Päivän kohteina olivat Snohomishin pikkukaupungin keskusta sekä Chateau Ste. Michellen viinitila ja Reed Hookin panimo Woodinvillessä. Yli tunnin ajomatkan päähän Seattlesta ei menty, mutta henkisesti päästiin hyvinkin kauas.

Snohomish oli varsin tyypillinen viihtyisä amerikkalainen pikkukaupunki. Tyypillisyydestään huolimatta Snohomish on harvinaisuus; vaikka samanlaisia on muitakin, on aina iloinen yllätys kun löytää pikkukaupungin jolla on oikea keskusta. Siis sellainen, joka ei koostu läpikulkutiestä ja ketjuliikkeistä, vaan sellainen, joka on pääreitin sivussa ja jossa on ketjuutumattomia (tai ketjuuntumattoman näköisiä) kauppoja ja ravintoloita vanhoissa (parhaimmillaan yli satavuotiaissa) rakennuksissa. Syötiin lounas ja käppäiltiin antiikkikauppojen/romukauppojen näyteikkunoita ihmetellen. Vanhoja LP-levyjä tästä maasta ainakin löytää helposti. Bongasin taas kerran Beatlesin amerikan painoksia, missä on aina edelleen oma hohtonsa.

Ainoa huono puoli näissä amerikkalaisissa pikkukaupungeissa on se, että muuten viihtyisään keskustaan on kuitenkin pakko pääsätää autot. Se pilaa minusta maisemat varsin tehokkaasti. Täällä toki kävelykeskusta varmasti tuhoaisi oitis kaikki mahdollisuudet saada elinvoimainen keskusta, siis tilanne on vähän niin kuin Suomessa kuvitellaan sen olevan. Niinpä oli oikein mukavaa suunnata viinitilan rauhaan. Ja kun ennen tässä omassa naapurustossani sijainnut panimo oli siinä vastapäätä, olihan sielläkin pakko käydä maistelemassa. Red Hook onkin tavallaan pyhinvaelluskohde: täällä maan luoteisnurkassa valloilleen päässyt mikropanimokulttuuri on pitkälti tämän panimon ansiota. Mikropanimokulttuuri syntyi vastareaktiona mauttomalle teolliselle oluelle (think Budweiser, Miller, Coors), joten oli aika yllättävää kuulla, että Anheuser-Busch (niiden päätuote on Budweiser) omistaa 30 prosenttia Red Hookista. Tähän on toki käytännön syy: Red Hook tarvitsi jakeluverkoston, eikä oman rakentaminen tuntunut järkevältä. Kuulemma sopimuksessa lukee selkeästi, että Anheuser-Busch ei voi mitenkään puuttua siihen, miten Red Hook oluensa panee. Hilpeää. Lisäksi kuulin, että toinen Red Hookin perustajista on myös Starbucksin perustajia. Niinpä tietysti.

Kierrokset viinitilalla tai panimolla eivät juuri normaalista poikenneet. Viinitkään eivät juuri säväyttäneet, olut taasen oli entuudestaan hyvinkin tuttua. Pannut ja pytyt näyttivät molemmissa tietenkin samalta kuin kaikkialla muuallakin. Hyvä reissu silti.