Pitää avautua nyt tähän heti perään. Sain näet nyt illalla kuulla, että eräs työn ulkopuolinen seattlelainen tuttavani on taloudellisissa vaikeuksissa, ja häntä uhkaa häätö vuokra-asunnostaan. Hän ei voi turvautua vanhempiinsa, joten ystävät ja tuttavat ovat ainoa konsti saada apua. Amerikassa kun ollaan, mitään sossun luukkuja ei ole. Ottaa päähän tällainen meininki aika rankasti, hänen ongelmansa kun ovat kuitenkin väliaikaisia. Tarjouduinkin auttamaan ja niin ovat tehneet monet muutkin. Viikonlopun aikana tulleet lahjoitukset ja voileipäravintolasta löydetty minimipalkkainen osa-aikatyö ilmeisesti auttavat akuuteimman kriisin yli, mutta saapa nähdä miten tässä käy. Vuokraisäntä on nyt ollut koko ajan heittämässä pihalle seuraavana päivänä, eikä kukaan oikein tunnu tietävän, onko se laillista. Joku sanoi että kolme päivää olisi laillinen irtisanomisaika, mutta onhan tuokin nyt ihan naurettavaa – tai oikeammin kai itkettävää. Ja tuo minimipalkka, huh huh, se on Washingtonin osavaltiossa maan korkein, mutta eipä $7.93/tunti päätä huimaa.

Tästä tuleekin mieleeni että Washingtonissa ei ole työsuhteissa lainkaan irtisanomisaikaa. Toisin sanoen työantaja voi milloin tahansa ilmoittaa, että huomenna ei tarvitse tulla töihin, ja siihen loppuu sitten palkanmaksu ja sairasvakuutus kuin seinään. Parempi olla sairastumatta, sillä lääkäriin ei ole varaa mennä. Ja sitten nämä vielä ihmettelevät, kun sanon etten voisi ikinä asettua tähän maahan pysyvästi. Perkele! Minunkin työnantajani vielä kehtasi sanoa, että toivovat minun ilmoittavan lähdöstäni vähintään kahden viikon varoitusajalla vaikka niinkään päin ei ole irtisanomisaikaa. Onhan tuo nyt ihan selvää että vähintään noin paljon annan varoaikaa, mutta ettäs kehtaavat sanoa tuollaista ääneen heti sen jälkeen kun ovat todenneet että heillä ei ole mitään velvollisuutta antaa mitään varoaikaa. Toinen perkele! Suututtaa, vituttaa ja itkettää tämä tämmöinen vaan juuri nyt aika paljon.