Edellisen road tripin jälkeen tuli kirjattua joukko tilastotietoja, joten teenpä sen nytkin.

• Matkan kesto: 12 vrk
  
• Ajopäiviä: 11
  
• Ajomatka: 5533 km
  
• Bensankulutus: 7,9 l / 100 km
  
• Osavaltioita: 6 (Texas, New Mexico, Arizona, Utah, Nevada, Kalifornia)
  
• Kansallispuistoja: 6 (Big Bend, Guadalupe Mountains, Carlsbad Caverns, Saguaro, Zion, Bryce Canyon)
  
• Merkittäviä kaupunkeja: 4 (Houston, San Antonio, Las Vegas, Los Angeles)
  
• Pisin ajopäivä: 814 km (Carlsbad - Willcox)
  
• Lyhyin ajopäivä: 224 km (Bryce Canyon National Park - Zion National Park)
  
• Suurin lämpötila: 37°C (Big Bend National Park)
  
• Pienin lämpötila: -3°C (Bryce Canyon National Park)
  
• Korkein piste: 2688 m (Bryce Canyon National Park)
  
• Matalin piste: 0 m (Santa Monica Beach)

Ei kyllä yhtään tunnu siltä että pisimpänä ajopäivänä olisi ajettu noin paljon, mutta kaipa se on matkamittaria vain uskottava. Kuitenkin tuona päivänä vietettiin aikaa oikein ulkomailla (Meksiko) ja käytiin kahteen eri kertaan kansallispuistossa, haikattiinkin.

Aika monessa paikassa tuli havaittua, että moottoriteillä ajetaan törkeitä ylinopeuksia. Siis kaikki ajavat, ei vain muutama törttö. Näin oli erityisesti isojen kaupunkien vaikutusalueilla, muun muassa Houstonin ja Phoenixin. Mitäpä siinä poliisi sitten voi oikein enää tehdä? Kaikkiakaan ei voi oikein pysäyttää, eikä yksittäisten autojen poiminta jollakin satunnaisprosessilla tunnu sekään oikein reilulta. Ehkäpä tämä Washingtonin tapa on sittenkin se oikea, siis täällähän nopeusvalvontaa on aivan silmiinpistävän paljon. Täälläkin on toki yksittäisiä kaahareita, mutta liikennevirta menee edes suunnilleen rajoitusten mukaisesti.

Las Vegasista en paikan päältä jaksanut mitään sanoa. Sen voisin todeta, että siellä tuli tällä kolmannella vierailulla lähes surullinen olo. Siellä on nimittäin kasinoilla ja ravintolassa töissä paljon keski-ikäisiä ihmisiä, jotka näyttävät jämähtäneen Las Vegasiin. Tulotaso ei voi olla kovin korkea eikä elämä kovin kummoista. Tämä tunnelma varmasti korostui kun olimme yötä aika halvalla kasinolla (Sahara). Glamour on todella kaukana.

Olen monelle sanonut, että Yellowstone on tähän mennessä ainoa Amerikassa vastaan tullut asia, jota kannaattaa tulla Euroopasta varta vasten katsomaan. Nyt olen valmis sanomaan, että red rock country ja erityisesti Utahin kansallispuistot ovat toinen syy. Uskomattoman kaunista ja monipuolistakin seutua. Utahissa pidän myös siitä, että pikkukaupungit ovat onnistuneet pysymään mukavina pikkukaupunkeina, ainakin näin amerikkalaisittain. Ketjumotellit ja -ravintolat ovat harvassa, ja elämykset tuntuvat aidommilta kuin monessa muussa osasssa USA:ta. Kivan indiemotellin -tai ravintolan löytäessä tulee aina hyvälle tuulelle.

Utahin kansallispuistoissa ja etenkin Zionissa on kylläkin aivan liikaa kävijöitä, joten niiden suositteleminen on kieltämättä hieman vastuutonta. Homma on räjähtänyt pahasti käsiin. Esimerkiksi Zionissa kävi 80 vuotta sitten noin 3500 vierailijaa vuodessa, nyt 2,7 miljoonaa. Tämä ei ole kovin mukavaa vierailijoiden kannalta, mutta vielä oleellisempaa on se että puisto ei oikein kestä tätä vierailijamäärää. Pistää miettimään, mitä on tehtävissä. Tilanne ei varmaan ole ainakaan parempi 10-20 vuoden päästä. National Park Servicen tehtävä on suojelun lisäksi taata, että ihmiset pääsevät käymään suojeltavissa kohteissa tavalla joka säilyttää kohteet sellaisina, että tulevatkin sukupolvet pääsevät niitä ihailemaan. Vierailujen rajoittaminen on hieman kiistanlainen asia, mutta ehkä tulevaisuudessa on näin tehtävä. Ja tehdäänhän sitä jo nyt muun muassa suosituimpien haikkien osalta, mutta rajoitukset ovat kuitenkin todella harvinaisia.

Navajo-heimon reservaatissa vierailu herätti monenlaisia ajatuksia, joita on jotenkin vaikea jäsentää. Kovia kokeneesta kansasta tekisi mieli sanoa vain hyvää, ja sen voi heti sanoakin, että oli mukava huomata ettei kulttuuria ei ole kaupallistettu, vaikka heimo turismista suurimmat tulot käsittääkseni saakin. Havaijilla hieman ärsytti jatkuva alohan ja mahalon viljely, mutta navajo-resesrvaatissa ei vastaavaa ollut. Navajot haluavat selvästi pitää kulttuurinsa itsellään. Tässä toki onkin se ero, että Navajot ovat onnistuneet säilyttämään kulttuurinsa edes jollakin tavalla, kun taas Havaijilla se on kärjistetysti sanottuna jäänyt tuohon muutaman paikallisen sanan viljelyyn.

Reservaatissa tulee kuitenkin väistämättä aika ikävä olo. Tuntuu että elämä on vaikeaa, kun moni asia tapahtuu kuitenkin valkoisen miehen ehdoilla. Kaikkialla näyttää kovin köyhältä. Ei tunnu siltä, että heimo oikein osaisi hyödyntää alueen turismin, vaikka se sitä kaikesta päätellen kovasti yrittääkin. Ikävä tosiasia on se, että palvelu sekä hotellissa että ravintolassa oli todella huonoa ja hidasta, mistä tietenkin tuli heti mielee tiettyjä stereotypioita. Ruokakin oli varsin mautonta, vaikka ravintolan piti olla alueen paras. Sekin herätti ihmetystä, miten tienvarret ovat täynnä roskaa. Erityisesti kaljapulloja ja -tölkkejä oli paljon. Kaikki alkoholi on reservaatissa jyrkästi kielelttyä, ja tulikin mieleen, että paikallisen nuorison on pakko dumpata pullot tienvarteen. Vai olivatko nämä kuitenkin vierailijoiden roskia? Silti mieleen tuli sarkastinen kommentti luontoa kunnioittavista intiaaneista.

Toinen tienvarret täyttävä asia on intiaanien käsitöitä myyvät kaupustelijat. Olisi mukava ostaa jotakin ja näin jättää hieman lisää rahaa alueelle, mutta kaikki näyttää vain krääsältä. Näistäkin tuli enimmäkseen surullinen olo. Eikö sitä jotakin muuta voisi yrittää?