Nyt kun olen taas menossa Suomeen käymään olen pohdiskellut sen tyylisiä asioita kuin: Miksi olen täällä? Mitä tästä on jäänyt käteen? Millaista on muuttaa takaisin Suomen?

En olisi täällä jos se ei olisi uran kannalta hyödyllistä. Kuulostaa kylmältä, mutta niin se vain on. Kuka hullu sitä muuten asuisi näin kaukana kaikista tärkeistä ja rakkaista ihmisistä ja paikoista? Kirjoitin juuri iltapäivällä työasioissa sähköpostia Suomeen. Viestiä kirjoittaesssani aloin miettiä, että olen kyllä oppinut ihan käsittämättömän paljon täällä viettämäni reilun vuoden aikana (tänään on 380. päivä jona minulla on kotiosoite Seattlessa). Siinä mielessä tämä on todellakin kannattanut.

En myöskään olisi täällä jos en viihtyisi erinomaisen hienosti. Se tässä se pelottava asia onkin. Minulla onkin vahvasti sellainen tunne, että täältä pitää muuttaa pois ensi kesänä. Poismuuttaminen tulee koko ajan vaikeammaksi ja vaikeammaksi, ja nyt täältä pääsee vielä aika helposti irti. Tänne jää kuitenkin paljon ihmisiä joita tulee varmasti ikävä. Yritän sanoa itselleni koko ajan että Seattle ja Washington on nyt nähty. On nähty siinä määrin että varsin vähäpätöisissäkin paikoissa on tullut käytyä useammin kuin kerran, eikä juuri koskaan enää tarvitse katsoa karttaa että tietää miten minnekin mennään. Sitä kai se on kun ympäristöstä tulee kotiseutu.

Samaan aikaan pohdin, että täällä on elintasossa piirteitä, joita en Suomessa voi koskaan saavuttaa. Siellä ei yksinkertaisesti ole isoa kaupunkia, jota ympäröisi vastaavat erämaat kuin mitä Seattlea ympäröi. En millään usko että esimerkiksi haikkailuharrastus jäisi päälle Suomeen paluun jälkeen, sillä eipä paljon jossain Lempälään ryteiköissä tarpominen kiinnosta. Toisaalta pulkkamäki V:n kanssa hakkaa missä tahansa kansallispuistomaisemissa haikkailun koska tahansa.