Torstaina on sitten kiitospäivä. Se on täällä joulua suurempi perhejuhla, jona kaikki kaupat ovat kiinni samaan tapaan kuin joulupäivänä Suomessa. Useimmilla myös kiitospäivän jälkeinen perjantai on vapaapäivä, ja se onkin sitten vuoden tärkein ostospäivä, jonka perusteella arvioidaan koko joulumyynnin suuruutta.

Kiitospäivä on käsittääkseni suurin perhejuhla siksi, että joulusta poiketen se on kaikille amerikkalaisille yhteinen juhla. Kiitospäivän yksin viettäminen voisikin olla aika ikävä kokemus. Meidän työpaikalla on onneksi niin paljon ulkomaalaisia, että eräs kaukana perheestään asuva amerikkalainen on ottanut tavaksi järjestää "orpojen kiitospäivän". Se on oikein mukavaa se. Pöytään on luvassa kaikki perinteiset herkut kalkkunoineen, kurpitsapiirakoineen, karpalokastikkeineen ja bataatteineen. Kiitospäivää vietetään Seattlessa, ja heti samana iltana ajetaan Kaskadien yli Roslynin pikkukaupunkiin viettämään pitkää viikonloppua. Sinne meitä taitaa olla lähdössä yksitoista.

Minun vastuulleni annettiin kalkkunan täytteen ja karpalokastikkeen valmistaminen. Minua huvittaa suuresti se, että olen ainoa nuorimies jonka vastuulle annettiin jotakin tärkeää jonka voi mokata. Muille kolmelle annettiin vastuulle vihreä salaatti, keksit, juusot, viinit ja oluet. Ilmeisesti kevään laskettelureissulla onnistuin vakuuttamaan kaikki. Huvittavaa siinä vain on se, että valmistin siellä grilliruokaa. Eihän siinä nyt voi epäonnistua! Olen tosin aiemminkin huomannut, että suomalainen suhtkoht perusgrillailu on ulkomaalaisten mielestä erityisherkkua. Oli siinä nyt mukana hieman erikoisempana tuorejuustotäytteisiä sieniä pekoniin käärittynä, mutta niitä nyt kai tekee Suomessa kaikki. No, ehkä he ovat myös katselleet itse valmistamiani lounaseväitä, jotka ovat toki monipuolisia, mutta eivät nekään nyt mitään taitoa vaativia minusta kuitenkaan ole.

Työpaikan ulkomaalaisten yhteisö on muutenkin ollut tärkeä asia. Blogissanikin on aina silloin tällöin vilahdellut eri kansalaisuuksia: kanadalaisia, espanjalaisia, katalaaneja, skotteja, englantilaisia ja hollantilaisia nyt ainakin. Vaikka kotonakin on työpaikalla ihan vastaavasti ulkomaalaisia, ei heihin siellä sillä tavalla koskaan tutustu, ja se on vähän sääli. Toisaalta tämä on ihan tietoinen valinta, sillä ihan jo lukioajoista lähtien olen halunnut Suomessa pitäytyä suomalaisessa seurassa. Englantia joutuu Suomessakin töissä puhumaan päivät pitkät, joten vapaa-aikaa viettän siellä mieluiten suomenkielisesti. Lisäksi minusta tuntuisi oudolta hakeutua jonkin ihmisen seuraan vain siksi että hän ei ole suomalainen. Täällä olen kuitenkin oppinut paljon monista Euroopan maista ja niissä asuvista ihmisistä.

Amerikkalaisia kavereitakin minulla toki täällä on, vaikkakin työn kautta melko vähän. Sen sijaan paikallisen jalkapallojoukkueen kannattajista on muodostunut amerikkalainen kaveriporukka, josta on tullut tosi tärkeä. Työporukassa on hieman sitä vikaa, että lähes kaikki ovat tohtoreita tai tohtoriksi aikovia, ja se kyllä biasoi aika pahasti (ne muunmuassa käyttävät sanaa "biasoida" ihan luontevasti ei-tieteellisissä yhteyksissä). Jalkapalloporukassa on ihan kaikenlaista väkeä, jota yhdistää lähinnä rakkaus jalkapalloon. On opiskelijoita, suoraan lukiosta töihin menneitä, ammatikoultuksen saaneita ja yliopistotutkinnon tehneitä – ja kaikki ovat kuin yhtä suurta perhettä. Siinä porukassa saa aina hieman kosketusta todellisuuteen.

What do you get if you divide the circumference of a pumpkin by its diameter?
- Pumpkin pi of course.