Olen viime päivinä miettinyt, mitä jään Seattlesta kaipaamaan. Tai siis elämästäni täällä. Ainakin seuraavia asioita tulee mieleen:

Vuoret. Joka ikinen kerta kun lähden kotoa, katson ensin vasemmalle tarkastaakseni näkyvätkö Olympian vuoret, ja sitten oikealle tarkastaakseni näkyvätkö Kaskadit. Kun vielä pääsen kotitaloni eteläpuolelle, katson näkyykö Mount Rainier. Seattlen paikallisen säätilan tai taivaan pilvisyyden perusteella on mahdoton päätellä mitään vuorten näkyvyydestä. Joskus Seattlessa on aurinkoinen päivä, jona vuoret eivät näy. Joskus on täysin pilvinen päivä, jona vuoret näkyvät. Joskus näkyy Olympia muttei Kaskadit, joskus toisin päin ja joskus molemmat. Mount Rainier muita selvästi korkeampana elää tämän suhteen aivan omaa elämäänsä. Ja joka kerta se säväyttää kun vuoret näkyvät täysin terävinä, varsinkin niinä harvinaisina päivinä kun missään suunnassa ei näy pilven pilveä, ja tuntuu siltä että kunnolla kurottamalla vuoria voisi koskettaa.

Vuoret ovat siis läsnä jokaisessa päivässäni. Sitäkin oleellisempaa on se, että vuorille on koska tahansa helppo mennä. Jo tunnin ajomatkan päässä on hienoja haikkeja ja laskettelurinteitä, ja jos lisää ajoa tunnin tai pari, ollaan jo aivan erityisissä paikoissa. Viimeksi viime viikolla selailin kirjakaupassa Washingtonin haikkeja luettelevia kirjoja. Täällä olisi niin monta hienoa haikkia, että noita kirjoja selatessa tulee aina mieleen, kuinka hienoa olisi jos noita haikkeja voisi keräillä useamman vuoden ajan.

Fremont. Pidän asuinpaikastani ihan järjettömästi. On kuin asuisi keskustassa, mutta kuitenkaan ei ole suuren kaupungin keskustan huonoja puolia. Tämä on kuin pikkukaupunki suurkaupungissa, mutta ei sellaisella urban sprawl -tavalla. Sinne oikeaan Seattlen keskustaankin kun pääsee bussilla 20 minuutissa. Ja lisäksi tämä pikkukaupunki on aina täynnä elämää, viikonpäivästä riippumatta. Esimerkiksi eilen maanantaina totesin, että eräässä lähibaarissa soi live-musiikki, ja väkeä oli siellä ja muissa ravintoloissa vaikka kuinka paljon. Aloin muistella millaista on olla liikkeellä Tampereen keskustassa maanantai-iltana. Se kieltämättä vähän masensi.

Olut. Paikallinen olut on erinomaista, eikä sitä saa muualta kuin täältä. Ongelma ei ole se, että sitä ei saa Suomesta, vaan se, että sitä ei saa juuri muualta kuin Washingtonista. Monen panimon tuotantomäärät ovat niin pieniä, ettei olutta yksinkertaisesti riitä osavaltion ulkopuolelle myytäväksi. Minulla on täällä monta suosikkiolutta, ja moni niistä on sellaisia, etten tiedä vastaavaa olutta jota saisi muualta. Paluu massatuotetun teollisen oluen juojaksi ei tunnu kivalta ajatukselta.

Hampurilaiset. Suomesta ei saa hampurilaisia. Se on valitettava tosiasia, mutta niin vain on. Ensimmäinen Suomessa syöty "hampurilainen" on USA:sta palatessani aina ollut varsin karu kokemus. Pikaruokahampurilaiset ovat tietenkin molemmissa maissa suunnilleen yhtä huonoja, enkä tässä niitä tarkoitakaan.

Matkustelu. Vaikka juuri nyt kaipaan Euroopan reppureissumahdollisuuksia, amerikkalaisia road trippejä tulee varmasti ennen pitkää ikävä. Muitakin reissua olisi voinut tehdä, ja varmasti tulisi tehtyä jos tänne pysyvämmin asettuisi. Tein jossain vaiheessa tietoisen ratkaisun keskittyä Amerikan kansallispuistoihin ja muihin luontonähtävyyksiin, mutta kieltämättä pikkuisen mielessä pyörii, että USA:n eteläpuolella olisi monta kiinnostavaa kohdetta, joihin olisi tästä ollut helppo lähteä kun olisi ollut valmiiksi suunnilleen samalla aikavyöhykkeellä.

Ostosmahdollisuudet. En kovin usein hanki tavaraa tai käy ostoksilla. Silti on mahtavaa, että kun jotakin pitää hankkia, se on helppoa. Melkein mikä tahansa tavara maan ja taivaan välillä löytyy nettikaupasta, joka tarvittaessa toimittaa tavaran seuraavana päivänä. Erityisesti jotakin vähän erikoisempaa tavaraa hankkiessa ero Suomeen on valtava. Tässä maassa on niin paljon väkeä, että kaikelle löytyy markkinansa. Lisäksi logistiikkaketjut on viritetty niin äärimmilleen, että tavara tosiaan tulee seuraavaksi päiväksi vaikka tuhansien kilometrien päästä.

Tähän kaipuulistaan liittyy tämänaamuinen päätökseni: vietän elo-syyskuussa Seattlessa noin 30 päivää. Tämän homman ratkaisi lopulta asumisjärjestelyt. Totesin nimittäin, että viikko Seattlessa on työasioiden kannalta auttamattomasti turhan vähän, ja toisaalta juuri tuota pidempää aikaa ei viitsisi kenenkään nurkissa asua. Yksityisyyden puute nimittäin alkaisi äkkiä rassata. Niinpä vuokraan oman kalustetun kämpän samasta paikasta, jossa asuin kesällä 2006 vajaan kolme kuukautta. Minimivuokra-aika on siellä 30 päivää, joten tuo tämän sitten ratkaisi. No, toki voin olla asunnossa hieman lyhyemmän ajan, mutta 30 päivästä maksan.

Nyt pitää sitten tehdä tuonne vuokrasopimus ja lähettää varausmaksu shekillä. Aika jännä järjestellä kahta muuttoa yhtä aikaa. No, ehkä vähän liioittelua kutsua tuota jälkimmäistä muutoksi, mutta kuitenkin.