Tänään oli ohjelmassa kaksi kansallispuistoa. Vaikka Sequoia ja Kings Canyon ovat kiinni toisissaan, päivä riitti kaiken näkemiseen vain juuri ja juuri. Päivään osui myös ylivoimaisesti hienoin kokemani kohtaaminen villieläinten kanssa.

Ensimmäiseksi ajettiin Kings Canyoniin, jossa mieleen tulvivat vajaan parin vuoden takaiset muistot Yosemitesta. Molempien kansallispuistojen ydin on nimittäin jääkauden muokkaama upea graniittiseinäinen laakso, ja nämä laaksot ovat hämmästyttävän samankaltaiset. Yosemite on varmaankin se kauniimpi, mutta jos sitä ei olisi olemassa, kaikki olisivat kuulleet Kings Canyonista. Hieno paikka kerta kaikkiaan, ja mikä parasta, Yosemitea riivaavat turistilaumat puuttuivat lähes tyystin.

Mielenkiintoista nähtävää olivat myös Kings Canyonin hallitut maastopalot. Metsän ajoittainen palaminen on tietenkin metsän menestymisen kannalta välttämätön uusiutumisprosessi. Pitkään oli niin, että USA:n kansallispuistoissa ei metsän anneettu koskaan palaa, mutta sittemin oivallettiin, että metsää täytyy aika ajoin polttaa. Tarkan näköistä hommaahan tuo oli siitä päätellen, että alueilla oli selvästi saatu palamaan tarkast se minkä haluttiin palavan, ja vain se. Toisaalta oli aika yllättävää, että Kings Canyonilla oli muutamassa kohdassa vielä liekkejä, eikä kukaan ollut sitä vahtimassa. Toki paikat olivat sellaisia, ettei todellista vaaraa tulen irti pääsemisestä ollut. Esimerkiksi yksittäinen kanto paloi muuten jo palaneen alueen keskellä. Luulisi kuitenkin, että näin kuivalla alueella oltaisiin tosi tarkkoja.

Sequoian juttu on mammuttipetäjät. Tämä punapuulajike kasvattaa kaikista leveimmät rungot: parhaimmat ovat useita metrejä leveitä. Puistossa on myös tilavuudeltaan maailman suurin puu, jota tietenkin käytiin katsomassa. Mittasuhteita vain on näitä puita katsoessa vaikea hahmottaa. Vaikka samassa metsässä kasvaa sekä mammuttipetäjiä että tavallisen kokoisia puita, mammuttipetäjiä on hankala nähdä niin isoina kuin ne todella ovat. Aivan vieressä seisominen toki auttaa vähän, mutta oikeastaan vasta ottamiani valokuvia isolta ruudulta katsoessa hahmotin, millaisista jättiläisistä on kyse. Varsinkin kun katsoo alla vasemmalla olevaa kuvaa, jossa nojaan mammuttipetäjään.


Päivän paras hetki sattui kun käveltiin punapuiden reunustaman niityn ympäri. Aivan polun vieressä oli nimittäin mustakarhuemo ja kaksi pienen pientä pentua puussa. Etäisyyttä emoon oli korkeintaan 15 metriä, ja vaikka mustakarhut yleensä ovat kilttejä nalleja, kävi mielessä, onko kuitenkaan hyvä idea jäädä paikalle päivystämään. Jäätiin kumminkin, ja tilanne huipentui siihen, kun pennut kapusivat perä perää puunrunkoa pitkin alas emonsa huomaan. Uskomaton näky. Suloisia otuksia kerta kaikkiaan.

Karhuja aikamme ihailtuamme kävimme vielä kiipeämässä Moro Rockille. Tamperelaisena tämä oli tietenkin aivan pakollista, mutta lähes 360 asteen näkymät kiven päältä olivat kyllä 15 minuutin huhkimisen arvoiset. Erityisesti Sierra Nevadan lumihuippuiset vuoret näyttivät komeilta, vaikka tänäänkin ikävä kyllä näkyvyys oli aika huono. En tiedä johtuiko tämä Pohjois-Kalifornian metsäpalojen savusta vai Etelä-Kalifornian savusumusta.

Yöksi ajettiin Tyynen valtameren rannalle Venturaan Los Angelesin lähistölle. Ajoa kertyi tänäänkin 400 mailia, ja siitä suuri osa kansallispuistojen mutkittelevilla vuoristoteillä. Se alkoikin käydä rasittavaksi, varsinkin kun olen eilen ja tänään ajanut kaiken itse. Enää ei onneksi tarvitse vuorille lähteä, ja huomiselle ei ole tiedossa juuri yhtään ajoa. Ihan vielä ei kuitenkaan ole aika luovutaa autoa, vaan huomenna kuitataan vielä yksi kansallispuisto.