Viimeiset neljä päivää on pitänyt melkoista kiirettä. Nyt olisinkin oikeastaan valmis tulemaan kotiin, sillä töiden puolesta loppuaika täällä ei tarjoa mitään erityistä. Teen vain niitä samoja töitä joita tekisin Tampereellakin, tosin sillä erolla että täkäläisessä avokonttorissa saan taatusti paljon vähemmän aikaiseksi kuin saisin omassa työhuoneessa Tampereella.

Maanantaista keskiviikkoon osallistuin kurssille, jolla opeteltiin valmistamaan ja käyttämään pieniä sormeenpään kokoisia laboratorioita. Ja tämä ei ole mitään huumoria, vaan aivan totta. En ollut koskaan aiemmin tehnyt minkäänlaista laboratoriotyötä, joten kurssille osallistuminen kieltämättä hieman jännitti. En itse asiassa ollut aiemmin edes pukeutunut valkoiseen labratakkiin, joten olin hyvin vieraassa elementissä. Kaikki meni kuitenkin oikein hienosti, ja pärjäsin kurssilla siinä kuin muutkin. Ja opin että tuollaisen laitteen valmistaminen on hyvinkin helppoa. Hirveän vaivalloista, hidasta ja tarkkuutta vaativaa se kyllä on, mutta sinällään mikään ei ole vaikeaa.

Kurssin takia kaikki tapaamiset oli taasen pakattu tälle päivälle. Juoksin vain tapaamisesta toiseen, enkä ehtinyt lukea edes sähköpostia ennen kuin myöhään iltapäivällä. Moni ajautuu tilanteeseen, että kaikki työpäivät ovat tällaisia. Mitenköhän sen voisi välttää?

Nyt täytyy myöntää, että minua vaivaa pieni koti-ikävä. Siihen on toki monia syitä ja joku niistä on aivan uusikin, mutta kaipa siihen vaikuttaa sekin, että olen koko ajan asennoitunut tähän Seattlen matkaan niin, että olen vain lyhyesti käymässä. Tilanne on vähän sama kuin se, että tunnin mittainen automatka voi tuntua tuskastuttavammalta kuin nelituntinen, koska nelituntiseen osaa asennoitua matkana ja tunnnin mittaista ajattelee vain nopeana siirtymänä.

Ja ehkä siihen vaikuttaa sekin, että minulla ei ole täällä nyt omaa kotia. Yhteiselo katalonialaisen isäntäni kanssa on toki sujunut oikein mukavasti eikä parempaa asumisratkaisua sinällään voisi tällaiselle lyhyelle matkalle toivoa. Mutta kyllä se vain niin on, että vieraana ollessa ei kotiudu. Olen itse asiassa ollut lähes kaikki illat jossakin menossa, enkä ole hankkinut kämpille muita elintarvikkeita kuin muutaman pullon olutta. Ulkona kavereiden kanssa syöminen on toki mukavaa, mutta viikon jälkeen siitäkin katoaa paras hohtonsa, ja kaipaa enemmän sellaista tasaista arkea.

Varsinainen potutus tuli tänään kuitenkin siitä, että huomasin Amazonista ostamani kameran olevan rikki. Kaikki toimii muuten hyvin, mutta kuvissa on ihmeellisiä pystysuoria sumeita raitoja. Tuotepalautukseksihan tuo menee. Onneksi Amazonilta näyttäisi saavan rahat takaisin ihan no questions asked -periaatteella. Nyt nimittäin ei olisi aikaa jäädä odottelemaan, että lähettävät uuden toimivan kameran rikkinäisen tilalle. Uusi kamera tässä kuitenkin pitäisi vielä hankkia, ja sen kanssa uhkaa kyllä tulla kiire. Vanhan kameran varassa ei oikein uskalla enää olla, sillä se toimii helistimena, ja on muutaman kerran päälle laitettaessa näyttänyt lens erroria. Se onkin vasta kolmas saman merkkinen jonka kanssa on käynyt näin. Toisaalta kameralla on otettu yli 12 000 kuvaa, joten ei se nyt ihan tuoreeltaan ole hajoamassa vaikka vasta juuri alle vuoden ikäinen onkin. Käsittääkseni järkkäreille luvataan yleensä luokkaa 30 000 kuvan ikää, joten ei tuo nyt ole pokkarille mitenkään lyhyt ikä.