Tässä muutamia kuvia viime viikonlopulta mökin pihasta ja lähiympäristöstä. Syksy on kyllä mukavaa aikaa.

Syksyn alku on aika mukavaa aikaa. En jotenkin osaa harmitella kesän loppumista, vaan nautin vain väreistä, tuoksuista ja ilman kirpeydestä. Erityisesti pidän tästä meneillään olevasta ajasta, jona on vielä aika lämmintä, mutta ilmassa on jo aavistus syksyn kirpeydestä.

Mannertenvälisen matkailun ansiosta vuodenaikojen vaihteluun kiinnittää erityistä huomiota. Esimerkiksi nyt syksy nimittäin alkoi kuin veitsellä leikaten, ja sitä osaa arvostaa jotenkin enemmän. Seattlessahan ei siis toki vielä ollut tietoakaan syksystä. Maassa olevat muutamat keltaiset lehdet näyttivät heti jotenkin tosi miellyttäviltä. Vastaavastihan koin tänä vuonna kevään kaksi kertaa.

Eilen oli mökkipäivä. Ja mökkipäivät ovat aina hyviä päiviä, etenkin silloin kun kummilapset ovat siellä. Kolmivuotias oli minun Seattlessa ollessani kertonut, että mökillä on kivaa koska kummieno on siellä. Nyt kun vihdoinkin todella olin taas siellä, ei poika tuntunut tietävän miten päin olisi. Niin hauskaa oli kun taas kaikki olivat koolla. Tytöllekin on tullut sen verran ikää, että hänen kanssaan voi kommunikoida ihan toisella tavalla kuin seitsemän viikkoa sitten. Olen hyvin iloinen, että hän ei yhtään vierasta minua vaikka onkin juuri siinä iässä että vierastaminen olisi odotettua. Köllöttelimme lounaan jälkeen hyvän aikaa vierekkäin sohvalla. Minä koska aiakeroväsymys painoi, tyttö koska hänellä on ikää viisi kuukautta.

Tarkoitukseni oli ajaa illaksi kotiin, mutta saunan ja illallisen jälkeen alkoi taas väsyttää siinä määrin, että katsoin parhaaksi yöpyä. Jälkeenpäin ihmettelen, etten heti älynnyt, että noin kannattaa tehdä. Aamulla kun heräsin automaattisesti ennen auringonnousua, jolloin ehdin töihin hyvin normaaliin töihintuloaikaan vaikka kävin välissä kotona suihkussa.

Tänään töissä olen sitten huomannut, että Seattlen reissu meni töidenkin osalta varsin putkeen, vaikka välillä olinkin hieman masentunut siitä, että ihan kaikki ei sujunut niin kuin olin ajatellut. Toin taas mukanani paljon uutta tietoa, ja asiat ovat taas tänään nykineet eteenpäin hyvällä vauhdilla. Ja lisäksi Seattlessa tekemistäni labrahommistakin tuli kotiin tuomista sen verran, että niillä pärjää hyvän aikaa, vaikka tuomisia olikin paljon vähemmän kuin olin ajatellut.

Taannoiseen USA:n kaupunkeja ruotineeseen kommenttiin on lisättävä, että myös Teksasin pääkaupunki Austin on varsin mukava kaupunki, Sen voisi ehkä listata kaupunkina, jossa voi hyvin viihtyä, mutta joita ei varsinaisesti voi matkan arvoisena pitää. Kuitenkin jos tykkää käydä kuuntelemassa musiikkia livenä, on Austinin 6th Street loistava paikka. Siellä on kymmeniä klubeja, joissa pääsee kuuntelemaan bändejä ilmaiseksi, kunhan ostaa ainakin yhden juoman. Ja ehkäpä Philadelphian ja San Diegon seuraksi kiinnostaviin kaupunkeihin joissa en ole käynyt voisi lisätä Nashvillen. En toki ole mikään suuri kantrin ystävä, mutta luulen että Nashvillessä olisi silti mukavaa käydä kuuntelemassa sitä livenä. Meininki on kuulemma saman henkistä kuin Austinin 6th Streetillä tai New Orleansin Bourbon Streetillä – mutta musiikki siis vain on kantria.

Aikaeroväsymyspäivät ovat rankkoja. Varsinkin silloin kun Suomeen saapuu jo aamulla, päivä on tuskaisen pitkä. Kummilasten seurasta huolimatta en tänään onnistunut täysin vastustamaan päiväunien kutsua, mutta eipä kai parin tunnin nokoset vielä ihan täysin aikaerosta toipumista pilaa. Nyt on sitä paitsi sopivasti vielä valoisa vuodenaika, mutta yöt ovat kuitenkin jo pimeitä.

Kännykkään metrossa istuessani ja muina luppoaikoinani kirjoittamani blogitekstit on nyt lisätty. Kuviakin on tulossa kun vain ehdin ne lisätä.

Tänä aamuna minulla oli vielä muutama tunti aikaa Washingtonissa. Ensimmäiseksi poikkesin kaupungin rautatieasemalla, Union Stationilla. Se olikin sekä sisältä että ulkoa aivan maineensa veroinen. Valtava rakennus.

Lopun ajan vietin Arlingtonin sotilashautausmaalla. Olin käynyt siellä aiemmin kuusi vuotta sitten, mutta se on niin vaikuttava ja hiljaiseksi vetävä paikka, että halusin käydä siellä uudestaan. Alue on valtava, ja valkoisia hautakiviä on silminkantamattomiin. Lisäksi kun ajattelee miten ja minkä takia nämä miehet ja naiset ovat kuolleet, ei oikein tiedä miten olisi. Minäkin olen heille ikuisessa kiitollisuuden velassa.

Lisäksi muutama viikko sitten kuolleen senaattori Edward Kennedyn hauta kiinnosti. Teddy onkin saanut kunniapaikan kahden murhatun veljensä läheltä. Nyt paikalla on vain muistolaatta ja risti, mutta kaipa siihen jotakin muutakin on tulossa. JFK:n haudalla on tulta, RFK:n haudalla vettä. Mitäköhän pikkuveli saa?

Tedin haudalla ilmeeni vakavoitui entisestään. Voi olla että hän ei ole Suomessa kovin tunnettu, mutta minulle hän oli yksi USA:n politiikan harvoista valopilkuista. Ja niin oli monelle muullekin. Tänäänkin haudalle oli jatkuvasti lyhyt jono.

Kennedyjen hautojen lisäksi poikkesin Tuntemattoman sotilaan muistomerkillä. Sen jälkeen olikin jo kiire takaisin hotellille ja lentokentälle. Nyt lennon lähtöön on aikaa reilu tunti.

Tänään oli täysi turistipäivä. Tai no se alkoi vasta puolilta päivin, mutta kuitenkin. Ensimmäinen kohde oli Vakoilumuseo. Se oli ihan mielenkiintoinen ja ikävästi ylihinnoiteltu. Ei nyt varsinaisesti kaduta että tuli käytyä siellä, mutta kyllä se hyvin muistutti minulle siitä, minkä takia yleensä vietän aikani ulkonähtävyyksissä.

Seuraava kohde oli US Capitol, ja nimenomaan kierros sisätiloissa. Se kyllä muistutti hyvin siitä, miksi joihinkin sisäkohteisiin kannattaa kuitenkin mennä. Vaikuttava rakennus, varsinkin kun piti koko ajan mielessä, mikä rakennuksen merkitys on. Ja parlamenttitalossa sai Vakoilumuseosta poiketen valokuvatakin.

Oli kuitenkin hieman harmi, että parlamentti on lomalla, niin nyt ei ollut mahdollisuutta nähdä kuuluisia poliitikkoja. Kumman tahansa kamarin istuntoa olisi ollut mukava seurata hetken aikaa. Edustajahuoneen istuntosalia ei päässyt näkemään edes tyhjänä. Senaatin sentään pääsi.

Tässä vaiheessa jalat olivat erittäin poikki, ja päätin ottaa iisisti. Aloin kävellä hissukseen kohti National Mallin toista päätä. Välillä pysähdyin istumaan ruoholle ja soitin viimeisiä puheluita kavereille ja seurasin jonkin kaveriporukan leikkimielistä softball-peliä.

Matkan varrelle osuivat Washington Monument, Vietnam War Memorial ja Lincoln Monument. Viimeiselle tullessani aurinko oli jo laskenut. Oli mukavaa, että nyt ei ollut mitään painetta nähdä kaikki mahdollinen, vaan sain todellakin vain nauttia olemisesta. Olin nimittäin nähnyt kaiken jo edellisillä reissulla, monen National Mallin nähtävyyden jopa useammin kuin kerran.

Washingtonin ja Lincolnin monumenteille tulin juuri sopivasti auringon laskiessa. Ensin punaiseksi värjäytyi Washington Monument, sitten taivas. Olin ajatellut viivähtää paikalla vain lyhyen hetken, mutta niinhän siinä kävi, että odotin että aurinko oli laskenut kokonaan.

Illalliselle menin Georgetowniin. Tämä on yksi niitä Washingtonin miellyttävimpiä kaupunginosia. Niissä on tullut vietettyä turhankin vähän aikaa. Aina sitä tulee ensin kierrettyä niitä varsinaisia turistikohteita, ja se kaupungin todellisen arkielämän seuraaminen jää vähiin. Toisaalta, olisihan se nyt vähän outoa käydä Washingtonissa näkemättä National Mallia. Ja on kai sekin vähän outoa, että käy Washingtonissa, mutta ei ota kuvaa Valkoisesta talosta. Nyt kuitenkin kävi niin.

Eilen aamulla minulla oli aikainen herätys, sillä minun piti hypätä The El -junaan jo viideltä, jotta ehtisin lennolleni maan pääkaupunkiin. Eilen täällä nimittäin pelattiin US Open Cupin finaali, siis se ottelu, johon Seattle Sounders lunasti paikkansa kuusi viikkoa sitten voittamalla kotona Houston Dynamon. Samasta syystä tänään olikin sitten myöhäinen herätys.

Vastassa oli paikallinen DC United, jonka kannattajaporukka La Barra Brava on ylivoimaisesti tämän maan isoin, värikkäin ja äänekkäin. Vaan eipä tarvinnut meidänkään hävetä. Vaikka peli oli arkipäivänä yli 4000 kilometrin päässä kotoa, Seattlesta matkusti paikalle 100-150 laulavaa kannattajaa. Lisäksi ympäri stadionia oli parisataa hieman hillitymmin joukkuettaan seuraavaa fania.

Ja voi pojat että meidät palkittiin. Ensiksikin peli oli erinomaisen viihdyttävä ja stadionilla oli paras tunnelma mitä olen kannattamani joukkueen pelissä kokenut. Mutta se tulos: me voitimme 1-2 upean taistelun jälkeen. Tämä todellakin kruunasi reissuni. Tunnetta ei voi sanoin kuvailla.

Jospa kelaan vielä vähän takaisin. Päivä alkoi Valkoisen talon edessä ryhmäkuvalla. Alueella on tietenkin suuri määrä poliiseja, ja olimme hieman huolissamme siitä millaista huomiota saamme. Lopulta kuitenkin marssimme pois alueelta laulavana kulkueena usean poliisipartion ohi. Jokunen poliisi katsoi meitä vähän hassulla ilmeellä, mutta yksi kysyi kulkuetta tai laulua pysäyttämättä mitä porukkaa me olemme, ja vastauksen saatuaan sanoi jotakin sen tyylistä että that's cool.

Marssi jatkui reilun kilometrin verran kokoontumispaikaksi sovittuun baariin, jonne lopulta kokoontui yli sata seattlelaista. Valtasimme käytännössä koko baarin. Laulu raikasi aivan kuin kotona Seattlessa, ja paikalliset asiaakkaat olivat aika hämmästyneen näköisiä. Useimmat kyllä tuntuivat nauttivan kokemuksesta. Varmistimme poistuessamme baarin pitäjältä, että olemme tervetulleita takaisin, ja tämä ei epäröinyt sanoa että olemme.

Baarilta marssimme usean korttelin (yli puolen kilometrin) matkan maanalaisen junan asemalle. Oli iltapäivän ruuhka-aika, ja aiheutimme jonkinasteista kaaosta. Laulumme kaikui kuulemma usean kortteliin päässäkin. Jalankulkijat pysähtyivät ja kaivoivat kameroitaan esiin, ja autot joutuivat pysähtymään risteyksiin kun emme turhaan katkaisseet kulkuetta liikennevalojen vaihtuessa kesken kulkueen punaisiksi. Kun olimme aseman liukuportaissa ja laulu alkoi kaikua koko asemalla, paikalla ollut poliisi meinasi kurata housunsa. Olosuhteiden pakosta päätimme vaieta. Hetkeksi.

Stadionille saapuminen oli hieno hetki. Joukkue oli kentällä lämmittelemässä, ja stadion oli hiljainen. Aloitimme laulumme, ja lähes koko joukkue kääntyi tervehtimään meitä. Tämä oli varsin hillitty heilutus, pelin jälkeen oli hieman riehakkaampaa kommunikointia. Itse asiassa lauloimme voittolauluja siihen asti että stadionin valot sammutettiin ja meitä pyydettiin ystävällisesti poistumaan. Emme poistuneet katsomosta ennen kuin kaikki pelaajat olivat poistuneet kentältä, ja siinä meni lähes tunti.

Paluumatka maanalaisella oli sekin täyttä legendaa. Asema oli täynnä poliiseja, mutta se ei nyt pysäyttänyt laulujamme. Pakkauduimme yhteen vaunuun, ja laulut jatkuivat koko matkan. Ja lopun yön.

Tänä aamuna heräsin junan kolinaan ja kirskuntaan. Ehkä siihen ääneen kyllästyisi piankin jos kiskojen lähellä asuisi, mutta minä heräsin hymyssä suin. Kerrankin sitä tiesi uudessa kaupungissa herätessä välittömästi missä ollaan.

Päivän ohjelmassa oli Chicagon keskustan arkkitehtuurin ja julkisen taiteen ihailua. Ihan ensimmäiseksi suuntasin kuitenkin kaupungin pahimpaan turistirysään eli Navy Pierille. Toki matkalla tuli nähtyä kaikenlaista, muun muassa The Bean aamupäivän valossa, keskustan arkkitehtuuria sekä Chicago-joen ylittäviä siltoja. Chicagon uusin pilvenpiirtäjä, Trump Tower, osui myös matkalle. Komeat lasiseinät.

Navy Pierin olisin toki jättänyt kokonaan väliin jollei Chicagon edustalla puolisen tuntia kiertävä risteily olisi lähtenyt sieltä. Reissu oli tietenkin riistohinnoiteltu, mutta ei kyllä kaduttanut yhtään. Sanoivat että Chicagossa on maan hienoin skyline. Ainakin New Yorkissa varmaan ollaan toista mieltä, mutta kyllä oli vaan tämäkin vaikuttava.

Loppupäivä menikin sitten keskustassa. Aluetta kutsutaan myös The Loopiksi sen ympäri kiertävien kiskojen mukaan. Pääsinkin ajamaan junalla useita kertoja, vaikka pyrin kävelemään lähes kaikki alueen kadut. Keskusta on kompakti, mutta juna säästää silti jalkoja.

Kirjaimellinen huippuhetki oli poikkeaminen Sears Towerin näköalatasanteella. Kyseessähän on Pohjois-Amerikan korkein rakennus, ja sitä se on muuten myöskin ollut aina. Maailman korkein rakennus se oli vuodesta 1974 vuoteen 1998. Virallinen lukema on 442 metriä, 527 jos katolla olevat mastot lasketaan mukaan. Kerroksia on 108, näköalatasanne on 103. kerroksessa 412 metrin korkeudessa. Näkymät ovat upeat: keskusta suoraan alla, tasankoa silminkantamattomiin kolmessa suunnassa ja sinisenä loistava Lake Michigan neljänteen. Järvihän on sen verran iso ettei vastarantaa näy. Noin 150 kilometriä taitaa olla leveys Chicagon kohdalla.

Jos tarkkoja ollaan, kyseessä oli kylläkin Willis Tower, sillä rakennus on saanut tämän uuden nimen heinäkuussa. Tuntuu vähän oudolta kyllä. Rakennushan rakennettiin alunperin 70-luvun alussa tavarataloketju Searsin toimistoja varten, ja alkuperäinen nimi säilyi yli 35 vuotta. Sears myi tornin jo viisitoista vuotta sitten, joten jäi tuo nimenvaihdos on silti luonteva käänne.

Ennen hotellille paluuta kävin vielä katsomassa Buckingham Fountainin. Suihkulähde on sinälläänkin ihan hieno, mutta tässä tapauksessa se "juttu" oli se, että useimmille se on tuttu "laatusarjan" Pulmuset (Married with Children) alkuteksteissä. Tunnelmasta puuttui vain Frankie-boy laulamasta. Tai no kyllähän se päässä soi.

Illan päätteeksi kävin katsomassa legendaarisen Chicago Cubsin pelin legendaarisella Wrigley Fieldillä. Olen jonkinasteinen stadionromantikko, joten tämä oli lähes pakollinen juttu. Ja kyllä kannatti. Peli nyt oli baseballia ja siksi tylsää, mutta stadionilla oli tunnelmaa. Se ei ollut yleisön luomaa tunnelmaa, vaan se vain huokui stadionista. Etenkin katsomon alla myyntipisteissä tuntui siltä kuin olisi matkustanut ajassa taaksepäin. Stadionhan on rakennettu vuonna 1914.

Yksi stadionin erikoisuus on myös se, että takarajoja (niitä on baseballissa kaksi) reunustavilla kaduilla olevien talojen katoilla on katsomoita. Ne eivät ole osa stadionia, vaan talojen omistajat myyvät lippuja näihin katsomoihin. Alunperin toiminnalla ei ollut Chicago Cubsin suostumusta, mutta nyttemmin talojen omistajat ja Cubs ovat sopineet miten Cubs saa osan tuloista. Kaikilla muilla pääsarjojen stadioneilla ratkaisu on ollut rakentaa korkeat aidat niin että talojen katoilta ei näe stadionille. Cubsin ratkaisu on minusta tyylikäs.

Yhteenvetona Chicagosta voi todeta, että se pääsee lyhyelle USA:n lomamatkan arvoisten kaupunkien listalle. Ykkösketjussa ovat New York City, San Francisco ja Washington, DC. Chicago pääsee sitten kakkosketjuun Bostonin kaveriksi. Suurin varauksin voin suositella myös Seattlea, New Orleansia, Los Angelesia ja Las Vegasia. Nämä eivät sovi kaikille, mutta jos näiden kaupunkien erityispiirteet tuntuvat houkuttelevilta, matkaan tuskin pettyy. Paitsi Los Anglesiin kyllä pettyy helposti, se kun on aika karsea paikka ennen kuin sitä alkaa ymmärtää. Lupaavista kaupungeista minulla on katsastamatta enää Philadelphia ja San Diego. Mikään muu kaupunki ei houkuta oikeastaan millään tasolla.

Silti edelleen korostaisin, että ei tähän maahan kannata kaupunkilomalle tulla. Paitsi New Yorkiin tietenkin. Ja myös ajatukset maan läpi ajamisesta kannattaa unohtaa. Se kuullostaa tietenkin hauskalta idealta, mutta ihan oikeasti siinä ei ole mitään järkeä, sillä maan keskiosissa ei ole mitään nähtävää. Läntisissä osavaltioissa voi tehdä useita yhtä pitkiä automatkoja, joilla maisemat ovat lähes koko ajan upeita, ja jokaisena päivänä näkee jotakin aivan erityistä.