Amerikkaa on tällä erää jäljellä vajaa kolme kuukautta. Huomaan yhä enemmän ja enemmän ajattelevani sitä, miten pian täältä pääsee pois. Ei sillä ettenkö täällä edelleen viihtyisi, mutta päivittäinen eläminen on täällä jo pitkään ollut niin arkista, ettei se oikein tunnu syyltä olla täällä. Se arki kun on kuitenkin mukavampaa Suomessa, perheen (vai pitääkö suomeksi sanoa "sukulaisten"?) ja ystävien luona. Huomaankin, että ainut asia jota täällä enää odotan on vielä edessä olevat reissut. Coloradon kansallispuistokierros on edessä toukokuussa ja mahdollisesti aivan lopussa on vielä jonkinlainen Kalifornian kierros. Muuten on sitten jonkun verran lähiseudun matkailua. Niin ja kuun vaihteessa työreissu pääkaupunkiin. Se on sopivasti to-pe reissu, joten pystyn siinä sitten viettämään viikonloppua läheisesssä kansallipuistossa, omalla kustannuksellani tietenkin. Niinpä odotan tätäkin reissua aivan innolla. Jos ei näita reissuja olisi, olisi aika vaikea motivoitua pysymään täällä. Töiden kannalta toki olisi joka tapauksessa lähes välttämätöntä pitää sovitusta aikataulusta kiinni.

Jos muuten olisi Suomalaisen valtiotyönantajan maksama työreissu tuo Washington DC:n reissu, ei sen yhdistäminen lomamatkaan käytännössä onnistuisi, vaikka VES kuinka sanoo, että niin voi tehdä jos pystyy osoittamaan ettei siitä tule valtiolle lisäkustannuksia. Mutta ei mennä tähän aiheeseen tämän enempää.

Jäljellä oleva aika tuntuu sekä lyhyeltä että pitkältä ajalta. Toisaalta tuntuu siltä, että Suomeen paluuseen on vielä ikuisuus, mutta toisaalta tuntuu että kiire tässä vielä tulee. Paitsi että olisi enemmän mielenkiintoisia reissuja kun on aikaa, autolle pitää järjestää kuljetus kotiin ja huonekaluista ja taloustavaroista pitää päästä eroon. Molemmat asiat hieman stressaavat, mutta olen kyllä sikäli harvinaisen onnekas paluumuuttaja, että tuohon ne muuttojärjestelyt pitkälti jäävät. Muu tavara mahtuu matkalaukkuihin ja suksipussiin, tavaraa kun ei ole tullut hamstrattua, vaikka se dollarin nykykurssilla toki kannattaisi. Vaan miksi hankkisin tavaraa jota en oikeasti tarvitse? Ei halpa hinta ole riittävä syy.

Lähtemisen haikeutta vähentää se, että tiedän palaavani Seattleen. Jo syksyllä tulen tänne ainakin käymään, ja samoin ensi keväänä on varmaan edessä jonkinlainen vähän pidempi ajanjakso täällä. En siis joudu jättämään hyvästejä. Toisaalta elämä ei ihan samanlaista täällä sitten ole. Asunto on taas jotakin vähän epämääräisempää. Eikä ole autoa, ei pääse käymään paikoissa ihan noin vain. Ehkä polkupyörälle on sitten taas silloin enemmän käyttöä. Se saakin jäädä tänne, tälläkin kertaa.

Suomeen paluu mietityttää kieltämättä siltä kantilta, että kuinkahan siellä taas osaa sitten elää. Kulttuurishokki lienee isompi kuin aiemmilla kerroilla, ja aiemmillakin kerroilla on ollut muutaman kuukauden ajan sellainen olo, että takaisin Amerikkaan pitäisi päästä. Molemmilla kerroilla elo on toki siitä sitten asettunut, mutta nyt se ei ehdi asettua ennen kuin tulen tänne takaisin. Kieltämättä elämisen hintakin vähän mietityttää. Täällä kaikki tuntuu lähes ilmaiselta, saanhan tällä hetkellä yli puolitoista dollaria jokaista tienaamaani euroa kohden, ja hinnat olisivat muutenkin aavistuksen Suomea halvemmat.

Omaa kotia on joka tapauksessa ikävä. Kokolattiamatto vaihtuu koivuparkettiin. IKEAn astiat vaihtuvat Arabiaan ja Iittalaan. Pikkutelevisio vaihtuu 32-tuumaiseen laajakulmatöllöttimeen. Kolmenkymmenen dollarin stereot vaihtuvat kunnollisiin. Keittokomero vaihtuu kokonaiseen keittiöön. Työ- ja ruokapöydän virkaa täyttävä pikkupöytä vaihtuu kahteen isoon ruokapöytään (keittiö ja olohuone) sekä työhuoneen työpöytään. Pieni vaatekaappi vaihtuu kokonaiseen vaatehuoneeseen. Taloyhtiön pesuhuone vaihtuu omaan pesukoneeseen. En malta odottaa!