauppoja ja kivannäköisiä ravintoloita. Ja eihän kaupunki jossa on neljä panimoa voi olla vallan surkea paikka.

Tämänpäiväinen paluumatka tuntui kyllä puuduttavan pitkältä, mikä ei tietenkään ole suuri ihme kun matkaa kuitenkin oli 530 kilometriä. Joskus sitä on kuitenkin tyytyväinen, että täällä bensa maksaa edelleen vain puolet siitä, mitä se maksaa Euroopassa – ei näihin matkoihin muuten olisi niin helposti varaa. Alkumatkassa oli sentään hieman maisemia, ja saatiin hieman jännitystäkin, kun Mount Hoodin tietämillä tie nousi aika ylös ja osuimme kunnon lumimyrskyyn. Nastoja meillä ei seattlelaisina tietenkään ollut, mutta hyvin nuo "kaiken sään" renkaatkin pitivät kun hidasti vauhtia. Hauskinta oli, että talvinen mäntymetsä näytti aivan siltä miltä se näyttää Etelä-Suomessa. Matkaseurani arvioi sen vähentävän koti-ikävää, mutta kyllä se taisi olla toisin päin.

Perjantaina Seattlessa autoa pakatessa ei juuri tuntunut siltä, että olisi laskettelemaan lähdössä, sillä lämpöä oli reippaasti yli 20 astetta, ja auringonpaiste lämmitti tunnelman aivan kesäiseksi. Menomatka kesti lopulta kahdeksan tuntia, sillä päätimme kiertää päätien ruuhkat ja rumuuden. Saimme tästä palkinnoksi solan lumihuippuisten vuorten keskellä, vuoristojärven, täynnä tyhjää olevan elottoman erämaan, peltoja, hedelmätarhoja, viiniviljelyksiä, intiaanireservaatin sorateineen, havumetsää, valtavan Columbia-joen, Moro-nimisen pikkukaupungin ja auringonlaskun värjäämät "Kolmen siskon" ja "Poikamiehen" lumihuiput.

Lauantain laskukeli ei juuri huonompi olisi voinut olla: ensimmäisen nousun aikaan oli kymmenkunta astetta lämmintä, satoi vettä, tuuli aivan liian kovaa ja kaiken lisäksi näkyvyys oli lähes nolla. Onneksi keli parani hieman iltapäivää kohden, ja laskupäivästä tuli lopulta ihan hyvä. Vuoren huipulle saakka ei kyllä ollut mitään asiaa koko päivänä. Sunnuntai olikin sitten jotain ihan muuta. Aurinko paistoi liki pilvettömältä taivaalta ja rinteet olivat huippukunnossa. Ilma oli aika lämmin, joten osa rinteistä meni aika huonoksi iltapäivällä, mutta pohjoispuolen rinteet pysyivät aivan loistavina loppuun asti. Kaiken kaikkiaan siis aivan ässä hiihtopäivä.

Mount Bachelorin profiili jotenkin tuntuu sopivan mulle. Siellä on paljon lujavauhtista muttei minulle liian jyrkkää maastoa, ja sainkin päästellä koko päivän aivan täysillä ilman turhaa jarruttelua. Joissain piireissä vuori kai tunnetaankin Mount Flatchelorina. Mikäs siinä, mulle se on juuri hyvä. Vuori onkin kuin suurennettu painos lapin tuntureista, mikä tarkoittaa myös sitä, että puurajan yläpuolella ei ole mitään tuulensuojaa, toisin kuin Alpeilla jossa on kaikenlaisia teräviä muotoja jotka antavat tuulensuojaa korkeallakin. Puustokin on lapista tuttua: suunnilleen puolessavälissä havupuut alkavat muuttua kitukasvuisiksi, ja huippuun mennessä ne katoavat kokonaan.

Ja täytyypä tähän vielä hehkuttaa, että vastuullani ollut lauantain illallinen meni aivan nappiin. Taisivat kaikki muut olla hyvin yllättyneitä siitä mitä sain aikaiseksi. No, grillaus on kai suomalaisten leipälaji, ja asuntomme grilli oli loistava "heavy duty" -tyylinen jättiläinen. Kanan rintafileitä hyvässä marinaadissa, tuorejuustolla täyttetyjä pekoniin käärittyjä sieniä, maissintähkiä ja valtava kasa vihanneksia – kukapa sitä ei pitäisi loistavana.