Lauantaina taas haikattiin. Polun lähtöpaikka oli periaatteessa aivan lähellä majapaikkaamme Roslynia, mutta lopussa tie oli sitä luokaa, että noin 50 km matkaan meni lähes kaksi tuntia. Tielle ei tosiaankaan olisi ollut asiaa ihan millä tahansa autolla. Meillä oli kaksi autoa, joista Jeepillä ei ollut mitään vaikeuksia vaikka urissa ajaessa pohja välillä pohjaan ottikin. Volvolla oli hieman enemmän vaikeuksia, sillä pohja otti koko ajan kiinni ikävästi rahisten, ja koko ajan pelättiin että urien välinen lumipenkka kasvaa niin korkeaksi että jäädään kiinni. Vaan pakko oli jatkaa eteenpäin, sillä ympärikään ei voinut kääntyä. Perillä oli melko helpottunut ja onnellinen tunnelma. Paikka näytti mahtavalta, ja haikin kuluessa homma tietenkin parani. Onneksi Volvo oli neliveto, sillä muuten oltaisiin taatusti saatu turvautua hinauspalveluun.

Haikin kohteen oli Longs Pass. Lähtöpaikka oli 1340 metrin korkeudessa, ja maali 700 metriä korkeammalla. Pääsimme siis yli kahteen kilometriin, ja syvässä hangessa jyrkkää ylämäkeä haikatessa korkeuden kyllä huomasi. Paluumatka olikin sitten paljon helpompi, varsinkin kun jyrkimmät kohdat laskettiin peppumäkeä hurjaa vauhtia. Kaikkiaan matkaa kertyi noin yhdeksän kilometriä ja aikaa käytettiin vain noin kolme ja puoli tuntia, joten aika hyvää tahtia pidetiin taas kerran.

Sään suhteen haikilla kävi loistava tuuri. Olimme käytännössä koko ajan auringonpaisteessa, ja myös läheisille huipuille paistoi aurinko, mikä oli tietenkin maisemien kannalta mainio homma. Kaikkialla ympärillämme oli kuitenkin tummia pilviä, ja välillä tuuli melko kovastikin. Tarkkailimmekin koko ajan sään mahdollista muuttumista, ja välillä olimme hieman huolissammekin (etenkin huomioiden Volvon mahdollisuudet ajaa takaisin jos tulee kovasti lisää lunta), mutta lopulta sää pysyi vakaana. Perillä Longs Passissä palkintona odotti mainio näkymä Mount Stuartille. Sen korkeus on 2869 metriä, mikä ei sinällään ole mitenkään erityisen paljon. Hienoa vuoressa on sen sijaan alppien kaltainen terävyys; tällaista terävyyttä kun ei Kaskadeilla niin paljon ole. Näkemämme eteläseinämä kohoaa Wikipedian mukaan yli 1500 metriä reilun kolmen vaakasuuntaisen kilometrin matkalla. Osa blogin lukijoista ehkä muistaa nähneensä Mount Stuartin kaukana horisontissa I-90 maantiellä olevalta levähtämisalueelta.

Haikki oli siis kaikenkaikkiaan yliveto. Olen välillä harmitellut, että viime kesänä tuli tehtyä kovin vähän haikkeja, mutta nyt kun on tehnyt näitä syys- ja talvihaikkeja ei enään niin harmitakaan. Kesän haikeissa on nimittäin se ongelma, että väkeä ja lämpöä on aivan liikaa. Nyt saimme olla koko haikin ajan omalla porukallamme näkemättä sielun sielua. Ja kirpeässä talvisäässä haikkaaminen maistuu minulle paljon paremmin kuin kesähelteillä läkähtyminen. Rakastan talvea! Lumi on mahtava elementti.

Takaisin Roslyniin pääsimme jo hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa. Puoli kuudelta kylässä oli perinteinen joulukuusen valojen sytytysseremonia, jonka kävimme tietenkin katsomassa.Tapahtumassa oli todella mukavaa pikkukaupungin henkeä. Paikalle oli kokoontunut nelisenkymmentä ihmistä, mutta tunnelma oli valojen syttyessä katossa. Sen jälkeen laulettiin yhdessä joululauluja, ja tuli sellainen lämmin tunne, että sieltä se joulu tulla jolkottaa. Onhan tämä täällä hieman aikaista, mutta ymmärrän hyvin perinteen, jossa joulun odotus alkaa siitä kun Kiitospäivä on saatu alta pois. Ei se ole pelkästään joulun kaupallisuuden sanelema juttu. Kaikkialle myös ilmestyi viikonlopun aikana jouluvaloja, siis Roslyniin ja muihin kaupunkeihin joiden läpi ajoimme. Torstai-iltana niitä ei vielä ollut, mutta perjantaina oli.

Tänään aamulla toivuttiin ensin The Brickissä vietetystä illasta. Siitä on hieman sekavat muistikuvat, mutta siihen kuului ainakin mainion cover-bandin kuuntelua (soittivat ainakin Johnny Cashia ja AC/DC:tä), tanssia, biljardin peluuta ja erikoisen curlingin sukuisen pöytäpelin peluuta. Toivuttuamme käytiin vielä nappaamassa pakolliset kuvat Villi pohjola -henkiset valokuvat ja suunnattiin 50 kilometriä idempänä Columbia-joen varrella sijaitsevaan Ginkgo Petrified Forest State Parkiin.

State park oli sinällään aika mitätön. Nähtiin muutama hassu fossiloitunut puunkanto, ja nekin olivat häkeissä jotteivat idiootit ottaisi niistä palasia mukaansa. Ajomatka sen sijaan oli todella hieno. Olen toki täällä ennenkin ajanut, mutta nyt oli ensimmäinen kerta niin että maassa on lunta. Pian Roslynin jälkeen puusto loppuu kokonaan, ja ollaan autiomaassa jossa ei juuri sada eikä siksi kasva puun puuta. Lumipeitteisenä se näytti todella erikoiselta. Columbia-joelle laskeuduttaessa lunta ei enää ollut, mutta mahtavan kokoinen joki sinänsä on aina hieno näky. Taustalla myös näkyi lumihuippuisia vuoria, mikä lisäsi maiseman erityisyyttä. Ja oli siinä state parkissakin se hyvä puoli, että nyt pääsin ensimmäistä kertaa pelkän läpiajamisen sijaan jalkautumaan tähän Washingtonin autiomaahan.

Paluumatkalla pysähdyttiin vielä lumisella levähdyspaikalla ottamassa muutama valokuva. Luminen autiomaakin olisi ollut kuvauksellinen, mutta metalliaitaan muodostuneet jääkristallit olivat kyllä aivan uskomattomia.

Loma Roslynissa oli kertakaikkiaan mainio idea ja kaikessa kävi vielä mahdollisimman hyvä tuuri. Ihan lähtökohtaisesti oli hienoa päästä talviseen sisämaahan. Kaiken kukkuraksi laskettelukausi alkoi kuin alkoikin juuri ajoissa, ja vieläpä auringonpaisteessa. Vanhan lempiharrastukseni lisäksi myös uusi lempiharrastukseni haikkailu meni aivan nappiin, ja tällä haikille olisi kyllä näin talviaikaan ollut aika tiukkaa ehtiä jos olisi pitänyt Seattlesta asti ajaa. Lisäksi ruoka ja seura oli mainiota, joten eipä sitä voi enempää vaatia. Totta puhuen pikkukaupungin meininkiä ei varmasti olisi juuri pidempään jaksanut. Ja täytyypä myöntää sekin, että Seattleen tullessa oli aivan mukavaa kun sai taas mennä ulos oitis palelematta.