Ensimmäinen Seattlen päivä on ollut kerta kaikkiaan mukava. Päälimmäinen huomioni on se, että minulla on täällä monta melko tärkeäksi tullutta ihmistä. Jälleennäkemiset ovat olleet varsin riemullisia. Työpaikan naapurin leipomossa kävin kolme kertaa: ensin lounaalla, sitten iltapäivällä kahvilla ja vielä töiden jälkeen ostamassa leipää kotiin. Kahvitauolla suosikkibaristani muisti viiden viikon tauosta huolimatta, että haluan double short latten. Olen täysin asettunut arkeeni.

Nyt on taas siirrytty nopeasti maisemista toisiin. Maanantaina morjenstin lumiukkoja työmatkalla, mutta Seattlessa ei taida sellaisia ainakaan työmatkalla vastaan tulla. Lentokoneesta näkyi kyllä hienoja maisemia. Sain nimittäin melkein koko kymmenen tunnin ajan ihailla auringonlaskua eri aikavyöhykkeillä. Vähän ennen Seattlea päästiin sen verran etelämmäksi, että oli hetken täysin valoisaa. Maahantulomuodollisuuksien aikana se ehti täälläkin laskea.

Ylihuomenna palaan kotiin. Aika Suomessa on mennyt kovin nopeasti, mutta toisaalta tuntuu siltä, että on iäisyys siitä kun elin arkeani Seattlessa. Niin kai se usein menee. Lisäksi tuntuu siltä, että olen Suomessa saanut tehdä juuri niitä asioita joita halusinkin, niin ystävien ja perheen kanssa kuin töidenkin osalta. Kaikissa näissä suhteissa tämä käynti Suomessa onkin paikkansa ansainnut. Tuntuu todella mukavalta ajatella, että jo viiden kuukauden päästä tulen tänne takaisin, niin työelämän kuin kaiken muunkin kannalta. Ensimmäisen osalta en ollut aiemmin ihan varma mutta nyt olen.

Jäljellä olevaa viittä kuukautta huomaan kylläkin vähätteleväni. Ajattelen, että menen vielä ihan vain vähäksi aikaa Seattleen, että pieni loppurutistus on vain edessä. Se on kuitenkin pisin yhtämittainen aika mitä olen ollut poissa Suomesta. Koskaan.

Huomenna kokoonnutaan vielä tärkeimpien ystävien kanssa Helsingissä. Siitä on hyvä mieli.

Pääsi sitten käymään niin, että otin Suomeen mukaani laskettelumonot ja muita varusteita aivan turhaan. Sukset ja sauvat onneksi sentään jätin Seattleen. Eipä sitten nimittäin tullut käytyä mäessä koko aikana. Kahtena viikonloppuna oli sovittu, että mennään jos kelit suosivat, mutta noina molempina oli plusasteita ja vesisateen uhka. En sentään pidä laskettelusta ihan niin paljoa. Kahtena viikonloppuna olisi ollut kelejä, mutta niistä ensimmäisenä oli flunssa pahimmillaan. Ja se toinen on tämä, ja on nyt vain niin että haluan pysyä Tampereella tärkeiden ihmisten kanssa.

Itse asiassa tänään pääsinkin mäkeen, pulkkailemaan kaksivuotiaan kanssa. Edellisestä pulkkailustamme olikin päässyt kulumaan melkein vuosi. Pulkkakaverillani olivatkin otteet kummasti varmentuneet.

Iltapäivällä alkoi myös jalkapallokausi. Piirinsarjan paikallisottelussa Tampere United voitti TPV:n 5-2. Olikin todella mukavaa päästä katsomaan jalkapalloa monen kuukauden tauon jälkeen.

Kävin Prahassa heti tulopäivänäni perjantaina illalla kokemassa Ta Fantastikan teatteriesityksen Aspects of Alice. Elämys oli niin hämmentävä, etten osannut siitä matkan aikana mitään kirjoittaa. Visuaalisessa musiikkiesityksessä niin näyttelijät kuin lavasteetkin liikkuivat kaikissa kolmessa ulottuvuudess ympäri lavaa. Ne myös pyörivät usein akselinsa ympäri. Esityksen jälkeen sitä vain mietti, miten ihmeessä ne sen tekivät.

Ilmeisesti temppu on vanha ja varsin yksinkertainen. Lavan tausta oli kokonaan musta, ja ilmeisesti näyttelijöitä ja lavasteita liikuttivat mustiin pukeutuneet avustajat. Tai kaipa heitäkin olisi reilumpi sanoa näyttelijöiksi. Liikkeet olivat uskomattoman sulavia ja illuusio leijuvista näyttelijöistä ja lavasteista täydellinen. Vaikka tekniikka on periaatteessa yksinkertainen ja tiedän työnikin puolesta ihmissilmän olevan helppo huijattava, täytyy ihailla sitä miten hienosti homma toteutettiin. Onneksi en tiennyt homman jujua etukäteen, sillä silloin en olisi osannut uppoutua esityksen taiteelliseen puoleen, vaan olisin vain koko ajan tarkkaillut teknistä toteutusta. Huikeinta oli, että kaikki tapahtui vain noin 15 metrin päästä paikastani. Sen kyllä panin merkille, että kun esitys ei ollut loppuunmyyty, myymättä oli jätetty nimenomaan eturivit.

Teatteri tunnetaan myös turistinimellä Black Light Theater, ja se on Kaarlen sillan lähellä Karloválla. Minullekin oli tätä monta kertaa suositeltu, mutta vasta seitsemännellä Tšekinmatkallani uskoin että se todella on käymisen arvoinen.

Nyt on sitten vihdoin reissukuvatkin lisätty. Kaikki kuvat ovat kaupunkimaisemista, kun taas Amerikan reissuillani kaupunkikuvat ovat harvinaisia. Tämä oikein alleviivaa sitä, miten erilaista minun elämäni on täällä Euroopassa ja USA:ssa. Minulle ehkä hieman heräsikin Tšekin reissun aikana kipinä yrittää tehdä vähän luontomatkailua Euroopassa. Kai täälläkin sentään joitakin hienoja paikkoja on?

Täytyy silti kyllä sanoa, että kunnon kaupunkikulttuuri piristää USA:ssa asuvaa suomalaista. Ja yleensä se että on sitä kulttuuria. Jollakin tapaa Tšekissä matkustaessa kaikesta huokuu, että näillä mailla on ollut sivistystä vuosisatojen ajan. Vastaavaa en totisesti USA:saa tai Suomessa ole kokenut.

Toinen miellyttävä seikka oli se, että sain reissussa pitkästä aikaa matkustaa junilla ja busseilla ainaisen autoilun sijaan. Road tripit ovat kyllä todella mukavia, mutta kyllä vieraassa maassa julkisella liikenteellä sompailussa vain on sitä jotakin. Tšekissäkin pääsee melkein minne tahansa monta kertaa päivässä liikennöivällä junalla tai bussilla. Kieltämättä en ihan ensimmäisillä reissuilla olisi uskaltanut tehdä ihan samoja kierroksia kuin mitä nyt tein.

Ja loppuun ihan toista asiaa. Paluumatkalla sekä Finnairin kapteeni että bussikuski esittelivät itsensä pelkällä etunimellä. Olenkohan jotenkin kalkkis kun minusta tämä ei ole oikein sopivaa? Kai siinä jotakin rentoa yrityskuvaa koitetaan luoda, mutta minusta asiakaspalvelijan on kyllä aika tökeröä esittäytyä pelkällä etunimellä.

Tšekin reissusta on kotiuduttu ja yksi työpäiväkin taas tehty. Ihmeen pitkältä tuo neljän yön reissu tuntui. No, kävinkin kuudessa eri kaupungissa. Tuo rytmi jossa jokaista huimaa reissailu- ja suorituspäivää seurasi päivä jona vain rentoili paikallaan oli kyllä mainio. Etenkin Olomoucissa vietetty rentopäivä oli mukava. Se hostelli siellä vain on ihan paras, ainoa löytämäni paikka joka todella täyttää kuluneen home away from home mainoslauseen (tämä hostelli ei sitä kyllä käytä). Yöpyminenhän siellä maksaa 11,50 euroa; yhteensä reissun yöpymiskulut olivat 46 euroa. Ei paha.

Tšekissä sanotaan kde se pivo vaří, tam se dobře daří eli siellä missä pannaan olutta, elämä on hyvää. Tämä tuli taas kerran todettua varsin todeksi.

Niin alkaa olla jäähyväisten aika. Aamulla herätessäni satoi vettä ihan kaatamalla, ja ajattelin jo että on sitten tällaiset läksiäiset tällä kertaa. Vaan eikö mitä, iltapäiväksi taivaaseen repeytyi iso sininen aukko. Aamupäivän kävelin sateen jälkeisiä tuoksuja täynnä olleella Petřínin kukkulalla Prahan kattoja ihaillen, ja kun taivas repesi, olin sopivasti Kaarlen sillalla ottamassa niitä klassisia valokuvia. Täydellistä. Sen jälkeen ei paljon mutta ehtinytkään kuin tankata hirveän lastin tšekkiruokaa, jolla olisikin tarkoitus pärjätä aamuun asti. Nyt metro kolkkaa lentokentän suuntaan.

Prahassa suosikkiolutpaikkani on edelleen vain kolmen minuutin kävelymatkan päässä vanhan kaupungin aukiolta. Pakollisten valokuvien ottamisen jälkeen tätä aluetta kannattaa välttää kuin ruttoa – paitsi jos tietää mitä tekee.

Paikkaa en tarkemmin paljasta, sillä tätä eivät ole turistit pilanneet ja toivoo etteivät pilaakaan. Täällä olut maksaa edelleen sen oikean hintansa eli noin euron, vaikka naapuripaikoissa hinta on usein moninkertainen. Täällä on kirkkaat valot eikä taustamusiikki soi – tosin välillä asiakkaat virittelevät tšekinkielisiä juomalauluja. Ainoa myyntiartikkeli on mainio Plzeňský Prazdroj, ja nimenomaan tällä tšekinkielisellä nimellä. Olutta ei tarvitse erikseen tilata, se tuodaan kun vain pistää pahvisen alustan merkiksi. Olutta tulee myös lisää ihan automaattisesti jos ei laskua pyydä. Pahvialusen voi laittaa merkiksi tuopin päälle jos pelkää että muuten tuodaan uusi kun sattuu katselemaan muualle kuin eteensä.

Oluista pidetään kirjaa kullekin seurueelle annettavalla pienellä paperinpalasella, jossa pidetään tukkimiehen kirjanpitoa – sehän on tässä maassa normaali käytäntö, jossa ravintola siis selvästi luottaa asiakkaansa rehellisyyteen. Tuoppi on aina märkä, sillä se on kaadettaessa vaahdonnut reilusti yli. Täällä ei oluen kanssa hienostella.

Tänään oli alunperin tarkoitus matkustaa heti aamulla suoraan takaisin Prahaan. Aloin miettiä, mitä siellä sitten tekisi, eikä mieleen tullut mitään erityisen kiinnostavaa. Niinpä päätin vähän seikkailla bussilla, ensin Litomyšliin ja sitten Hradec Královéen. Eilen illalla meillä oli itseasiassa väittely Prahasta. Minä ja toinen Prahassa jo useampi vuosi sitten käynyt jouduimme oikein puolustamaan kultaista kaupunkia, kun siellä vasta tällä reissulla ensimmäistä kertaa käyneet sitä pettymykseksi haukkuivat. Tavallaan ymmärrän kyllä miksi. Onhan se vähän kiireinen ja tosi tosi turisti paikka. Toisaalta kun tietää, sieltäkin löytää rauhansa ja lähes turistittomat paikkansa.

Litomyšl on noin kymmenentuhannen asukkaan pikkukaupunki, jonka suuri renessanssityylinen keskusaukio on peräisin 1500-luvulta. Lisäksi torin viereisellä mäellä on linna, joka on UNESCOn maailmanperintölistalla. Mieleenpainuvin elämys oli kuitenkin lounas ruokapaikassa, jonka muu asiakaskunta oli haalariasuista duunariosastoa. Oli meinaan raavasta miestä siinä. Raavaalle miehelle tarkoitettu oli myös lähes sokkona seinään käsinkirjoitetulta listalta valitsemani annos: pihvi, keitettyjä perunoita, ruskeaa kastiketta, ja pihvin päällä paistettu muna ja kinkkua. Hyvää oli kuten ruoka täällä aina on.

Hradec Královéen ajoi bussilla Litomyšlistä reilun tunnin verran. Kaupunki on jännällä tavalla kahtia jaettu: Laben (saksaksi Elbe) länsipuoleinen uusi kaupunki on täynnä 1900-luvun alun jugend- ja funkkistaloja, kun taas itäpuoleisen vanhan kaupungin vanhimmat rakennukset ovat peräisin 1300-luvulta. En kuitenkaan kaupunkiin mitenkään silmittömästi ihastunut.

Että arkkitehtuurin ja tietenkin ruuan ja juoman parissa on taas tämäkin päivä mennyt. Rakennusten ihailun kannalta tämä lehdetön aika onkin melkein kesää parempi, eivät ole talot puiden takana piilossa. Aurinko alkaa laskea ja juna kolkkaa Prahaa kohden.

Olomoucista lähtiessä on aina ollut vähän surumielinen olo. Sekä itse kaupunki että siellä tapaamani ihmiset sen tekevät. Siksi kai olen palannut sinne joka kerta. Saapa nähdä miten nyt käy. Aina sitä kuitenkin miettii, voiko seuraava visiitti millään olla näin onnistunut.

Tänään olen eilisen suorittamispäivän vastineeksi ottanut täysin rennosti. Olomoucissa on mukava vain kävellä ympäriinsä. Kaupunki on kaunis ja tunnelma on sopivan uinuva, rauhoittava. Toisaalta ruokapaikoissa ja baareissa on paljon paikallista porukkaa, joten ei täällä mitenkään kuollutta ole.

Makunautintojen saaminen onkin eräs suuri syy miksi olen taas Tšekin matkalla. Olut on tietysti oma lukunsa, mutta paikallista ruokaa täältä pois ollessa eniten kaipaa. Täkäläistä ruokaa kun ei oikein saa mistään muualta; tšekkioluttahan sen sijaan saa lähes ympäri maailman. Itse asiassa minusta tuntuu, että Määrissä sekä olut että ruoka on Böömiä parempaa. Minulla onkin Olomoucissa useita suosikkiravintoloita. Yksistään eräs hospoda Olomoucin Alatorilla on matkan arvoinen.

Eilen söin illalliseksi ilmeisesti kokonaisen porsaan potkan. Luita ja rasvaa oli ainakin seassa siihen malliin että ei tuota Suomessa voisi ravintolassa tarjoilla. Lankulla oli lisäksi sinappia, raastettua piparjuurta sekä muita vihanneksia. Tuo piparjuuri onkin täälllä perusmauste, ja sopii hienosti moneen annokseen. Pitäisi varmaan alkaa käyttää kotonakin. Myös kaikenlaiset happamat kaalit ovat tavallisia. En tiedä onko se saksalaista vai slaavilaista perintöä.

Muuten olen syönyt ainakin perunalettuja täytteilla ja ilman, gulassia peruna- ja leipämykyjen (engl. dumpling, tšekiksi knedlíky) kanssa sekä nautaa karpalokastikkeessa. Liha on kaikissa annoksissa ollut rasvaista, epämääräisen näköistä ja loistavan maukasta.

Oluessa olen muuten täällä siirtynyt lähes kokonaan vaaleisiin. Prazdroj nyt vain on maailman paras olut lajissaan. Sen juonti on kyllä Seattlessa jäänyt aika vähiin, sillä paikallisuus on kuitenkin oluessa valttia jos paikallista olutkulttuuria vain on.

Jottei päivä olisi mennyt kokonaan päämäärättömäksi haahuiluksi, kävin iltapäivällä paikallisessa modernin taiteen museossa. Siellä oli nyt esillä muun muassa komea kokoelma optisen taiteen isänä pidetyn unkarilaisen Victor Vasarelyn töitä. Töissä on kaikenlaisia geometristen kuvioiden avulla tehtyjä optisia illuusioita. Suosikkini oli pienehkö jalustalle silmien korkeudelle nostettu laatikko, joka näytti siltä kuin siinä olisi kaikenlaisia kolmiulotteisia muotoja, mutta oli todellisuudessa pinnaltaan täysin tasainen. Piti oikein mennä sivusta katsomaan, jotta varmistuin siitä miten asia on. Näin sain tämänkin tšekinmatkan liippaamaan töitäni. Ainakin kuvankäsittelyn perusopetuksessa näitä teoksia voisi hyödyntää jos siihen vielä joskus pääsen/joudun.

Aivan uskomatonta. En ollut varausta tehdessäni maininnut unohtamastani pyyhkeestä mitään, mutta niin vain hostellin pitäjä kysyi heti tervehdyksen jälkeen olenko se joka on unohtanut pyyhkeensä. Siis ihan vain nimen perusteella olivat minut varauksen yhteydessä tunnistaneet. Pyyhkeeni tuotiin sitten minulle alle puolessa minuutissa.

Onpa ollut pitkä päivä. Juna kolkuttaa kohti Olomoucia ja väsyttää aivan vietävästi.On muuten ČD:llä vähän VR:ää parempi varustelu Pendolinossa: penkit ovat kakkosluokassakin leveitä (niitä on rivissä vain kolme) niissä on hyvät pääntuet nukkumista varten ja pöydälle mahtuisi isompikin läppäri. Lisäksi täällä on sekä ravintolavaunu että kiertävä myyntikärry. No, Suomessa tehokkuus ajaa aina mukavuuden edelle.

Aamulla vaati kovasti itsekuria repiä itsensä ylös jo ennen kahdeksaa.Ei siitä mitään olisi tullutkaan jos ulkona ei olisi ollut jo valoisaa. Täällä taitaakin päivä olla nyt lähes yhtä pitkä kuin Seattlessa. Pelkästään siksi tänne onkin kiva tulla näin talviaikaan. Lisäksi se että turisteja on vain kourallinen on merkittävä etu kesään verrattuna.

Päivän pääkohde oli Terezín (saksaksi Theresienstadt) tunnin matkan päässä Prahasta. Siellä Natsit aikoinaan muuttivat 1700-luvun lopulta peräisin olevan linnoitusparin getoksi ja keskitysleiriksi. Homma tehtiin niin taitavasti, että huhtikuussa 1945 paikalla käyneet Punaisen ristin tarkkailijat totesivat kaiken olevan hienosti. Totuus oli toki vähän toinen. Olot olivat todellisuudessa getossa kammottavat ja lisäksi väkeä vietiin junalasteittain muunmuassa Auschwitziin.


Terezínissä oli myös pieni näyttely siitä kuinka siellä vuosina 1945-48 pidettiin vangittuna saksalaisia, niin entisiä miehittäjia kuin Tšekkoslovakian kansalaisiakin. Viereeni tultut amerikkalaispariskunta kommentoi toisilleen, että tšekit saivat kostonsa. Tämä piirre tuntuu olevan syvällä amerikkalaisessa oikeustajussa. En viitsinyt sanoa mitään, mutta mieli teki; vaikka että yhtä lailla rikollista tämä touhu oli, että viattomia siinäkin kuoli ja että se on kipeä osa tämän maan historiaa.

Terezín on aika elämätön ja lähes ravintolaton paikka, ja poikkesin siksi lounaalla parin kilometrin päässä Litoměřicessä. Siellä tuli mieleen, että onkohan nämä Tšekin kauniit pikkukaupungit jo nähty. Kaunista siis oli, mutta tuntui ihan kuin olisin nähnyt paikan jo edellisillä reissuilla. Mitäs näitä nyt on kertynyt, vähän isompien kaupunkien lisäksi Český Krumlow, Tábor, Telč, Jihlava, Olomouc ja Kutná Hora nyt ainakin. Pitäisiköhän täälläkin jatkossa kiertää myös luontonähtävyyksiä?

Terezínin ja Litoměřicen reissut tein bussilla. Bussilla kulkeminen on kylläkin minulle edelleen täällä pieni mysteeri. Netistä katsotut bussiaikataulut ovat aina päteneet, mutta pysäkeiltä löytyy aina ihan eri aikatauluja. Tai on siellä osittain samojakin busseja, mutta enimmäkseen ihan erit. Lisäksi on aina hauskaa arvailla, mille pysäkille tai laiturille bussi on tulossa. Tänäänkin meni Terezínissä juoksuksi.

Vaikka on sitä junailussakin omat erikoisuutensa. Kuten vaikka se, että lähtöraiteen sijasta täällä ilmoitetaan lähtölaituri, ja laiturillahan on yleensä kahdet raiteet. Jos en ihan väärin muista, Prahan päärautatieasemalla käytetään molempia sekaisin. Vai olikos se sittenkin ihan jossain muussa maassa?

Prahassa on yllättäen aurinkoista. Kaupungin yllä on toki tummat pilvet, mutta niissä on sopivasti repeämiä joista näkyy sininen taivas. Aika dramaattisen näköistä itse asiassa. Niinpä päätin jäädä metrosta jo vanhassa kaupungissa, ja kävelin hostellilleni Smíchoviin asti. Kyllä tässä kaupungissa kelpaakin kävellä. Pitää vain muistaa katsella yläviistoon.

Lunta täällä ei ole. Tai on sitä muutamissa auratuissa lumikinoksissa, jotka eivät ole ehtineet täysin sulaa.Lentokoneen laskukiidossa näin pilvien välistä vilahduksen jäässä olevasta lumisesta järvestä, ja hieman myöhemmin näin enemmänkin lunta peltojen ja metsien varjoisissa kohdissa. Olisi kyllä hienoa nähdä joskus luminen Praha.

Czech Airlinesin lehdessä oli lentokonelehdille tyypillinen matkailujuttu Suomesta. Siinä korostettiin moneen kertaan, että Suomessa pitää sitten juoda erinomaista paikallista Vodkaa. Olen kyllä ihan käytännön harjoituksissakin todennut, että vodka todellakin on suomalaisia ja slaaveja yhdistävä asia.

Nyt olisi sitten matkan aika. Olen aivan täpinöissäni siitä, että pääsen pitkästä aikaa reppu selässä Keski-Eurooppaan. Okei, reissussa menee vain neljä yötä, joten ei tässä kummoista lenkkiä keretä, vaan aika menee lähinnä Prahan ja Olomoucin fiilistelyssä. Minulta on kyselty miksi minä taas Tšekkiin menen, ja olen vastannut että menen hakemaan sinne viime reissulla unohtuneen pyyhkeeni. Lupasivat Olomoucissa pitää sen tallessa, vaikka mainitsin sähköpostissani että seuraavaan käyntiin voi mennä yli vuosi, niinkuin nyt menikin. Saapa nähdä kuinka käy.

Jotakin aivan uuttakin on suunnitteilla, mutta siitä sitten myöhemmin. Viime vuosi oli muuten vuoden 2001 jälkeen ensimmäinen vuosi jona en käynyt Tšekissä. Tosin kävin siellä joulukuussa 2006 ja nyt tammikuussa 2008, joten tuo on enemmän tuollainen tilastosattuma.

Eilen pääsin ensimmäistä kertaa sitten viime kesän ihan oikeaan puulämmitteiseen saunaan. Oli se vain saunan jälkeen uskomattoman hieno olo. Tunsin pientä säälintunnetta niitä miljardeja ihmisiä, jotka eivät tätä koskaan koe, kohtaan.

Kunniamerkkiä pukkasi, kivaa. Ohje oli laittaa merkki kiertämään kymmenelle ja kommentoida näiden blogeihin. Hyvien ystävien blogit eivät minulta palkintoa tarvitse, tiedätte ilmankin. En lue säännöllisesti kymmentä blogia, mutta merkki lähtee Annalle, Saaralle, Stinalle ja takaisin Kaarinalle. Aika monen Amerikassa asuvan suomalaisen blogia olen katsellut, mutta vain näihin on tullut palattua useammin kuin satunnaisesti. Jotta vieraan ihmisen elämä alkaa kiinnostaa, elämissä täytyy olla joitakin muitakin leikkauspintoja kuin se että asuu samassa maassa. Pari uutta tulokasta on kyllä nyt vahvasti tulossa joukkoon, mutta en rupea merkkejä heti kärkeen jakelemaan.

Seattlessa on äskettäin eli sikäläisittäin maanantai-iltana tullut lunta niin että sitä on ihan jäänyt maahan. Vähän harmittaa etten ole näkemässä. Helmikuussa tuskin enää lunta saadaan.

Hoksasin tässä yhden ison elämäntapaeron mikä mulla on Suomen ja USA:n välillä. Lehtipino on nimittäin nyt täällä pienentynyt melkoisesti, ja se ilmeisesti johtuu siitä, että Suomessa matkustan paljon junalla, ja junassa tulee aina luettua. USA:ssa junamatkailu on jäänyt todella vähiin, mitä nyt pari kertaa Vancouverin reissun olen sillä kulkupelillä tehnyt. Ja lehtipino onkin sitten siellä iso. Pinossa on lähinnä kuukausittain ilmestyviä ammattilehtiä (ei kuitenkaan varsinaisesti tiedettä), joista osa tulee Suomen ja osa Seattlen osoitteeseen.

Tänä viikonloppuna tein taas etelänmatkan. Oli kerrassaan oivallinen reissu, johon kuului kiireetöntä aikaa lapsiperheessä, pari olutta ja ralliautoilua poikamiesboksissa, kaksi illallista hyvässä naisseurassa sekä loistava teinibändin keikka.

Tuo "teinibändi" oli Pintandwefall, josta olen tännekin aiemmin kirjoittanut. Sanon nyt teinibändi, koska kyllähän minä ja kaverini keikalla aika lailla ikähaitarin yläpään yläpuolella oltiin. Keikka pääsi kylläkin yllättämään melkoisen positiivisesti. Hyvää minä siitä toki odotinkin, mutta kyllä vain yllätti miten hyvin likkojen energia lavalla toimi. Ja niillähän on monta oikeasti hyvää kappaletta, eikä muutenkaan jää epäselväksi että lahjoja on. Vetoavinta tuossa kuitenkin on omaperäinen ja vähän sekoileva esiintyminen sekä likoista huokuva esiintymisen ilo. Kuten bändin "melkein sukua julkkikselle" jäsenelle totesinkin, menen uudestaan jos tilaisuus tulee.

Keikka oli muuten Club Libertéssä Kalliossa. Kalliossa ei ole tullut juuri pyöriskeltyä, mutta ehkä pitäisi. Tässäkin keikkapaikassa on keikkoja melkein joka päivä, ja vastaavia paikkoja on arvatenkin useita. Niissä luultavasti pääsisi tutustumaan melko orgaaniseen bänditoimintaan. Vähän sellaiseen, johon olen Seattlessa vähän tutustunut.

Tämän päiväinen illallisseura oli muuten Seattlesta tuttua. Likka on tullut Espooseen au pairiksi, ja onkin melko energinen tapaus. Juuret ovat USA:n keskilännessä. Kansainvälistymisen odotusarvot eivät ehkä olleet kovin korkealla kun syntyi mustille vanhemmille, jotka eivät ole koskaan kotiosavaltiostaan poistuneet, mutta tämä tapaus on nähnyt maailmaa huomattavasti enemmän kuin minä. Mulla on hirveå kunnioitus tätä kohtaan. Voin vain kuvitella miten iso henkinen kynnys on ollut lähteä kotoa maailmalle, kun pelkkä toiseen kaupunkiin muuttaminenkin on ollut valtavan iso asekel.

USA:ssa asuminen on hieman kärjistänyt ajatuksiani siitä, miten Suomessa USA:han suhtaudutaan. Nyt Suomessa oleskellessa nämä ajatukset ovat tulleet taas pinnalle. Minua häiritsee nimittäin aivan hirveästi se, että samat ihmiset, jotka suhtautuvat USA:han negatiivisesti tai jopa vihamielisesti, kuluttavat kuitenkin asioita sen enempää kyseenalaistamatta kaikkea sitä mitä USA:lainen kulttuuri-imperialismi meille tuottaa. Kärjistäen voisi kysyä, koska tulee se päivä jona Suomessa ei enää saa ruisleipää kun sitä ei amerikkalainen suuryritys tuota. Minä ainakin tahtoisin tätä kehitystä vastustaa, mutta tuntuu etten taida saada muita tähän mukaan. Samaan aikaan suhtaudun USA:han monessa suhteessa positiivisesti, pitäisivät vain sen kulttuurinsa ihan vain siellä omassa maassaan. Tästä positiivisesta suhtautumisesta minua sitten täällä Suomessa kritisoidaan.

Paikallinen tapa elää ja yleensäkin paikallinen kulttuuri ovat tärkeitä asioita. Usein tuntuu, että se on Seattlessa oivallettu paljon paremmin kuin Suomessa. Siellä ei samalla tavalla kuin Suomessa oteta avosylin vastaan kaikkea sitä mitä amerikkalaiset korporaatiot haluaisivat sinne tuoda. Minusta on todella ikävää, että Suomeen työntyy amerikkalaisen kulttuuriin kuuluvia asioita, jotka korvaavat suomalaiseen kulttuuriin kuuluvat asiat. Samalla tänne leviää amerikkalainen elämäntapa, joka korvaa suomalaisen elämäntavan. Tämä häiritsee minua huomattavasti enemmän kuin se, että täällä myytävästä tavarasta menee paljon rahaa USA:han. Jos siis aloittaisin Suomessa USA-boikotin, siinä olisi mukana Hesburger ihan samalla tavalla kuin McDonalds.

Saan aika usein kuulla siitä, että tunnun viihtyvän USA:ssa hienosti. On jopa arveltu, että lopulta päätän jäädä sinne pysyvästi. No, ei huolta, en jää. En nimittäin mitenkään voisi kuvitella siirtäväni elämääni pysyvästi Amerikkaan. Se ei liity amerikkalaiseen kulttuurin tai siihen miten Amerikassa viihdyn, vaan se liittyy siihen, miten kallista siellä olisi elää jos sinne rakentaisi elämän. Ja tietysti se liittyy siihenkin, että täällä Suomessa on kaikki tärkeät ihmiset.

Täällä Suomessa saa verovaroista paljon sellaista mitä varten USA:ssa pitäisi säästää omista tuloista. Etenkin jos perheen perustaisi, USA olisi tässä mielessä aika karsea maa asua. Monien joka tapauksessa juoksevien kulujen lisäksi USA:ssa joutuisi rahalla ostamaan paljon sellaista turvaa, joka Suomessa on perustuslakiin kirjattu itsestäänselvyys. Joskus olen sanonut, että USA:ssa pitäisi saada alkupalkkatarjouksena $100 000 vuodessa niin voisi alkaa harkita sinne asettumista. Nyt jään tuosta todella kauas. Tämä ehto ei toki tarkoita sitä, että rahassa mitattavan elintason pitäisi nousta jotta asettuisin USA:han, vaan sitä että jos tuon $100 000 tienaisin, voisin kenties päästä samaan elintasoon kuin minkä olen Suomessa onnistunut saavuttamaan. Helppohan USA:ssa tällä tavalla väliaikaisesti on elää, kun on mm. koko ajan suomalaisen sosiaaliturvan piirissä, eli ei tarvitse sillä tavalla huolia tulevasta.

Toki joudun nytkin tinkimään elintasostani siellä sun täällä ja varsinkin asumisessa. Mutta se on väliaikaista ja todellakin sen arvoista.

Kummi karkaa!

Tämän on nyt saanut kuulla monta kertaa. Pitäisi aina muistaa ensin kertoa jos pitää pieneksi hetkeksi poistua. Ei pieni muuten ymmärrä.

Kummi ei mene töihin.

Tässä kyllä meinasi sydän murtua, ja olikin pakko jäädä hetkeksi, ja selittää että kummieno tulee kyllä illalla taas takaisin. Viesti myös ymmärrettiin ja iloisesti heiluteltiin. Mutta mitäs sitten kun koittaa se tammikuun lopun lähtöpäivä?

Ostamani jääkaappi-pakastin tuotiin tänään. Siitä ei sen kummempaa kerrottavaa ole, mutta ohjekirjasta (juu, luin vaikka olen mies) löytyi kaikkea mielenkiintoista.

"Laitetta ei ole tarkoitettu lasten tai taitamattomien henkilöiden käyttöön." (kursiivi on minun lisäämäni)

"Älä laita suuhun kylmävaraajien sisältämää (myrkytöntä) nestettä." (erityisesti pidän suluissa olevasta lisähuomautuksesta)

"Älä nauti jääkuutioita tai mehujäitä suoraan pakastimesta otettuina, sillä ne saattavat aiheuttaa kylmävaurioita."

Welcome to the US of A.

Viime yönä satoi taas lunta ja ajattelin laittaa eilisten kuvien vastapainoksi muutaman kuvan lumisista lapsuuden maisemistani. Tuli nääs tilaisuus vähän valokuvailla parhaassa päivänvalossa, ja ehdin vielä paikoille juuri ennen kuin lumiaurat tulivat pilaamaan parhaat otokset.

Illalla kävin katsomassa Dome Karukosken mainion Tummien perhosten koti -elokuvan. Kamera viipyili hienosti nuorten näyttelijöiden kasvoilla hieman samaan tapaan kuin esikoiselokuvassa Tyttö sinä olet tähti. Muuten pidin jälkimmäisestä enemmän, mutta ehkä vain siksi että siinä oli näyttelijävalinnat sen yhden verran paremmalla tolalla.

Kävellessäni työpäivän jälkeen bussipysäkiltä (siskoni) kotia kohti pysähdyin jäässä olevan lammen rantaan valokuvaamaan. Ehkä niistä tunnelma jotenkuten välittyy, vaikka tietenkin hämärässä pokkarin ominaisuudet eivät oikein tahdo riittää. Taivas on kyllä oikeastikin täällä suunnilleen tuon värinen. Kaupungin valosaastetta.

Senkin noista kuvista näkee että viime yönä tuli vähän kunnollisempi lumipeite.

Leveän tamperelaismurteen puhuminen on asia josta olen nyt Suomessa ollessa kovasti nauttinut. Eilen olin laillani tampereella verttuneen ystäväni perheen luona kylässä, ja tamperetta oli erityisen kiva puhua kun sai selvää vastakaikua. Kaupungilla liikkussa kaupoissa ja ravintoloissa asioidessa tamperetta tulee kanssa puhuttua, varsinkin jos vastapuoli ei ole ihan nuori. Ja toki kotonakin, mutta vanhempani eivät ole kotoisin Tampereelta, joten Tampereen murre ei ole sillä tavalla kotikieltä.

Kotikaupunkini onkin aina ollut minulle tärkeämpi identiteetin muodostaja kuin kotimaani.

Helsingin käynneillä Tampereen murretta tulee pääasiassa vältettyä. Se kun ei välttämättä luo mitään positiiivisia mielikuvia. Tosin joskus sikäiläisessä bussissa ihmettelen kovaan ääneen tamperelaisittain murtaen, että jaa tännekin syrjäseuduille on vihdoin saatu sähköiset matkaliput. Nehän tulivat Tampereelle yli kymmenen vuotta pääkaupunkiseutua aiemmin. Vitsi alkaa ehkä jo vanhentua. Tai ehkä sen olisi pitänyt tajuta vanhenneen jo ensimmäisen käyttökerran jälkeen.

Mutta mistäs me tamperelaiset enemmän nautittaisiin kuin hesalaisille naureskelusta?

Kotimaista elokuvaa on ihan noin yleisesti ottaen mukava katsoa, varsinkin pitkän tauon jälkeen. Illansuussa kävin katsomassa elokuvan Raja 1918, ja se olikin erinomainen. Siinä on sitä historiaa, josta ei Suomessa kovin mielellään vieläkään puhuta. Seuraavaksi suunnitelmissa on Tali-Ihantala. Saapa nähdä kuinka voimakkaasti siinä elokuvassa tuodaan esille se usein vaiettu historiallinen totuus, että siinä taistelussa olisi suurella todennäköisyydellä mennyt Suomen itsenäisyys ilman Adolf Hitlerin paikalle komentaman Luftwaffen lento-osasto Kuhlmeynin panosta. Lento-osasto operoi Immolan kentältä, jonne saatiin osaston muistoa kunnioittava muistokivi vasta 1990-luvulla.

Matkalla elokuviin meinasi tulla murheita. Ajoin elokuvateatterin parkkihallissa jonon kolmantena, kun jonon ensimmäinen löysi parkkipaikan. Tämä käänsi parkkipaikalle, mutta joutui vielä peruuttmaan jotta saisi autonsa ruutun. Välissämme ollut auto oli ehtinyt jo liian lähelle, ja joutui peruuttamaan. Harmi vain, että tämä peruutti suoraan oman autoni keulaan. Soitin torvea ja olin paikallani, mutta taisi olla musiikit niin kovalla ettei torvea edes kuultu (jälkeenpäin ajatellen valojen vilkuttaminen olisi voinut olla tehokkaampaa, mutta tuossa nyt ei ollut sekuntia enempää aikaa pohtia parasta ratkaisua). Onneksi kaverilla oli nopeutta niin vähän, että autooni ei tullut naarmuakaan, ja kaverinkin auton lyttyyn mennyt puskuri suoristui itsestään tämän ajettua auton irti omastani. Totesimme tilanteen, ja paiskasimme kättä päälle, että tämä on tällä selvä. Otin kyllä varmuuden vuoksi valokuvat kaverin auton perästä niin että rekisterikilpi näkyy.

Keulaani ajanut mieskuski oli selvästi juuri kortin saanut ja näytti aika pelästyneeltä kun menin sivuikkunaan koputtelemaan että ajoit sitten päälle (en muuten menettänyt malttiani, mikä ei ehkä minut tuntevia yllätä). Auto oli sen verran uusi ja kallis, että se oli taatusti pojan isän auto. Luulenpa, että tämä isä ei saa tapauksesta koskaan tietää. Tai ei saa ainakaan muutamaan vuoteen.

Kun "viikon kuvassa" haikailin talvisten kelien perään, heti seuraavana päivänä satoi vähän lunta ja sen jälkeen onkin ollut koko ajan sopivasti pientä pakkasta. Mahtavaa. Aurinkokin on näyttäytynyt, ja tänään oli suorastaan upea sininen taivas. Sellaista se on.

Tosin kun olin tuossa puolenpäivän aikaan liikkeellä, tavallaan vähän hymyilytti se, että varjot olivat niin pitkiä, että lähes koko ajan kuitenkin olin varjossa. Enkä todellakaan ollut missään keskustan korkeiden talojen varjoissa, vaan ihan vain mäkien ja puuston muodostamissa varjoissa. Eikä sitä luntakaan ole kuin juuri sen verran että on valkoista, että ei siitä juuri muuhun ole kuin maisemien parantamiseen. Mutta on sekin jo paljon.

Jääkaappini sitten otti ja hajosi, näin ilmoitti vuokralainen tuossa eilen illalla. Korjaaminen ei tunnu kannattavan, joten tänään kävin katselemassa uusia kaappeja. Kävin samalla reissulla viereisessä marketissa ruokaostoksilla, ja mietin miten hauska olisi mennä ruokaostoskassi kädessä kodinkoneliikkeeseen ilmoittamaan, että jääkaappi hajosi ja uudelle olisi tarvetta.

Noin muuten tämä on perin pottumaista. Jos kyse olisi sijoitusasunnon jääkaapista, voisi vain tilata halvimman jonka saa heti mukaan. Vaan kun nyt pitää sitten osata valita sellainen kaappi, jonka oikeasti haluaa. Se kun tulee ennen pitkää omaan käyttööni. Jos tämän nyt piti tapahtua, on kyllä hyvä että tämä sattui tapahtumaan juuri nyt kun olen Suomessa.

Ensimmäinen normaali työpäivä Suomessa sitten viime helmikuun on takana. Havaintoja: 1) Yliopiston kirjakauppa ja oman talon ravintola ovat kiinni vaikka on normaali työpäivä. No, kai se kertoo jostakin hyvästäkin että työvoima on niin kallista ettei ole varaa pitää näitä auki ennen kuin opiskelijat palaavat, mutta eipä tullut taas mieleenkään että näin voisi olla. 2) Onpas hiljaista. Ei humise ilmastointilaite (talo on kyllä ilmastoitu) eikä kuuluu työkavereiden juttelu. Kolmen hengen työhuone on avokonttoriin jo tottuneesta aika kiva juttu. 3) Kylläpä riittää paljon puhuttavaa työkavereiden kanssa. Työasioita ja kaikkea muuta. Mukava olla täällä. 4) Alakerran kahviautomaatilla käydessäni erehdyin sanomaan "hei" viereisellä automaatilla olleelle nuorelle naisihmiselle. Ei vastannut, luuli varmaan hulluksi. Täällä ei tuntemattomille turhia lätistä.

Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille! Kuvissa on tähtisadetikkuja ja uudenvuodentinani. Arvelin että asia ei kuvista välttämättä selviä jos en kerro.