Viikonloppu meni Tyynenmeren rannalla ja Astorian suominähtävyydet kiertäessä. Osittain seurattiin samoja polkuja kuin Lewis ja Clark kuuluisalla vuosien 1804-1806 löytöretkellään.

Reissu alkoi perjantai-iltaisella lauttamatkalla Seattlen keskustasta Puget Soundin yli Olympian niemimaalle. Siellä ajettiin yöksi Forksiin saakka, jotta heti aamulla olisi maisemia, joissa ei olla ennen oltu. Nukkumaan ennen yhtätoista ja ylös heti kuuden jälkeen: tällainen on kuri road tripillä.

Lauantain mittaan ajettiin koko Washingtonin rannikko. Siihen mahtuikin monenlaista. Rantojen lisäksi poikettiin Olympian kansallispuistossa Quinault-järven lähistöllä olevassa sademetsässä.Keli oli mukavasti pilvinen, jolloin tiheässä metsässäkin sai järkeviä valokuvia. Normaalistihan ongelmana on, että osa kuvasta palaa puhki ja loput on niin tummaa ettei siitä näe mitään. Nyt oli lähes optimiolosuhteet valokuvaukselle, ja ehkäpä sademetsään muutenkin sopii synkeä ja utuinen keli auringonpaistetta paremmin. Tunnelma oli kuin satumetsässä.

Washingtonin hiekkarannoilla olisi saanut ajaa Olympian kansallispuiston ulkopuolella autollakin ihan niin paljon kuin sielu sietää. Ja näin olisi voinut aivan hyvin tehdä matkaa, sillä hiekka on kovaa ja teitä rannalle on melko tiuhaan. Päätimme kuitenkin monestakin syystä jättää tämän väliin, päälimmäisenä ehkä kokemukset siitä, miten hauskaa hiekkarannalla on vaihtaa puhjennutta rengasta. Ei se hiekka nimittäin ihan niin kovaa kuitenkaan ole, ei ainakaan Teksasissa. Pari kertaa auto oli toki hiekkarannalla parkissa kun käppäilimme ympäriinsä.

Lauantai päättyi Cape Disappointmentin majakalle. Auringonlasku oli komea ja paikka muutenkin ihan hieno. Se olikin luultavasti viimeinen sellianen Washingtonin paikka, joka mainitaan usein matkaoppaissa, mutta jossa en ollut käynyt. Tai no on Seattlessa toki kaikenlaista. Mutta kuitenkin, tämän viikonlopun reissua ehkä hieman vaivasi se, että kohteet olivat sellaisia, joihin ei ollut aiemmin tullut mentyä ihan vain sen takia, että kiinnostavampaakin tekemistä on.

Yksi tällainen kohde on Astoria, noin kymmennentuhannen asukkaan kaupunki Columbia-joen suistossa. Se mikä tänne Washingtonin ja Oregonin rajalle veti on se, että Astorian ovat aikoinaan asuttaneet lähinnä suomalaiset, ruotsalaiset ja norjalaiset siirtolaiset. Vuoden 2000 väestönlaskennan mukaan kaupungissa asuu nykyisinkin kuutisensataa suomalaisten jälkeläistä. Suomalaisten siirtolaisten jälki ei sinällään kaupungissa juurikaan enää näy. Entinen suomalaisten siirtolaisten kokoontumispaikka Suomi Hall on päässyt aika pahaan kuntoon ja lähes sen päälle on rakennettu Columbia-joen ylittävä silta. Se silta on kyllä hieno: pituutta on noin kuusi ja puoli kilometriä.

Suomi Hallin lisäksi Astoriassa on pieni Tapiola Park ja suomalaisetn siirtolaisten ylläpitämä Finn Ware -kauppa. Pettymyksekseni sieltä ei saanut salmiakkia, vaan ainoastaan ruotsalaisten karseaa saltlakritsia-, ja muutenkin karkkivalikoima oli aika vaisu. Monille tärkeistä tuotteista Turun sinappia ja Juhlamokkaa oli tarjolla; minä ostin Linkosuon kuivattua ruisleipää. Astiaston tuolla olisi voinut laittaa uusiksi: Iittalan ja Arabian useita sarjoja oli tarjolla. Katsoin mitä Kartio-juomalasi maksaa: 10 dollaria. Ei kovin paha.

Astorian lisäksi tänään kierrettiin Lewisin ja Clarkin jalanjäljillä Fort Stevensissä ja Fort Clatsopissa. Ensinmainitussa nähtiin Cape Disappointmentin tapaan komeita maisemia Columbia-joelle ja Tyynellemerelle. Itse asiassa tuulisessa ja aurinkoisessa kelissä tyynenmeren vastatuuleen murtuneet aallot olivat ehkäpä komeimpia mitä olen nähnyt. Fort Clatsop oli oikein National Park Servicen ylläpitämä paikka, mutta siellä ei ollut kyllä oikeastaan mitään alkuperäistä nähtävää. Ehkäpä näyttelyt ja 50-luvulla rakennettu alkuperäisen linnoituksen kopio kuitenkin herättivät sopivasti kiinnostusta tätä historiaa kohtaan.