Grand Canyon oli niin hieno, että päätimme mennä sinne eilen uudestaan. Tai no suurempi syy oli se, että emme ehtineet lauantaina kiertää eteläreunan itäpuolta. Nimenomaan itäpuolella saavutimmekin myös tämän koko reissun korkeimman pisteen: 2267 metriä. Korkeuden kyllä huomasi, kun teimme pienen kävelyn reunan alapuolelle kohti kanjonin pohjaa. Pohjalla lipuva Colorado-joki toki jäi vielä noin 1400 metrin päähän, pystysuoraan laskettuna.


Päivän pääkohde oli kuitenkin vanha kunnon Route 66, Chicagosta Los Angelesiin aikoinaan mennyt "Mother Road". Nykyisin sitä ei enää ole virallisena tienä, eikä sitä voi ajaa yhtenäisenä kovin pitkiä pätkiä kerrallaan. Seligmanista Kingmaniin oli kuitenkin jäljellä yli sadan kilometrin mittainen aito pätkä, ja sen me ajoimme. Tiellä ja pikkukaupungeissa oli kyllä jäljellä vanhanajan maantietunnelmaa. Myös yli 20 kilometrin mittaiset tasaiset suorat loivat tunnelmaa. Kyllä siinä Stormin suora alkoi tuntua aika lyhyeltä.

Illalla saavuimme Las Vegasiin, ja täällä ollaan vieläkin, vaikkakin lento Seattleen lähtee vajaan kuuden tunnin päästä. Lämpöä täällä on tänään ollut liki 30 astetta, ja kun ilma on hyvin kuivaa, lämpö on ollut oikein miellyttävää. Seattlessa kun saadaan vielä odotella kesää vielä ainakin muutama viikko.
Las Vegas osoittautui tälläkin kertaa äärimmäisyyksien paikaksi, jossa pitää jättää aivot narikkaan. Mukavaa on kyllä ollut. Tänään aloitimme päivän Stratospheressä. Se on Amerikan korkein rakennus tällä puolella Mississippiä, ja sen päällä on pieni huvipuisto. Big Shot ampui minut neljän G:n voimalla 281 metristä 329 metriin, ja päästi minut vapaalla pudotuksella takaisin alas. Insanity taasen oli hieman Särkänniemen Troikkaa muistuttava laite, joka pyöri tornin reunan ulkopuolella. Kyllä huimasi. Näsinneula on muistaakseni 168 metriä korkea, joten aika paljon ylempänä mentiin.

Illalla kävin katsomassa Cirque du Soleilin The Beatles Love -esityksen. Sitä ei voi sanoin kuvailla. Oli niin hienoa, että aloin itkeä. Oikeasti.