Tänään kesä tuli Seattleen. Aurinkoa ja lämpöä on piisannut, ja tuntuu että viimeisiinkin puihin on saatu lehdet tai ainakin silmut. Lähdin alkuillasta viiden aikaan pyörälenkille Discovery Parkiin, ja matkalla katselin kuinka ihmiset viettivät piknikkiä nurtsilla kanaalin rannassa. Lämpöä oli silloin 27 astetta. Tämä oli tämän talven/kevään ensimmäinen kesäpäivä. Viime vuonna niitä oli useita jo helmikuussa.

Päivän ylimmän lukeman näin pikkuisen aikaisemmin, nimittäin ajellessani Stevens Passistä kohti Seattlea. Ihan 90 Fahrenheittia ei ylitetty, mutta tutummalla asteikolla lukema menii sentään maagisen rajan yli, 31. Voi olla että se kesä vielä tästä monta kertaa tulee ja menee, mutta kylläpä tämä tuntui mukavalta. Äsken pyöräillessä tuli aivan mieleen kesä 2006, jolloin kaikki vapaa-aika Seattlessa meni kaupunkiin pyörällä tutustuen. Silloinhan minulla ei ollut autoa.

Aamupäivä ja vähän iltapäivääkin meni siis Stevens Passissä, lasketellen. Enpä ole koskaan ennen laskenut niin surkealla lumella. Ainoastaan jyrkimmässä ajetussa rinteessä pystyi kunnolla laskemaan, muualla tökki koko ajan kiinni ja pahimmissa paikoissa vauhti jopa loppui kokonaan. No, en silti kadu: kevätauringossa laskettelu on silti kevätauringossa laskettelua; eikä toisaalta pitäisi yllättyä, että 15 asteen lämmössä lumi ei ehkä ole parhaimmillaan. Olin joka tapauksessa kypsä lopettamaan jo puoli kahdelta.

Tämä päivä taisikin olla täydellinen vaihtopäivä laskettelukaudesta pyöräilykauteen. Molemmat ovat kyllä mukavaa puuhaa. Jospa sen tänä keväänä muistaisi, ja jättäisi auton useammin kotiin.

Laskettelukausi oli kyllä aivan hyvä, mitä nyt laskettelin kodin lähialueilla paljon vähemmän kuin olin kuvitellut: vain seitsemän laskupäivää Washingtonissa. Kymmenen mainiota laskupäivää Kanadassa kyllä korvaa tämän puutteen mainiosti. Itse asiassa Alpental olisi kyllä vielä auki 5.5. asti (mainostavat että Cinco de Mayo on viimeinen aukiolopäivä, hassu idea), että eipä tässä ihan varmaksi voi sanoa oliko tämä tässä vai ei.

Discovery Park on kyllä hieno keidas kaupungin keskellä. Siellä sitä muistaa olevansa meren rannalla – vaikka avomerelle onkin se satakunta mailia. Tuoksuista tulee mieleen lapsuuden kesät meren rannalla. Lisäksi puistossa on Fort Lawtonin historiallinen alue, käytännössä vanhoja armeijan puutaloja, joissa edelleen asuu armeijan henkilöstä. Tänään viime kerrasta poiketen Mount Rainier näkyi sen verra terävänä, että se tarttui kennollekin edes välttävästi. Tuolta tuo vuori näyttäytyy uskomattoman massiivisena (klikkaa ihmeessä kuva isommaksi),

Auringonlasku olisi tänäänkin ollut rannalla aivan upea, mutta koska olin liikkeellä polkupyörällä, katsoin parhaaksi ajaa kotiin valoisan aikaan. Fremontiin osuinkin sitten juuri auringon laskiessa, ja pohdiskelinkin etten ole tainnut siellä ikinä juuri siihen aikaan olla liikkeellä. Oli miten oli, laitan tähän taas näkyville yhden suosikkinähtävyyksistäni, tällä kertaa siis aivan uudessa valossa. Ja kuten viimeisestä kuvasta näkyy, ei se auringolasku urbaanissakaan ympäristössä ihan hukkaan mennyt. Ja näkyy siinäkin sentään vuoret.