Tänään päivä alkoi Willametten solan ylityksellä. Herätys oli tasan klo 6, ja auto oli liikkeellä klo 6:45. Tässä välissä ehdittiin syödä aamiaistakin. Melkein koko aamu ajettiin sankassa sumussa, mitä nyt solan korkeinta kohtaa lähestyttäessä päästin sumun päälle, ja nähtiin ihan komea Diamond Peak, tulivuori tämäkin.

Varsinainen kohde oli kuitenkin Crater Laken kansallispuisto, ja sinne sitä olikin sitten matkaa. Tai ainakin siltä tuntui, sillä sumuisessa metsässä ajaminen on ehkä tylsintä matkantekoa mitä on. Perille saavuttiin tasan klo 10, johon mennessä sumukin oli sopivasti hälvennyt kaikkialta. Taivas oli käytännössä pilvetön.

Crater Lake on noin 7700 vuotta sitten romahtaneen tulivuoren (Mount Mazama) kalderassa oleva järvi. Se on väriltään uskomattoman sininen. Kyseessä taitaakin olla yksi maailman puhtaimmista ja sinisimmistä järvistä. Olin aiemmin käynyt paikalla kesällä 2007, mutta nyt halusin nähdä paikan lumisena. Lunta tosin oli toistaiseksi vain hyvin vähän, mutta kyllä se silti loi paikkaan kesästä poikkeavaa tunnelmaa.

Talvella Crater Lake on kuitenkin nopeasti nähty, sillä kalderan ympäri menevä noin 50 kilometrin mittainen tie on suljettu, ja ainoa mitä voi tehdä on ihailla järveä yhdeltä reunalta. Tai no yksi sopiva haikki mäennyppylän päälle siellä olisi, mutta se olisi tänään ollut niin jäinen, että se olisi tuskin ollut hyvä idea vaikka jalkani olisi ollut ehjä. Puolisen tuntia kalderan reunaa pitkin käppäiltyämme poikkesimme kahvilassa lounaalla ja jatkoimme matkaa. Aikamoinen pikakäynti, mutta kyllä kannatti. Upea paikka, ja näin talvella todellakin upeampi kuin kesällä.

Crater Laken jälkeenkään ei vain meinannut millään päästä road tripin tunnelmaan. Osasyynä tähän oli varmaankin sekin, että Oregonissa on naurettavan alhaiset nopeusrajoitukset. Kalifortnian rajaa odotettiinkin kuin suurintakin kohdetta, ja kun sinne lopulta päästiin, nopeusrajoitus nousi 55 mph:sta 65 mph:hon. Siinä on siis yli 15 km/h ero, ja se todella tuntui. Yhtäkkiä mailit alkoivat vähentyä ihan eri tahdilla ja mieliala nousi kummasti.

Mielialaa nosti myös loppupäivää hallinnut Mount Shasta. Se alkoi näkyä hyvin pian Kaliforniaan päästyämme, eikä sen jälkeen ihan heti näkyvistä poistunutkaan. Päätimme jopa poiketa pistotiellä, joka kiipeää kesäisin yli 2400 metrin korkeuteen vuoren rinnettä. Näin talvella tie oli valitettavasti laitettu poikki jo 2100 metrin korkeudella, mutta oli siitäkin ihan kiva maisemat ja vuorinäkymät.

Sinänsä tämä teiden sulkeminen talveksi harmittaa. Monessa paikassa sulkeminen on toki ihan perusteltua, sillä lunta tulee niin paljon, ettei teiden auki pitäminen yksinkertaisesti olisi mahdollista tai ainakaan järkevää. Harmi tuleekin siitä, että monessa paikassa tiet suljetaan hyvin aikaisin syksyllä, vaikka lunta on tullut vasta hyvin vähän. Nytkin sekä Crater Lakella että Mount Shastalla kiinni laitetut tiet olivat lähes lumettomat. Ilmeisesti kyse on siitä, että National Park Servicellä ja US Forest Servicellä ei ole budjetissaan rahoitusta teiden auraamiseen.

Tänään oli siis Kiitospäivä. Se on sikäli harvinaislaatuinen päivä, että silloin Amerikka menee lähes yhtä kiinni kuin Suomi menee Joulupäivänä. Me poikkesimme pimeän tultua Kalifornian pääkaupungissa Sacramentossa katsastamassa paikallisen State Capitolin. Samalla oli aikomus tarkistaa, saisiko kaupungin keskustasta ruokaa. No, tavallaan olisi saanut, sillä auki oli kaksi pihviravintolaa, joissa annosten hinnat lähtivät 40 dollarista. Päätimme jättää väliin. Muutenkin kaupunki oli aavemaisen autio. Se oli vähän sääli, sillä Sacramento vaikutti harvinaisen viihtyisältä paikalta.

Meidän osallistumisemme Kiitospäivän perinteisiin jäi vähäiseksi. Kun tulimme illan päätteeksi motellille, poikkesimme ostamassa huomisen eväitä naapurissa olevasta ruokakaupasta. Motellimme on hieman epämääräisellä alueella, ja kauppa olikin täynnä tämän maan suurimpia toivoja. Minua harvoin pelottaa, mutta tuolla hieman pelotti. Hyllystä löytyi aivan karsean näköisiä tyhjiöpakattuja kalkkunavoileipiä. Ihan vitsillä ostin sellaisen Kiitospäivän kunniaksi. Motellilla söin sen perinteistä Kiitospäivän Tenavat-elokuvaa katsellen.

Kilometrejä tänään kertyi kunnioitettavat 950. Niillä oltaisiin siis jo päästy San Franciscoon asti, mutta me emme yleensäkään ole menneet kaupunkeihin suorinta tietä. Teillä oli kyllä tänään tosi hiljaista, ja oli tosi jänne katsella, kuinka teiden varsilla kaikki kauppakeskittymät eli strip mallit olivat kiinni, ja pikaruokaloistakin oli auki vain muutama harva.