Viikonloppu Seattlessa on takana. Tulin tänne perjantaina illansuussa. Sain työkaverilta kyydin lentokentältä kämpille, kävin suihkussa ja kävelin työpaikalle hakemaan polkupyöräni, jonka sitä lainannut toinen työkaverini oli jättänyt sinne minua odottamaan. Reilu kaksi tuntia koneen laskeutumisen jälkeen olinkin jo eräässä yliopiston frat housessa askartelemassa ja maalailemassa. Kaksikeppisten lisäksi tehtiin lauantaita varten banneri "Ch€£$ki - Mo' Money Mo' Problems". Ja askartelutalkoista ehdin vielä oluille kolmannen työkaverini kanssa. Siinä menikin sitten pilkkuun asti, mikä täällä on onneksi jo kahdelta.

Yöunet jäivät lyhyiksi, sillä hyppäsin keskustabussiin jo yhdeksältä aamulla. Soundersin ystävyysottelu Chelseaa vastaan alkoi klo 12, ja siihen piti tietenkin valmistautua baarissa oikein huolella. Eikä minulla sitä paitsi ollut aamiaistarpeitakaan kämpillä, joten baarimme loistava aamiasburrito oli paikallaan.

Itse matsista nyt ei ole paljon sanottavaa. Hävittiin 0-2, mutta tulos nyt ei juuri kiinnosta. Tai olihan se ihan hyvä että luvut eivät ihan rumiksi revenneet. Pelin tempo oli hidas, mutta toisaalta maalinedustilanteita tuli paljon, ja varsinkin Chelsean maalille. Kyllähän tuossa tietysti tasoero näkyi: me ei varmaankaan saatu yhtään keskitystä omille, kun taas Chelsealla kävi tekemässä pari maalia helpohkosti ja tuntui sen jälkeen keskittyvän muiden asioiden harjoitteluun. Olihan tämä heille kauden ensimmäinen peli.

Kentällä oli maailmantähtiä – siis jotain Frank Lampardia, John Terryä, Michael Ballackia, Andriy Shevchenkoa, Anelkaa, Petr Čhechiä – mutta eipä paljon minua liikuttanut. Mieleni olisi tehnyt lentää kaupunkiin vasta pelin jälkeen ihan periaatteesta, mutta sitten ajattelin että on se kuitenkin jalkapalloa ja vietän päivän hyvien kavereiden kanssa, joten miksipä sitä ei olisi tullut kun lippukin oli hankittuna. Peliin kun pääsi kausikortilla.

Turhan ystävyysottelun jälkeen siirryin paljon vakavahenkisempään urheilitapahtumaan Key Arenaan eli Space Needlen viereiseen monitoimihalliin. Vihdoinkin Seattlessa oli Roller Derby sellaisena päivänä että pääsin paikalle. Kyseessä on erikoinen amerikkalainen juttu, jollaisia on aina kiva käydä katsomassa. Mutta mitenköhän tätä lyhyesti selittäisi?

Sääntöjä tuntematta homma näyttää siltä, että kaksi viisihenkistä joukkuetta kiertää toisiaan tönien lyhyehköä ovaalin muotoista rataa rullaluistimet jalassa. Osa säännöistä jäikin kyllä hämärän peittoonn, mutta hieman tuota enemmän aloin kuitenkin lajia ymmärtää. Kummallakin joukkueella on yksi pelaaja, jammer, joka yrittää ohittaa kilpailevan joukkueen neljä muuta pelaajaa. Ohituksisista saa sitten tietyin säännöin pisteitä. Tästä syntyy tietenkin komeita taklauksia ja vielä hienompia kaatumisia. Jäähyjäkin jaettiin, ja jaettiin muuten koko ajan. Lajia harrastavat lähinnä naiset. Luulisi että miesten harrastamana syntyy ruumiita: ainoat suojukset kun ovat kypärä ja polvisuojat. Varusteista voisi mainita senkin, että kaikilla oli perinteiset kaksiriviset luistimet.

Hauska puoli lajissa onkin sen kulttuurilliset puolet. Sellaista naisenergiaa jos nyt kulunutta termiä saa käyttää. Suosituimpia vaatekappaleita ovat verkkosukkahousut ja raidalliset housut ja sukat. Hameitakin monilla oli, toki sellaisia lyhyitä ja halkiollisia, joiden kanssa voi oikeasti urheilla. Mitään pelleilyä laji ei nimittäin ole, vaan tosissaan siellä mentiin ja välillä tunteetkin kuumenivat kun tuomareiden ratkaisut eivät miellyttääneet. Toki tämä peli oli korkealla tasolla, sillä pääottelun vastustajajoukkue tuli liki 5000 kilometrin päästä South Carolinan osavaltiosta. Toisaalta olisi kyllä ollut hauskempi mennä katsomaan Seattlen sisäisen liigan ottelua, joita kai pelataan muun muassa tehdashalleissa. Mainittuun naisenergiaan kuului myös se, että pelaajilla oli selissään varsin hauskoja keksittyjä nimiä, kuten Ann R. Kissed (eli anarkisti), Katrina Whip, Meg Myday, Swede Hurt, jne.

Tänään oli sitten taas aikainen herätys. Auto liikkui heti puoli yhdeksän jälkeen, ja suuntana oli haikki Kaskadeilla. Tarkemmin kohteena oli Mountain Loop Highway ja siellä haikki Gothic Basiniin. Mittaa haikille tuli 20 kilometriä ja korkeuseroakin 800 metriä. Ylös talsiminen kesti neljä tuntia, alas pääsi noin kolmessa. Sää oli loistava, ehkä vain vähän turhan kuuma. Pilviä oli muutama, mutta näkyvyys oli täudellinen, jolloin muutamat pilvet vain lisäävät maisemien kauneutta.

Haikki oli aika perinteinen Kaskadien haikki: ensin kiivetään pari tuntia tiukkaa ylämäkeä metsästä ilman tietoakaan maisemista, mutta lopulta päästään korkeuksille jossa puut vähenevät ja kävellään harjannetta pitkin upeita maisemia katsellessa. Ja lopussa sitten jokin palkinto. Usein se on vuoren huippu tai ainakin vanha valvontatorni, mutta nyt se oli kivinen laakso. Eipä ole aiemmin vastaavassa paikassa tullut käytyä, joten palkinto kyllä maistui. Varsinaisia kukkaniittyjä haikilla ei ollut, mutta polun varressa oli kuitenkin useita erilaisia kauniita vuoriston kukkia, joista monia en ollut edes aiemmin nähnyt.

Perinteistä poikkeavaa oli se, että metsäosuus ei juuri "turhaa" siksakkia tehnyt, vaan nousi suoraan vuoren rinnettä. Mäki oli niin jyrkkä, että sai kyllä pysähtyä yhtenään puuskuttamaan. Ja vettä kului. Kun metsästä päästiin, polku muuttui ikävän kiviseksi. Paikoin sai ottaa nelivedon käyttöön, ja varsinkin alas tullessa oli muutamia jännittäviä paikkoja. Yhden kerran joudutiin ylittämään myös lumikenttä, mikä on aina vähän pelottavaa. Lumen alla kun virtaa vesi, niin ikinä ei voi olla ihan varma että lumen tekemä silta ei petä. Toinen helppo tapa päästä hengestään olisi kaatua. Siitä ei nimittäin vauhti pysähtyisi ennen kuin makaa kivikossa jossakin muutama sata metriä alempana.

Lisäksi haikilla oli epätavallisena antina suuri määrä vesiputouksia. Ne olivat aika pieniä, mutta niitä oli paljon, ja osa oli tosi nättejäkin. Niitä katsellessa minua aina ihmetyttää, miten sitä vettä voi aina vain riittää ja riittää. On varmaan kova homma saada se vesi ensin sinne vuoren päälle, ja lisäksi vesiputouksia ei käsittääkseni oteta yöksikään pois päältä.

Haikki oli rankkuudeltaan hieman keskitasoa pahempi, mutta ei kuitenkaan lähellekään rankin jonka olen tehnyt. Rankimmassa nimittäin korkeuseroa on ollut liki tuplaten. Maasto oli kuitenkin paikoin sen verran haastavaa, että aika koville otti. Eikä sekään yhtään auttanut, että jalkojeni lihakset eivät vieläkään ole polvileikkauksen jäljiltä ihan ennallaan. Olikin mukavaa huomata, että aika rankankin reissun voi jo tehdä.

Alas kävellessä hämmästytti miten paljon paremmiksi maisemat olivat muuttuneet kun aurinko paistoi paljon alempaa ja paremmasta suunnasta. Ja mikä parasta, polku oli mennyt koko matkalta varjoon eikä tarvinnut aivan läkähtyä.

Takaisin kämpillä olin iltakahdeksalta. Eipä ole siis paljoa tullut täällä aikaa vietettyä. Mutta miksipä viettäisinkään?