Eniten kiirettä on aiheuttanut uudet työtehtävät, joissa vuoden päättyminen ja tilikauden umpeutuminen aiheuttaa yliopistotutkijalle vieraalla tavalla aikarajoja, joista ei kertakaikkiaan voi joustaa. Lisäksi työnantaja on järjestänyt muutakin ylimääräistä kivaa pikku ohjelmaa, josta on saanut lukea lehtienkin sivuilta.
Eilen oli viisivuotiaan kummipoikani syntymäpäivät. Juhlat olivat mainiota ja kaikilla vierailla iästä riippumatta tuntui olevan hauskaa. Minä sekä tulin vieraista ensimmäisenä (yhdessä päivänsankarin kanssa) sekä poistuin viimeisenä, joten juhlittua tuli oikein pitkän kaavan mukaisesti. Kun olimme lähdössä mummin ja papan kotoa päivänsankarin kotiin ehdotin josko mentäisiin autolla, mutta poika totesi että "äiti on kyllä ajatellut että menisimme kävellen". Mitäpä siihen sitten sanoisi? Varsinainen houkutin "kävelylle" taisi olla se, että sillä tavalla meistä nuorempi pääsi pulkan kyytiin koko matkaksi.
Tänään vuorossa oli perinteinen käynti Vammalassa joululahjojenvaihtoreissulla. Jo alkumatkasta kummipoikani totesi ihan ilman varoitusta, että oli kovasti pitänyt minulta saamastaan lahjasta. Se lämmitti mieltä. Olen nyt kahtena edellisenä vuonna valinnut lahjan, jota minulla ei lapsena ollut ja josta olin vähän kateellinen jollekin kaverille. Sillä taktiikalla tuntuu tulevan mieleisiä. 
Automatkoissa oli mennen tullen mukavaa myös se, että ei tarvinnut laittaa radiosta musiikkia. Laulaminen kun on paljon mukavampaa. Välillä laulettiin yhdessä, välillä kuultiin pienen pojan soolosuorituksia. Ja opittiinpa me aikuiset pari uuttakin laulua. Tai ainakin opeteltiin.Vammalan reissulla sain esineen, joka vetää hiljaiseksi. Isoisäni oli syksyllä 1939 Kyyrölässä Karjalankannaksella rakentamassa linnoituksia. Siellä myytin mukeja, joissa lukee "Parempi kaivaa kuin katua. 1939." Nyt tämä muki on minulla. Esineen arvoa ei osaa oikein edes ymmärtää. Sille pitäisi nyt miettiä paikka jossa se on esillä mutta kuitenkin turvassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti