Työpaikan lounashuoneen kahvinkeitin vaihdettiin viime viikolla kahviautomaattin, enkä ole lainkaan tyytyväinen muutokseen. Täytynee antaa asiasta palautetta, sitä kun on oikein pyydetty. Suurin syy tyytymättömyyteeni on se, että vanha kunnon kahvinkeitin loi tiettyä yhteisöllisyyttä. Tapana kun oli, että kahvia oli aina tarjolla, ja se joka huomasi pannun olevan tyhjä, laittoi uuden erän tippumaan. Uusi kone on kylmä ja kalsea. Tosin se, että se ei ole oikein toiminut, on luonut yhteisöllisyyttä, sillä koneen ympärillä on nyt yhdessä kiroiltu. Lisäksi sen erikoiskahvit ovat olleet pettymys, muunmuassa latte maistuu lähinnä lämmitetyltä maidolta. Espressoa koneesta ei ole koko aikana saanut. Olenkin päättänyt antaa koneelle vielä yhden mahdollisuuden: ehkä lattesta tulee hyvää, jos mukiin ottaa ensin espresson alle. No, siltkin tuo kone on kylmä ja kalsea. Kahvipannua on ikävä. Ei leipomon kahvilassakaan raaski käydä ostamassa kolmen taalan latteja kuin korkeintaan kerran päivässä.

Tänään oli mukava aurinkoinen päivä, ja kuvasin vihdoin autoni kaikkien ihmeteltäväksi. Kyllä tuolla oli mukava taas ajaa. Reissulla vuokra-autona oli suhteellisen hirveä Ford Tauruksen luuska, ja kyllä siellä oli omaa autoa aika kova ikävä.

Reissun rasitukset ovat saaneet vuorokausirytminkin aivan sekaisin. Tänään pääsin töihin vasta myöhään iltapäivällä, ja olin siellä sitten pitkälle aamuyöhön. Myös koti-ikävä heräsi reissusta palatessani, ensimmäisen kerran. Kotiinpaluu ei ollutkaan oikea kotiinpaluu.

Nyt on sitten muutama kuva ja pari videota lisätty viikonlopun reissun blogimerkintöihin. Tarkkasilmäiset voivat muuten löytää yhdestä Grand Canyonin kuvasta Colorado-joen kanjonin pohjalta. Siinä kuvassa näkyy viitosluokan koski, joka olisi jokea pitkin liikkuessa erittäin vaarallinen. Ylhäältä katsottuna se näytti leppoisalta pikku purolta, mikä kertoo jotakin kanjonin koosta. Joen vesi on joen nimen mukaisesti punaista – tai oikeastaan punaruskeaa. Grand Canyonin kuvia katsellessa kyllä huomaa, miksi kanjonin koko pääsee yllättämään kaikki vierailijat. Sitä ei vain pysty ollenkaan hahmottmaan kuvista.

Kotona ollaan. Kuvia tulee myöhemmin, sillä nyt pitäisi mennä töihin. Seattle toivotti tervetulleeksi seitsemän asteen lämmöllä ja pilvisellä kelillä. Ainakaan ei sada, kuten Seattlessa on tapana sanoa.

Mietin tuossa lennolla, että eipä ole tarvetta enää viettää aikaa Las Vegasissa: kyllä se on nyt nähty. Tosin Las Vegasiin saa halpoja lentoja, joten voi olla että se on vielä jonkin matkan alku- tai päätepisteenä. Tuolla maan lounaisosissa kun on paljon muuta nähtävää.

Grand Canyon oli niin hieno, että päätimme mennä sinne eilen uudestaan. Tai no suurempi syy oli se, että emme ehtineet lauantaina kiertää eteläreunan itäpuolta. Nimenomaan itäpuolella saavutimmekin myös tämän koko reissun korkeimman pisteen: 2267 metriä. Korkeuden kyllä huomasi, kun teimme pienen kävelyn reunan alapuolelle kohti kanjonin pohjaa. Pohjalla lipuva Colorado-joki toki jäi vielä noin 1400 metrin päähän, pystysuoraan laskettuna.


Päivän pääkohde oli kuitenkin vanha kunnon Route 66, Chicagosta Los Angelesiin aikoinaan mennyt "Mother Road". Nykyisin sitä ei enää ole virallisena tienä, eikä sitä voi ajaa yhtenäisenä kovin pitkiä pätkiä kerrallaan. Seligmanista Kingmaniin oli kuitenkin jäljellä yli sadan kilometrin mittainen aito pätkä, ja sen me ajoimme. Tiellä ja pikkukaupungeissa oli kyllä jäljellä vanhanajan maantietunnelmaa. Myös yli 20 kilometrin mittaiset tasaiset suorat loivat tunnelmaa. Kyllä siinä Stormin suora alkoi tuntua aika lyhyeltä.

Illalla saavuimme Las Vegasiin, ja täällä ollaan vieläkin, vaikkakin lento Seattleen lähtee vajaan kuuden tunnin päästä. Lämpöä täällä on tänään ollut liki 30 astetta, ja kun ilma on hyvin kuivaa, lämpö on ollut oikein miellyttävää. Seattlessa kun saadaan vielä odotella kesää vielä ainakin muutama viikko.
Las Vegas osoittautui tälläkin kertaa äärimmäisyyksien paikaksi, jossa pitää jättää aivot narikkaan. Mukavaa on kyllä ollut. Tänään aloitimme päivän Stratospheressä. Se on Amerikan korkein rakennus tällä puolella Mississippiä, ja sen päällä on pieni huvipuisto. Big Shot ampui minut neljän G:n voimalla 281 metristä 329 metriin, ja päästi minut vapaalla pudotuksella takaisin alas. Insanity taasen oli hieman Särkänniemen Troikkaa muistuttava laite, joka pyöri tornin reunan ulkopuolella. Kyllä huimasi. Näsinneula on muistaakseni 168 metriä korkea, joten aika paljon ylempänä mentiin.

Illalla kävin katsomassa Cirque du Soleilin The Beatles Love -esityksen. Sitä ei voi sanoin kuvailla. Oli niin hienoa, että aloin itkeä. Oikeasti.

Tämä päivä on ollut kuin pala viimekesäistä Suurta Roadtrippiä.Auto starttasi Kingmanissa aamuyhdeksältä, ja saavuimme Grand Canyonille heti puolenpäivän jälkeen – aivan kuten viime kesänä Yosemiteen, Death Valleyyn, Zioniin ja Archesiin, kaikki viisi kansallispuistoja.

Grand Canyonin voi tiivistää yhteen sanaan: vau! Pitkä ajomatka päättyi kirjaimellisesti kanjonin reunalle. Kyllä siinä leuka loksahti kun auton ikkunasta näki kuinka valtava aukko edessä ammotti. Kaikista ennakko-odotuksista huolimatta näkymä pääsi todella yllättämään. Ja ne värit, voi veljet! Päivän edetessä maisemat vain paranivat.

Katsoimme tietenkin auringonlaskun kanjonilla, mutta se oli oikeastaan pettymys. Aurinko ei oikein laskiessaan päässyt värjäämään kanjonia, vaan jäi liian aikaisin kanjonin reunan taakse. Lisäksi mukava kesäsää muuttui hyytävän kylmäksi ja palelimme melkoisesti. Pois ajaessamme satoi jopa lunta, mitä en kyllä olisi ikinä osannut odottaa.

Yöksi ajoimme Flagstaffiin eli pieneen pohjois-arizonalaiseen yliopistokaupunkiin. Tutustuimme paikalliseen opiskelijakulttuuriin baarikierroksen verran. Amerikkalaiset sivistyneet juomatavat tulivat selväksi, kun näimme kaverin puskemassa pitkää sylkeä autoon nojaillen ja toisen tilittämässä baarin edessä "I was so wasted".

On jotenkin jännittävää tehdä lentomatkoja, kun asuu jo valmiiksi ulkomailla. Tänään lensin töiden jälkeen suomalaisen työkaverin kanssa Las Vegasiin, josta jatkoimme heti lentokentältä vuokra-autolla Arizonan puolelle Kingmanin pikkukaupunkiin. Myöhäiseksi meni. Huomenna nähdään Grand Canyon. Herätys on viiden tunnin päästä.

Olen taas aivan innoissani. Esimieheni halusi lähettää minut Washington DC:hin konferenssireissulle, vaikka minulla ei ole siellä edes omaa paperia. Suomalaisen julkisen sektorin virkamatkakulttuuriin tottuneena olin aivan ällikällä lyöty: voiko näin muka tehdä? Olisin reissusta aivan innoissani jo pelkästään tieteelliseltä kannalta, muttä tämä ei jääkään siihen. Soitin näet ystävälleni (sille joka oli samalla luokalla lukiossa), ja selvisi että hän asuu edelleen siellä – kahden korttelin päässä konferenssihotellissa. Asun tietenkin ystävälläni, joten reissu on työnantajalle halpa, tieteelliseti kiinnostava ja sosiaalisesti aivan yliveto. Eipä olla taas nähtykään varmaan pariin vuoteen.

Nyt sen on sitten suuresti arvostamani ulkoministerimmekin todennut: Demarit hävisivät vaalit sanojen ja tekojen ristiriidan takia (tai kognitiivisen dissonanssin takia, kuten Tuomioja sanoo). Myös Arja Alho kommentoi vaalimenestystä varsin nasevasti YLElle. Häntäkin arvostan kovasti, sillä hänkin kertoo rohkeasti omat mielipiteensä ja vieläpä perustelee ne hyvin. Omassa blogissaan hän kirjoittaa olleensa viime vaalikaudella puolueensa kanssa melkein kaikista asioista eri mieltä.

Ja todettakoon nyt vielä varmuuden vuoksi, etten äänestänyt tai muutenkaan kannata Demareita. En äänestänyt tai kannata Kokoomustakaan, mutta silti arvostan pitkälti samoista syistä muunmuassa Sauli Niinistöä. Keskustasta ei kyllä tule mieleen poliitikkoa jota voisi arvostaa.

Amerikkalaiset osaavat kyllä tehdä urheilutapahtumista viihdettä. En ole mitenkään erityisen innostunut koripallosta, mutta tänä iltana oli kyllä hauskaa Seattle Supersonicsin ja Washington Wizardsin välisessä NBA-ottelussa Key Arenassa Space Needlen vieressä. Alla olevassa videossa on yhden aikalisän aikana järjestetty show. Siis aikalisän aikana, ei sen kummemman tauon. Kolmannen ja neljännen neljänneksen välissä yksi katsojista voitti 50-tuumaisen plasmatelevision heittämällä pallon koriin korin alta, vapaaheittoviivalta, kolmosen rajalta ja kentän puolesta välistä. Aika oli rajoitettu niin, että kutakin heittoa ehti yrittää vain kerran. Viimeinen heitto painui koriin ajan jo loputtua, mutta koripallon sääntöjen mukaisesti se hyväksyttiin, kun heitto oli kuitenkin lähtenyt ajoissa. Itse pelikin ratkesi hieman samalla tavalla. Sonics oli kaksi pistettä jäljessä saadessaan vapaaheitot noin 10 sekuntia ennen pelin loputtua. Molemmat sisään, peli tasan, ja hirveä huuto hallissa. Wizards sai tietenkin pallon ja teki korin niin, että pallo upposi sukkaan summerin jo soitua. Yleisö vaikutti kovin pettyneeltä.

Peliin mentiin muuten polkupyörillä. Ei ole mitään järkeä mennä autolla ruuhkiin ja maksaa parkkeerauksesta kun matka kestää pyörällä vain 20 minuuttia.

Muistin taas, mikä on oikeastaan se suurin syy, miksi täällä on mukava tehdä töitä. Minulle on tullut viimeisen kuukauden aikana viitisen sähköpostia, jossa on tiedusteltu, mitkä luetelluista mahdollisista kokousajoista sopisivat minulle. Ajat ovat aina olleet noin kahden viikon päässä, ja niitä on ollut useita useille päiville. Tähän olen saanut aina vastata, että kaikki ajat sopivat minulle. Tampereella näin on viimeksi ollut joskus 2000-luvun alussa. Siellä saa olla tyytyväinen jos muilta kokouksilta ja opetukselta jää vapaaksi edes yksi ehdotetuista ajoista. On siis aika iso ero siinä, kuinka paljon täällä ja Tampereella jää aikaa tehdä tutkimusta.

Silti tuntuu, että istun täälläkin aivan liikaa kokouksissa. Mainitsinkin asiasta esimiehelleni, ja tuntuu että kokouskutsujen määrä on tuon jälkeen vähentynyt. Liekö sattumaa.

Unohdin eilisessä blogimerkinnässäni kehua käyttämääni autokauppaa hyvästä palvelusta. Autoa nimittäin esiteltiin jo ennen kaupoista sopimista todella huolellisesti ja asiantuntevasti, ja minua uskottiin nopeasti, kun kerroin, että haluan todellakin ostaa perusmallin ilman mitään ylimääräisiä herkkuja. Minua oli varoitettu, että minulle yritettäisiin väkisin myydä kalliimpi auto ja kalliimpi varustelu kuin haluan, mutta näin ei todellakaan käynyt. Kaupanteon jälkeen auton kaikki ominaisuudet käytin auton luona todella huolella läpi. Selvästi haluttiin, että tunnen kaikki auton ominaisuudet, eli ei ollut suomalaista "lue ohjekirjasta" -asennetta. Tai ehkä tämä on Suomessa samoin jos ostaa uuden (tai edes kalliin) auton, mistäs minä tietäisin.

Nyt sitä ollaan sitten ylpeitä Volkwagen Jettan omistajia. Se olikin ensimmäinen uusi auto jonka olen ostanut – ja yleensäkin ainoa auto jonka ainoa omistaja olen koskaan ollut. Kai tämä on jonkilainen aikuistumisen merkki. Jettassani on 2,5 litran / 150 hevosvoiman kone, automaattilaatikko, vakionopeuden säädin, ABS-jarrut, luistonestojärjestelmä, ilmastointi, ja kaikkea muuta kivaa. Hintakin oli juuri alle 15000 euroa, ja kun halvimmat Jettat ovat Suomessa 25000 euroa, tein mielestäni ihan hyvät kaupat. Vertailua toki vaikeuttaa se, että ihan samaa autoa ei Euroopassa myydä.

Autokaupan tekeminen täällä on kyllä aika jännittävää puuhaa. Onneksi minulla on saman läpi käyneitä suomalaisia kavereita, niin ei tullut tehtyä tyhmyyksiä. Ensimmäinen erikoisuus on se, että täällä ei koskaan pääse tapaamaan henkilöä, jolla on oikeasti valtuudet päättää myyntihinnasta. Salin puolella olevat myyntimiehet ovat vain työjuhtia, joiden tehtävä on esitellä autoja, ja jotka voivat kertoa vain auton lähtöhinnan. Joku tietämätön sen kai maksaakin, mutta minä tietysti osasin neuvotella. Tässä tuleekin se toinen erikoisuus. Myyjä ei missään vaiheessa anna järkevää hintaa autolle, vaan ostajan pitää tehdä tarjous. Minulle toki näytettiin heti neuvottelujen aluksi hinta, jonka väitettiin olevan se, jonka kauppa on maksanut autosta tehtaalle, mutta se nyt oli pelkkää potaskaa. Tuntui aika koomiselta tarjota muutama sata dollaria pienempää hintaa, jonka myyntimies vei sitten takahuoneeseen esimiehelleen. Lopulta päädyttiin hintaan, joka oli selvästi alempi, kuin se minkä kauppa väittää maksaneensa autosta tehtaalle. Onneksi on Internet. Sieltä löytyy suhteellisen luotettavaa tietoa siitä, mikä on auton oikea hinta. Neuvottelemani hinta on muutaman kympin edmunds.com:in ilmoittamaa hintaa pienempi. Sen väitetään olevan jonkinlainen toteutuneiden kauppahintojen keskiarvo, mutta mistäs näistä tietää kun koko systeemi tuntuu perustuvan kusetukseen.

Autoon olen joka tapauksessa erinomaisen tyytyväinen. Se taitaa olla paras auto jolla olen koskaan ajanut. On myös hienoa, että haimme sen suoraan sataman varastosta, jossa se oli vielä täysin paketissa. Voin siis olla täysin varma, että autoa ei ole rääkätty koeajoissa.

Päivän spämmi: "Do you want your dick be even more attractive than your face?" Onneksi ei tarvitse miettiä miten tuohon vastaisi.

Seattlessa oli taas tänään aivan kesäinen päivä. Olikin hieman harmi, että juuri tänään oli vaalipäivä, ja YLEn vaalilähetys vei voiton ulkoilusta pitkälle iltapäivään. Lähetys alkoi täällä Seattlessa pätkiä suunnilleen samoihin aikoihin kun vaalitulos oli käytännöllisesti katsoen täysin selvä, joten pääsin sentään ulkoilemaan. Olikin todella mukava pyöräillä teepaitasillaan, oli ihan sama tunnelma kuin viime kesänä. Lenkin kohokohta oli Washingtonin yliopiston kirsikkapuulehto. Paikka suorastaan kuhisi ihmisiä kameroineen, mutta tunnelma oli kuitenkin ihmeen rauhallinen. Tuoksua en valitettavasti saa liitettyä blogiin.

Ääntenlaskentaa seurasin hieman ristiriitaisin tuntein. Tavallaan on ihan hyvä, että demarit joutunevat pitkästä aikaa oppositioon. Anni Sinnemäki sen sanoi ihan ääneenkin YLEn haastattelussa, että demarit menettivät ääniä varmaankin sen takia, että puheet eivät oikein ole vastanneet tekoja. Ehkä valta on turruttanut, ja oppositiokauden jälkeen ehkä taas aletaan tehdä sitä politiikkaa josta puhutaan. Ei sillä että minä erityisesti demareita kannattaisin. En välttämättä ole kyllä niin innostunut porvarihallituksestakaan, joten ei tässä nyt oikein tiedä mitä ajattelisi. Toisaalta jo ennen vaaleja totesin ääneenkin, että mikään hallitusvaihtoehto ei tunnu kovin hyvältä vaihtoehdolta.

Olipa muuten huima kontrasti Heinäluoman ja Kataisen omiensa vaalivalvojaisissa pitämien puheiden tyylien välillä. Heinäluoma puhui puhujanpöntöstä, jaaritteli joutavia ja toisteli samoja asioita. Kielitaidoton olisi varmaan voinut kuvitella, että kyseessä on arkistomateriaalia jonkun neuvostoviskaalin puheesta. Katainen taas puhui hämmentävän lyhyesti omiensa keskellä trendiravintolassa. Vanhasen puhe oli taasen tyyliltään niin amerikkalainen, että oikein puistatti.

Tänään pääsin pitkästä aikaa laskettelemaan. Edellisestä kerrasta pääsi kulumaan pitkä aika, koska viime sunnuntain laskureissu peruuntui huonon sään takia. Sulkivat koko Crystal Mountainin.

Tänään sää olikin sitten paras mahdollinen. Kuvat ja video saavat puhua puolestani. Hauskinta on, että samaan aikaan Seattlessa kuulemma satoi koko ajan. Kuvissa näkyvä iso vuori on se sama Mount Rainier, joka näkyy Seattleen asti.

Täänään Vuori sitten näyttäytyi vihdoin oikein kunnolla. Oikein hätkähdin, kun töistä kotiin tullessani katsoin keskustan suuntaan. Siinä se nyt möllötti kuin ei olisikaan, Mount Rainier.

Töiden jälkeen suuntasin Seattle Centeriin katsomaan jääkiekkoa. Kyseessä on Western Hockey League eli yksi Pohjois-Amerikan juoniorisarjoista. Voi olla, että muuten ei olisi tullut koskaan lähdettyä jääkiekko-otteluun, mutta jalkapallopiireistä tuttu kaveri tarjosi ilamista lippua, eikä sitä oikein osannut kieltäytyäkään. Samalla tutustuin taas koko joukkoon paikallisia alkuasukkaita, kyseessä kun oli kaveriporukalta yli jäänyt lippu. Paikallinen jääkiekkokulttuuri on kyllä aika erikoista. Tässäkin ottelussa oli viisi tappelua, joista jokainen olisi ollut Suomessa paheksuvan uutisoinnin aiheena.

Matsin jälkeen kuvasin vielä Space Needleä, joten saan tähän nyt sitten kuvat molemmista Seattlen peruskohteista. En tiedä mikä siinä oikeastaan on, mutta jotenkin tuo torni vain on minusta hieno.

Muutenkin oli mukavaa, kun oli pitkästä aikaa kesäinen päivä. Ulkona tarkesi taas teepaitasillaan.

STT:llä ei näköjään osata laskea. STT:n uutisessa näet kirjoitettiin eilen "Sopimus merkitsee, että palkat nousevat 10,2 prosenttia kolmen vuoden aikana. Ensimmäisenä sopimusvuonna palkat nousevat 3,7 prosenttia, toisena 3,5 ja kolmantena tasan 3 prosenttia." Tämä on kylläkin noin 10,55 prosentin korotus kolmen vuoden aikana. Ja tämä pääsi sellaisenaan läpi ainakin Hesariin.

Tuntuu siltä, että tänään olisi kirjoitettava tänne jotakin. Jostain syystä vain tämäkään päivä ei kuitenkaan aiheuta minkäänlaista kriisiä. Ei oikein edes mitään erityisiä tuntemuksia. Jostakin pyöreästä luvusta puhuvat, mutta ei kyllä yhtään tunnu siltä. Ehkäpä tämä kepeys kuitenkin johtuu pitkälti siitä, että mulla oli vain yksi tavoite joka liittyi tähän päivään, ja se toteutui jo hyvissä ajoin viime marraskuussa.

Scandinavian Music Group on näemmä aloittanut uuden levynsä äänittämisen. Olisikohan sitä mitään konstia tulla syksyllä levynjulkaisukeikan aikaan Suomeen? Taitaa EMBC'07:kin olla liian aikaisin?

Ei sitä meidänkään talon kattoterassilta hullummat näkymät ole – näin amerikkalaisittain ainakaan. En ollut ennen tätä päivää käynytkään siellä, mikä johtuu osittain siitä, että yleensä on jo pimeää, kun tulen töistä. Kesäaikaan siirtymisen ja amerikkalaisen pankkijärjestelmän vanhanaikaisuuden takia tänään onnistui. Piti näet keretä kuudeksi pankkiin lunastamaan shekki, jonka sain työkaveriltani, enkä sitten enää viitsinyt palata työpaikalle. Pikkuvikana näkymissä on se, että Space Needle jää oikealla olevan Queen Annen kukkulan taakse, juuri ja juuri. Alla olevassa kuvassa vasemmalla näkyvä iso tiilirakennus on työpaikkani (klikkaamalla kuvaa saa isomman kuvan). Ei kovin paha työmatka! Ja työpaikan lounashuoneesta se tornikin jo näkyy.

Olen viime päivinä kuunnellut Matti Johannes Koivun uutta Kovat piipussa levyä, jonka posti toi muutama päivä sitten. On todella harmi, etten pääse huomiselle Tampereen keikalle. Käykääs kuuntelemassa täällä.

Tein eilen lihapullia ja keitin perunoita. Ilmeisesti pitää tulla näin kauaksi kotoa, että saa aikaiseksi keittää perunoita. Todellakin kaipasin perisuomalaista perusruokaa. Tosin päätös keittää perunoita syntyi vasta kun olin todennut kahdessa kaupassa, että täällä ei myydä perunamuusiainesta pakasteena. Siis sitä, johon lisätään maito, voi ja suola valmistettaessa – ja joka oikeasti maistuu perunalta.

Olipa kummallinen ilta. Ja onpa ollut kummallinen viikonloppu. Olen ollut molempina iltoina työpaikan porukan kanssa liikkeellä, tosin lähes kaikki ovat olleet minulle entuudestaan tuntemattomia. Menemättä sen enemmän yksityiskohtiin, eilen olimme keilailemassa tiukan baarikierroksen päätteeksi, ja tänään oli erään katalaanin tuparit ja sitä seurannut baarikierros. Yllä oleva kuva kertoo kaiken olennaisen: kaikkea outoa ja selittämätöntä on tullut vastaan. Mainitsin muunmuassa tänään, että Suomi ei oikeastaan kuulu Skandinaviaan, johon eräs kanukki (!) sitten vastasi, että "is this one of those 'Wales is really not part of England' kind of things". Outoa niin monella tasolla.

Ääni on nyt sitten annettu. Samalla saatiin kuppi kahvia ja emännän leipoma korvapuusti. Äänestyspaikkana kun on täällä kunniakonsulin koti.

Huomenna on sitten ennakkoäänestyspäivä. Äänestyspaikka on vajaan puolen tunnin ajomatkan päässä, mikä on ihan onnekasta, sillä seuraavaksi lähin on noin 1300 kilometrin päässä Berkeleyssä San Franciscon lähellä. Enää pitää päättää, ketä äänestän. Toisaalta vaalijärjestelmän takia on tärkeintä vain päättää puolue, ja se tuntuu aika helpolta. En missään nimessä äänestä mitään kolmesta suuresta puolueesta. Myös Vasemmistoliitto, Kristilliset ja Ruotsalaiset ovat poissuljettuja, Perussuomalaisista nyt puhumattakaan. Pienpuolueistakaan mikään ei tunnu varteenotettavalta. Mitäs vaihtoehtoja jäikään?

Tämän maan pankkipalvelut yllättivät taas positiivisesti (edellinen yllätys). Sain nimittäin kaapeli-tv:n ja nettiyhteyden suoraveloitukseen. Tosin tämä taitaa olla enemmän kaapeliyhtiön palvelu, koska en ollut suoraveloituksesta sopiessani missään tekemisissä pankkini kanssa. Pankista ei toki edelleenkään voi tehdä tilisiirtoja oman pankin ulkopuolelle. Niinpä jouduin postittamaan shekin, jotta sain maksettua Seattlen länsipuolella asuvalle tuttavalleni 10 dollaria kolmesta kopiosta kannattajaporukkamme pian julkaisemaa levyä.

Rajamuodollisuudet olivat tälläkin Kanadan reissulla jännittäviä. Mennessä meidät toki pysäytettiin rajalla, mutta passeja ei edes katsottu. Autoa ajanut työkaverini on Kanadan kansalainen, joten kaipa minunkin ajateltiin olevan sellainen. Viime kesänä katsottiin passit, ja pääsimme haastatteluun sisätiloihin. No, helpompaa tämä näin oli, ja olen nyt takaisin Seattlessa. Ei kai Kanadalaisten nyt oikeasti tarvitsekaan tietää, että minä kävin heidän maassaan? Niin, paluumatkalla ei toki ollut kontaktia Kanadan viranomaisten kanssa. Jenkit sen sijaan haastattelivat: ensin rajavalvojat rautatieasemalla Vancouverissa ja sitten vielä tullimiehet junan pysähtyessä rajalle.

Juna oli oikein positiivinen kokemus. Palvelut muistuttivat enemmän lentokoneen palveluja kuin junan palveluja, mutta jalkatilaa oli kuitenkin runsaasti. Lisäksi jokaisella paikalla oli oma pistorasiansa, ja teinkin lähes koko matkan ajan töitä läppärillä. Lisäksi tv-ruudussa näkyi reaaliaikaisesti junan sijainti ja muita matkaan liittyviä tietoja – paitsi silloin kun siellä pyöri elokuva. Harmi että nämä mainiot vaunut kulkevat kovin hitaasti. Matka Vanbcouverista Seattleen kesti hieman yli neljä tuntia, kun normaalilla suomalaisella pikajunalla matka olisi taittunut yli tuntia nopeammin.

Junassa tekemäni työn ansiosta tästä työpäivästä tuli reilusti yli kymmentuntinen. Amerikassa on niukat vuosilomat (meillä kaksi viikkoa ensimmäisenä vuonna), joten olen alkanut laskea työtuntejani, jotta voin hyvällä omalla tunnolla pitää omaa lomaa täyttämättä virallisia lomalappuja. Viikonlopun ja alkuviikon aikana on kertynyt jo kahden työpäivän edestä ylimääräistä. Onneksi työnantajani ei valvo menemisiäni, vaan saan pitää nuo vapaana ihan koska tykkään. Ajattelin käyttää nuo
viikonloppureissujen pidentämiseen.

Tämä reissu ei kyllä lomareissusta käynyt. Ainoat vapaa-ajaksi laskettavat aktiviteetit olivat eilinen illtapala ravintolassa hotellin naapurissa sekä tämänpäiväinen lounas UBC:n kampuksella. Kampuksen ulkopuolella vietin, yöunet mukaan lukien, kokonaiset kymmenen tuntia. Kaikki valokuvatkin otettiin hiivasoluista. Reissu oli kyllä sitäkin hyödyllisempi. Vancouverissa on käytössä huippumodernia teknologiaa, jota ei kovin monessa muussa paikassa ole, mutta joka voi kymmenen vuoden säteellä mullistaa täydellisesti biologisten laboratorioiden työskentelytavat. Teimme yhdessä kokonaisen kokeen, jossa kasvatettiin ja kuvattiin hiivaa. Vaikka olen aiemminkin ollut mukana kasvattamassa hiivaa ja kuvaamassa sitä mikroskoopilla, oli hienoa nähdä miten kaikki tapahtuu kun käytössä on aivan viimeisintä tekniikkaa. Lisäksi loin uusia henkilökohtaisia kontakteja.

Rajavalvonnasta päätellen kanadalaiset ovat siis lunkia porukkaa. Toisaalta löysin kahvilan jonotusalueen vieressä olevan jääkaapin ovesta valtavan kyltin "please use caution when opening this fridge door so that you don't hit the customers in front of you". Taitavat siis olla yhtä tyhmiä kuin jenkit?

Terveisiä Kanadasta! Pääsin näin pian ensimmäiselle työmatkalleni. Tämä vaikuttaakin hyödylliseltä reissulta. Sain kyydin puoliksi meillä ja puoliksi täällä Vancouverissa University of British Columbiassa töissä olevalta tutkijalta. Huomenillalla ajan junalla takaisin. Homman ideana on tavata paikallinen professori ja nähdä samalla miten täällä luodaan laboratoriossa sitä kuvadataa, jota minä analysoin. Tänään illalla poikettiin labrassa, ja laitettiin hiivasolut kasvamaan. Huomenna laitetaan solut laihempaan litkuun ja päästään kuvaamaan niitä. Aika jännittävää.

Hotellilletulo venähti niin myöhään, että en ehtinyt muuta kuin käydä syömässä viereisessä baarissa. Pääsin heti paikalliseen tunnelmaan: join vancouverilaista mikropanimo-olutta ja katsoin televisiosta illan curling-kierroksen kohokohdat.

Olipahan jännittävä työpäivä. Kävin aamulla kuuntelemassa nobelistia, lähetin yhden paperin lehteen arvioitavaksi, pidin esitelmän tilaisuudessa jossa kaikki muut puhujat olivat professoreja ja kirjoitin johdannon paperiin jonka deadline on kolmen viikon päästä.

Aamun nobelisti oli James Watson, eli mies, joka sai vuonna 1962 yhdessä Francis Crickin ja Maurice Wilkinsin kanssa Nobelin DNA rakenteen selvittämisestä. Tällainen on kai merkki siitä, että olen tullut postdoccaamaan ihan hyvään tutkimuslaitokseen. Puhe sinällään oli oikein hyvä, mutta en oikein tiedä miten Watsoniin pitäisi suhtautua. Ensiksikin, DNA:n löytämiseen johtanut tutkimus on tutkimuseettisesti aika kiistanalainen. Oleellisesti Wilkins antoi Rosalind Franklinin keräämää tutkimusdataa Watsonille ja Crickille ilman Franklinin suostumusta. Jotkut lähteet sanovat, että data varastettiin Franklinilta, toiset käyttävät lievempiä ilmaisuja. Moni on vakuuttunut siitä, että Franklinia kohdeltiin väärin pohjimmiltaan sen takia, että hän on nainen. Asia tuntuu joka tapauksessa edelleen painavan 89-vuotiasta Watsonia, sillä hän käytti tänään suuren osan ajastaan tämän asian selittämiseen. Watsonin kanta tuntui olevan, että jos Franklin olisi vain keskustellut datastaan Crickin kanssa, Franklin olisi oivaltanut asioita, joiden avulla hän olisi itse selvittänyt DNA:n rakenteen. Watson totesi Franklinin kuitenkin olleen kykenemätön inhimilliseen kommunikointiin. En oikein tiennyt miten päin olisin ollut, kun hän epäili Franklinilla olleen Aspergerin syndrooma. Jollakin tapaa hän osasi puhua näennäisen asiallisesti, mutta kuitenkin tosiasiallisesti varsin loukkaavasti, ja kyllähän sieltä se sovinismikin paistoi läpi jos sen halusi kuulla. Tähän kun vielä lisätään, että Watson on julkisesti todennut muun muassa, että tyhmin 10 prosenttia pitäisi abortoida ennen syntymää, niin ei tosiaan tiedä miten äijään pitäisi suhtautua. Kyseessä on kuitenkin yksi historian merkittävimmistä tieteentekijöistä.

Oma esitelmäni meni oikein hienosti. Tilaisuudessa oli mukana tämän tutkimuslaitoksen perustaja ja isopomo. Emme olleet aiemmin tavanneet, joten hieman jännitti, mutta nyt on hyvä olo kun kaikki meni hienosti.

Kirjoitin taannoin minulle tärkeistä suomalaisista kappaleista. Nyt kirjoitan samaan tapaan suomalaisista levyistä, enkä nytkään aseta levyjä mihinkään varsinaiseen järjestykseen. Nämä ovat nimenomaan niitä levyjä, jotka kokonaisuutena ovat minusta loistavia. Tästä puuttuvat siis ne, joilla niinsanotut hittibiisit erottuvat joukosta. Nämä ovat alusta loppuun yhtä hyviä.

Hölmö rakkaus ylpeä sydän (Scandinavian Music Group) – SMG on ollut suosikkiyhtyeeni siitä lähtien kun ensisingle tuli soittoon Radiomafiaan. Yhtyeen kehitystä on ollut hieno seurata. Ensimmäinen levy Onnelliset kohtaa sisältää loistavia kappaleita, mutta on sikäli tyypillinen ensilevy, että mukana on vähän kaikenlaista, jolloin kokonaisuus on hieman sekava. Seuraava levy Nimikirjaimet taasen on se tyypillinen "vaikea" toinen levy, josta minulle jäi ensikuulemalta omituinen mitäs-tämä-nyt-oli -tunnelma, mutta joka aukesi muutaman kuuntelukerran jälkeen. Hölmö rakkaus ylpeä sydän on sitten se levy, jolla kaikki palaset loksahtavat kohdalleen. Pidän erityisesti siitä, kuinka levyllä maalaillaan kuvia kesäisestä Suomen maaseudusta. Näin ulkomailla ollessa niitä tunnelmia on mukava kuunnella.
– "tien toisella puolella järvi johon voi halutessaan hukuttautua"

Juuri ja juuri olemassa (Ultramariini) – Hieno eteerinen tunnelma, Matti Johannes Koivun lauluääni ja sanoitukset, jotka todella vaativat kuuntelua, jotta ne aukeavat. Nämä tekevät levystä hienon. Tätäkin levyä on jostain syystä erityisen kiva kuunnella ulkomailla. Levy on hieno jo pelkästään kappaleiden nimien ansiosta: Merkillinen vapaus, Jos tekopyhyys on kauneutta, Väistämättömyys ja niin edelleen.
– "mennään humaltumaan junien alle, silta yllämme pitää ne meistä etäällä"

Puuhastellen (Matti Johannes Koivu) – Kaunista, pienesti esitettyä akustista musiikkia. Matti Johannes Koivun ääni valloittaa täälläkin. Myös Suvi Koivun (sisko) taustalaulut ovat kertakaikkiaan upeita. Kieltämättä levy heräsi aivan uudella tavalla henkiin sen jälkeen kun kuulin Matti Johannes Koivun keikan Telakalla.
– "mulla on kuvitelma, pystyn ihmeisiin, mutta jossain muualla; niin kuin ne siivoojat, jotka tuli virosta; ne ratkas ongelmat niin kuin mun tuttavat kalatehtaasta"

Kuuntelija (Stella) – Toinen toistaan hienompia kappaleita, jotka muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Minulle oli suuri yllätys, kun huomasin, että Stellan sanoitukset on tehnyt mies. Janne Siivosen sanoitukset ovat oivaltavia ja sopivat hämmästyttävän hyvin naisen laulettavaksi. Ehkä niissä on jonkinlainen miehen tulkinta tai arvaus siitä, mitä naisen päässä voisi liikkua. Marja Kiiskilän omaperäinen lauluääni lumoaa.
– "nyt erillään me mietitään, miksi toisiamme niin kovasti taas pelätään, yksinään kai herätään"

Helsinki-Hollola (Egotrippi) – Vaikka uusi tunnelmoiva Egotrippi on sekin hienoa kuunneltavaa, pidän enemmän tästä vanhasta railakkaita ralleja tehneestä Egotripistä. Mikki tai Knipi kommentoi Helsinki-Hollolaa seuranneen Matkustajan ilmestyttyä, että nyt ei ole ralleja, ja jatkoi "sori, nyt ei vain irronnut". Eipä ole irronnut sen jälkeenkään, mikä on kyllä harmi. Jostain syystä suuri yleisö löysi vasta tämän uuden tunnelmoivan Egotripin – ja silti kaikki tuntuvat tuntevan myös vanhemman materiaalin.
– "jos sinä olisit se tv-antennini liitin, en saisi muuta kuvaa kuin lumisateen mikä pätkii"

Pitkä ihana leikki (Maija Vilkkumaa) – Pidän enemmän nuoresta heleä-äänisestä Maija Vilkkumaasta kuin nykyisestä käheä-äänisestä Maija Vilkkumaasta. Samoin pidän enemmän Janne Lehdon kitaroimasta Maija Vilkkumaasta kuin Mikko Kososen kitaroimasta Maija Vilkkumaasta. Tämä levy on minusta muutenkin selkeästi paras Maijan levy. Erityisesti pidän sanoituksista – ja siitä että ne tunnistaa jo muutmasta säkeestä Maijan sanoituksiksi.
– "hahtuvainen aamu halaa kaupunkii"

Halo (Jonna Tervomaa) – Tähän olisi voinut kyllä laittaa melkeinpä minkä tahansa muunkin Jonna Tervomaan neljästä levystä, sillä ne ovat minusta kaikki loistavia. Jonnan lauluääni on käsittämättömän kaunis, mutta se toimii myös räväkämmissä rock-vedoissa. Jonnan sanoituksetkin ovat usein mainioita.
– "kaikki sallitaan, siskoa saa puukottaa, kun kaikki tahtoo saman täydellisen rakastajan, noitapiiri pyörii, väistäkää jos ne väistämään pyytää"

Kimaltavia unelmia (Ville Leinonen & Valumo) – Tytöt houkuttelivat minut aikanaa Ville Leinosen keikalle Telakalle. Olin kerrasta myyty. Kimaltavia unelmia on kakkoslevy, joka ilmestyi juuri niihin aikoihin kun tustuin tähän loistavaan orkesteriin. Mielessäni se ja Ville Leinonen & Valumon nimetön ensilevy, jonka olisin voinut mainita tässä aivan yhtä hyvin, muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Levyn kappaleissa luodaan hienoja sadunomaisia tunnelmia ja maailmoja. Vaikutteet on haettu vanhasta suomalaisesta iskelmämusiikista, mikä näkyy sovitusratkaisujen lisäksi tietynlaisesta kaukokaipuuna.
– "untuvavuoteella, otan sun nuoren viattomuuden, nuolen sun Tuonelan tienviittoja"

Ympyrää (Tiktak) – Kesän 2004 ääniraita. Aika moni tämän lukija oli siinä mukana, ja eihän tästä musiikista voi tulla kuin iloiselle tuulelle. Ja levyhän toimii nimenomaan alusta loppuun.
– "kyllä kaverilta pitää aina saada tukea"

Slowed Down (Kemopetrol) – Tämä on tunnelmaltaan aivan ainutlaatuinen levy. Tosin tässä on jotakin samaa kuin Ultramariinissa, vaikkakin musiikin lähtökohdat ovat lähes vastakkaiset (soitinvalinnat, solistin sukupuoli). Kun sain tämän levyn joululahjaksi, se soi pitkään lähes tauotta. Siksi tästä tulee aina joulu mieleen. Ja eräs tämän lukeva minulle tärkeä ihminen, jonka kanssa kävin silloin välipäivinä todella mukavalla kävelyllä. Tämä eroaa Kemopetrolin muista levyistä edukseen sillä, että tämä on paljon tasavahvempi. Muilla on muutama hyvä kappale, ja loppu on tasaista massaa, josta ei oikein jää mitään mieleen. Oikeastaan se on ihan hyvää massaa ,ja kivaa taustamusiikkia kyllä, mutta sillä ei tälle listalle nousta.
– "the night draws a picture of you in my arms"

Devil Is a Girl (LAB) – Yhtä hyvin tässä voisi olla myös LABin ensimmäinen levy Porn Beautiful, sillä nämä kaksi muodostavat mielessäni yhtenäisen kokonaisuuden. Nämä toimivat ihan puhtaasti energiallaan. Viime aikoina olen alkanut kuunnella enemmän sanoituksiakin, ja sieltäkin löytyy ihan hienoja juttuja.
– "I wear a skirt like shirt, just shorter"

Suosikkiyhtyeistäni merkittävin pois jäänyt on Zen Café. Heidän yksikään levy ei vain minusta ole erinomainen. Loistavia kappaleita on jokaisella levyllä kyllä paljon, ja livenähän Zen Café on käsittämättömän hyvä.

Lisäksi PMMP on jäänyt näistä pohdinnoista kokonaan pois, sillä olen hankkinut heidän levynsä vasta aika äskettäin, enkä siksi osaa oikein sijoittaa niitä samaan koordinaatistoon muun musiikkini kanssa. PMMP:n kappaleista olisin voinut mainita uudella Leskiäidin tyttäret -levyllä olevan Kesäkaverit. Kappaleen minä taitaa olla täysi-ikäinen, mutta ollessani 16-vuotias, minun kesässäni oli hyvin samanlainen tunnelma. Niinpä kappale saa hyvälle tuulelle. Levytkin tuntuvat kokonaisuuksina mainioilta. Pidän siitä, kuinka osa kappaleista on iloisia ja kepeitä, mutta joissakin käsitellään hyvinkin rankkoja aiheita (alaikäisen pojan katoaminen ja löytyminen murhattuna ojanpohjalta lumen sulettua, perheväkivalta, henkinen väkivalta parisuhteessa, vanhenemisen kriisi, jne).

On kyllä jotenkin tosi mukavaa, kun on koti jossa oikeasti viihtyy. Aiemmin olen Amerikassa aina asunut jossakin hieman epämääräisessä paikassa, mutta nyt sekä asunnon sijainti että sisustus ovat juuri sitä mitä haluan. No, ensimmäistä kertaa olen noita päässyt itse valitsemaan.

Tänäänkin oli mukava istua iltaa suomalaisten tuttavien kesken. Heidän vajaan vuoden ikäinen poikansakin tuntui viihtyvän hienosti, uusia virikkeitä kun oli vähän liiankin kanssa. Lopussa alkoi kyllä enemmän harmittaa, kun television ja stereoiden kanssa ei saanutkaan leikkiä. Illan mittaan oli puhetta siitä, että on aika tärkeää, että tietää melko tarkasti, koska on tulossa pois. Kuulemma ennen kuin olivat tehneet päätöksen Suomeen paluusta, oli mietitty, kuinka kauan vielä joutuu olemaan. Nyt lasketaan, kuinka vähän aika enää saa olla täällä. He ovat olleet täällä reilun vuoden, joten heillä on siinä suhteessa aika samanlainen tilanne kuin mulla.

Ajokorttikin oli tullut postissa. On aivan mahtavaa, että ei enää tarvitse kantaa passia mukana kun lähtee oluelle. Ulkomaalainen ajokortti kun ei täällä virallisesti kelpaa, ja aika usea baari tätä lakia jopa noudattaa. Ja paperithan multa kysytään täällä käytännössä joka kerta.

Söin aamiaisen Swedish Cultural Centerissä noin 10 minuutin pyöräilymatkan päässä kotoa. Letut kyllä maistuivat. Lisäksi saimme kuunnella elävää ruotsalaista pelimannimusiikkia ja katsella tanhuesityksiä.

Täälläkin olisi myyty kaikenlaisia pohjoismaisia elintarvikkeita. Nyt mukaan tarttui kuitenkin vain suomen lippu jääkaappimagneettina. Pikkuisen houkutti myös ostaa magneetti, jossa oli perinteinen suomalainen joulukorttimaisema ja teksti "Hyvää joulua".

Tein tänään parin suomalaisen työkaverin kanssa aika samanlaisen pyöräilylenkin Lake Unionin ympäri kuin tein viime kesänä. Tosin tällä kertaa kiersimme järven rannan sijasta hieman ylempää, ja kävimme Volunteer Parkissa ihailemassa maisemia. Paikka on keskellä Seattlea, ja se on myös Seattlen korkeimpia kohtia, joten maisemat ovat sieltä hyvät.

Capitol Hillillä kävimme pizzalla, katsoimme hetken baseballia ja kävimme kahvilla. Aika periamerikkalaista ja -seattlelaista toimintaa siis. Baseball löytyi sattumalta, ja meille jäi epäselväksi mikä ottelu oli kyseessä. Seattlelaisen joukkueen vieraana oli Montanasta eli vähintään 600 km:n päästä tullut joukkue, joten ei tuo varmaan ihan vaan höntsäilyä ollut. Katsojia oli kyllä vain parikymmentä.

Capitol Hillillä kävimme myös mainiossa Urban Outfitters -kaupassa. Näissä myydään kyllä kaikenlaista käsittämätöntä tavaraa. Nyt silmiin osui mm. avaimenperä jonka digitaalinäyttö kertoo kuinka monta päivää, tuntia, minuuttia ja sekuntia on Bushin presidenttikauden loppuun, silmälasinkehykset jotka toimivat pillinä, kirja "Fifty worse days than yours" sekä kirja jossa on ohjeet 40 erilaisen bongin rakentamiseen. Itse ostin bushismeja täynnä olevan kirjan otsikolla "The George W. Bush Out of Office Countdown Handbook". Suosittelenkin vierailua Urban Outfittersissä kaikille Amerikan matkailijoille.

Siinä se päivä sitten menikin. Paluumatkalla järven länsipuolella oli komea täysikuu.

Kirsikkapuut kukkivat Seattlessa. Kuvan yksilö on kuvattu aivan kotitaloni nurkalla.

Tulin vielä keskustan seikkailujen jälkeen takaisin töihin. Näin myöhään illalla voikin tehdä havaintoja suomalaisen ja amerikkalaisen yhteiskunnan eroista. Yksi näistä on se, että Suomessa siivojan työ on yleensä päivätyötä, mutta täällä siivotaan myöhään illalla. Tällä tavoin siivous tietysti häiritsee vähiten muita työntekijöitä. Siivoojien kannalta järjestelyssä on varmaan enemmän huonoja kuin hyviä puolia. No, jokatapauksessa minulle alkaa käydä tämän paikan siivoojat tutuiksi. Kukaan ei varmaan ylläty siitä, että vaikka tämä on yksi USA:n valkoisimmista kaupungeista, siivoojat ovat järjestäin mustia. Leppoisan oloista porukkaa.

Olipahan jännä ilta. Lähdin lyhyellä varoitusajalla parin suomalaisen työkaverin matkaan keskustaan. Siellä kun oli menossa jonkinlainen taideilta. Kävimme parissa galleriassa taidenäyttelyssä, ja näimme kyllä varsin jännittäviä maalauksia. Jälkimmäisessä paikassa itse taiteilija istui boheemin näköisenä ruokapöydän ääressä keskellä salia juoden punaviiniä ja syöden juustoja muutaman ystävänsä kanssa. Meillä jäi nyt taulut ostamatta, koska hinnat liikkuivat useissa tuhansissa dollareissa. Taulujen viereen laitettujen pienten punaisten täplien perusteella kauppakin oli kuitenkin käynyt.

Korkeakulttuurin jälkeen kävimme syömässä kunnon teksasilaisessa barbecue-ravintolassa. Tunnelma oli kaikessa nuhjuisuudessaan hämmentävän autenttinen, ja ruokakin oli aivan kuin Teksasissa. Kaiken kruunasi pöydissä käsipapereiden virkaa täyttäneet talouspaperirullat. Jopa palvelu oli teksasilaisen ystävällistä. Tulikin melkein ikävä Teksasia. Melkein.

Sitä tuntee olevansa melkoisen etuoikeutettu, kun saa kävellä töihin. Työmatkani on viitisensataa metriä, ja vaikka 34. kadulla ei olekaan tällä kohtaa erityisen kivan näköistä, järven takana siintävät Seattlen keskustan pilvenpiirtäjät luovat Amerikan tunnelmaa. Hyvällä kelillä näkyisi myös Mount Rainierin reippaasti yli 4000 metriin kohoava kupu, mutta sitä ei ole kyllä viimeisen parin viikon aikana monta kertaa tapahtunut, vaikka tänäänkin paistaa aurinko. Keväämmällä sitten.