Lauantaina oli taas Soundersin kotipeli. Jos tiistaina kaikki meni oikein, niin nyt sitten kaikki meni tasan tarkkaan päin sitä itseään. Kaikkein pahin juttu on se, että suurella vaivalla tehdyt valtavat bannerit menivät emämunauksen takia väärin päin. En kestä katsoa kuvaa, mutta vaikkapa täältä voi katsoa. Muutama sata miestyötuntia meni siinä aika lailla hukkaan. Ei voi mitään. Joku ulkopuolinen vielä aloitti huhun että bannerit olisivat olleet väärin päin protestiksi, mikä ottaa sekin päähän. Me jotka oikeasti olimme bannereista vastuussa olimme kyllä valmiit myöntämään mokamme heti.

Jatkoa seurasi vielä kun joku sytytti toisen puoliajan alkupuolella savupommin, Se päätyi lähelle jalkojani, ja turvamiesten mukaan minä ja eräs kaverini olivat syyllisiä, ja saimme poistua stadionilta. Hakivat oikein neljä aseistettua poliisia meitä saattamaan kun emme ihan heti suostuneet poistumaan katsomosta. Turvamiehet kun eivät suostuneet katsomon puolella edes kertomaan miksi he halusivat jutella meidän kanssa katsomon takana, niin totesimme että emme lähde minnekään. Poliisien kanssa ei sitten enää viitsinyt väitellä. Samaan aikaan Ljungberg otti filmaamisesta keltaisen ja heti perään toisen tuomarille avautumisesta. Siinä meni juuri saatu yhden miehen ylivoima ja peli päättyi lopulta 0-0.

Tänään soitin seuran tomistolle, ja anteeksipyytelyistä ei meinannut tulla loppua. Kannattajaporukkamme johtajat kun olivat jo olleet yhteydessä seuraan ja selvittäneet asiaa. Järjestäytymisen hyvä puoli on se, että meillä on hyvät välit seuran kanssa, ja meitä uskotaan. Väleistä järjestymiesten kanssa ei voi sanoa samaa.

Sunnuntain osalta arvoin pitkin viikkoa, lähtisinkö haikkaamaan vai en. Lopulta päätin että lähden vaikkei seuraa ollutkaan tiedossa. Päätöksen tehtyäni kaikista kokeilemistani keskustan autovuokraamoista oli jo kaikki autot loppu, ja niinpä jouduin vuokraamaan auton lentokentältä. Sinne pääseminen kestää julkisilla vähintään 40 minuuttia pidempään kuin keskustaan pääsy, joten vähän ikävä homma. Toisaalta pääsin testaamaan Seattleen vihdoin saadun pikaratikan. Totesin sen ihan toimivaksi, mutta ei sillä kyllä lentokentälle juuri bussia nopeammin pääse. Se johtuu siitä, että sekä bussi että ratikka menevät Seattlen keskustan alueella samassa tunnelissa, ja siitä bussi jatkaa sitten hyvin pian moottoritielle. Aika friikki systeemi kyllä tuo tunnelli. Ennen siellä meni siis vain busseja, mutta nyt sinne on vihdoin saatu kiskotkin.

Viime sunnuntain tapaan päätin suunnata Mountain Loop Highwaylle. Tällä alueella on lukuisia loistavia haikkeja, mutta pääkohteena oli tällä kertaa Big Four -vuoren juurella sijaitsevat jääluolat. Tämä on sellainen hieman kuuluisampi kohde, jota ei oikein voi haikiksi sanoa, sillä valtavalta parkkialueelta luolille on vain mailin kävely. Siitä hyvästä alueella olikin menossa valtava sirkus, joka kyllä häiritsi minua suuresti.

Homma toimii niin, että Big Fourin pohjoisseinä on lähes pystysuora, jolloin sen alle kertyy talven mittaan niin paljon lunta, ettei se useimmiten sula pois ennen kuin lokakuussa, jolloin jo usein alkaakin tulla ensimmäiset lumet. Kyseessä on siis lähes jäätikkö. Seinällä on tietenkin koko joukko vesiputouksia, ja näistä tuleva vesi muodostaa lumeen luolia. Lumikentän koosta saa jonkin käsityksen, kun oivaltaa että kuvissa on ihmisiä.

Osa luolista on ihan pieniä, mutta ainakin tänä vuonna suurin luola on aivan valtavan suuri. Pienemmät luolat ovat kuitenkin sikäli kiinnostavampia, että niiden suulla käy kova viima. Lämpötilaero saa ilman liikkumaan, ja luolien suulta nousee höyryä. Aika metka efekti. Varsinkin kun eilen lämpöä oli yli 30 astetta, luolan suulle oli mukava mennä vilvoittelemaan. Oli myös pakko kurkata ihan vähän luolaan sisäänkin, vaikka on tietysti ilmeistä, että niihin ei parane lähteä pidemmälle kävelemään. Vaikka olisi se hienoa kävellä se muutama sata metriä luolassa ja tulla toisesta päästä vesiputouksen luona ulos.

Jääluolien jälkeen haikkasin vielä lyhyen matkan Lake Twenty-Two -nimiselle järvelle. Matkaa oli vain reilu neljä kilometriä suuntaansa ja korkeuseroakin vain 410 metriä, joten järvelle pääsi puolessatoista tunnissa. Perillä odotti komea palkinto: järvi oli upean turkoosi, sen takana kohosi Mount Pilchuckin monta sataa metriä korkea pystysuora seinä, ja seinän alla oli valtava lumikenttä. Muuten haikin maisemat olivat varsin keskinkertaiset, sillä ei noustu tarpeeksi ylös, eikä oltu tarpeeksi syvällä vuoristossa. Mutta kyllä tuonne pelkän järvenkin takia kannatti kavuta. Varmasti hienoin vuoristojärvi jolla olen ollut, ja muutamalla on sentään tullut käytyä.

Päivän päätteeksi kävin vielä Kerry Parkissa ihailemassa Seattlen keskustaa. Taaskin näkyvyys oli täydellisen aurinkoisesta säästä huolimatta sen verran huono, että Mount Rainier ei kuvista varsinaisesti pomppaa esiin. Näkyy vuori tai ei, tähän näkymään en koskaan kyllästy. Itse puistohan muuten ei ole suuren suuri. Pituus on yhden ison korttelin verran, ehkä 250 metriä. Leveys taasen ehkä 20-30 metriä. Siellä on aina koko puiston pituudelta valokuvaajia ja maiseman ihailijoita, ja ihmettelenkin miten silti olen aina saanut siellä auton parkkiin aivan puiston viereen.

Kerry Parkissa hetken maisemia ihailtuani lähdin käymään kaupassa ruokaostoksilla. Kauppareissun jälkeen totesin auringon olevan niillä korkeuksilla, joilla keskustan talot alkavat heijastella aurinkoa kirkkaasti. Vaan eipä sitä tällä kertaa tapahtunutkaan, vaan aurinko ilmeisesti laski pilvien taakse. Juuri tällainen paikka Kerry Park on. Se minkälaiset näkymät milloinkin näkyy riippuu niin monsta seikasta, että on vaikea arvioida etukäteen mitä tapahtuu. Tällä kertaa näytti aika hienolta kun hetken aikaa Mount Rainierin aivan huippu oli ainoa auringon valaisema kohta. Se näkyy kyllä tuosta kuvasta aika huonosti.