Kotimaista elokuvaa on ihan noin yleisesti ottaen mukava katsoa, varsinkin pitkän tauon jälkeen. Illansuussa kävin katsomassa elokuvan Raja 1918, ja se olikin erinomainen. Siinä on sitä historiaa, josta ei Suomessa kovin mielellään vieläkään puhuta. Seuraavaksi suunnitelmissa on Tali-Ihantala. Saapa nähdä kuinka voimakkaasti siinä elokuvassa tuodaan esille se usein vaiettu historiallinen totuus, että siinä taistelussa olisi suurella todennäköisyydellä mennyt Suomen itsenäisyys ilman Adolf Hitlerin paikalle komentaman Luftwaffen lento-osasto Kuhlmeynin panosta. Lento-osasto operoi Immolan kentältä, jonne saatiin osaston muistoa kunnioittava muistokivi vasta 1990-luvulla.

Matkalla elokuviin meinasi tulla murheita. Ajoin elokuvateatterin parkkihallissa jonon kolmantena, kun jonon ensimmäinen löysi parkkipaikan. Tämä käänsi parkkipaikalle, mutta joutui vielä peruuttmaan jotta saisi autonsa ruutun. Välissämme ollut auto oli ehtinyt jo liian lähelle, ja joutui peruuttamaan. Harmi vain, että tämä peruutti suoraan oman autoni keulaan. Soitin torvea ja olin paikallani, mutta taisi olla musiikit niin kovalla ettei torvea edes kuultu (jälkeenpäin ajatellen valojen vilkuttaminen olisi voinut olla tehokkaampaa, mutta tuossa nyt ei ollut sekuntia enempää aikaa pohtia parasta ratkaisua). Onneksi kaverilla oli nopeutta niin vähän, että autooni ei tullut naarmuakaan, ja kaverinkin auton lyttyyn mennyt puskuri suoristui itsestään tämän ajettua auton irti omastani. Totesimme tilanteen, ja paiskasimme kättä päälle, että tämä on tällä selvä. Otin kyllä varmuuden vuoksi valokuvat kaverin auton perästä niin että rekisterikilpi näkyy.

Keulaani ajanut mieskuski oli selvästi juuri kortin saanut ja näytti aika pelästyneeltä kun menin sivuikkunaan koputtelemaan että ajoit sitten päälle (en muuten menettänyt malttiani, mikä ei ehkä minut tuntevia yllätä). Auto oli sen verran uusi ja kallis, että se oli taatusti pojan isän auto. Luulenpa, että tämä isä ei saa tapauksesta koskaan tietää. Tai ei saa ainakaan muutamaan vuoteen.